Maaliskuun 13. päivänä kaverukset Aleksandra, Saša ja Aleksei lensivät Helsingistä Varsovaan. He lähtivät auttamaan ukrainalaispakolaisia, joita oli jo tullut Puolaan sadoin tuhansin. Kolmikon syyt lähteä vaihtelivat: yhdellä heistä oli Ukrainassa ystäviä ja sukulaisia – myös taistelualueella –, toinen taas ei kyennyt istumaan turvassa kotona tekemättä mitään.

Venäjän presidentti Vladimir Putin julisti 24.2.2022 kello 5.53 televisiossa, että Ukrainan alueella on aloitettu ”sotilaallinen erikoisoperaatio” . Lähes heti alkoi tulla uutisia Ukrainan kaupunkien pommittamisesta sekä idässä että lännessä. Näin sota alkoi.

Helsingissä aamu oli tavanomainen. Ellei olisi lukenut uutisia, sodasta ei olisi tiennyt. Toki siitä puhuttiin paljon ja kaikkialla – töissä, oppitunneilla, koirapuistoissa ja kauppojen kassoilla – mutta se oli etäinen ja osin epätodellinen.

Aleksandra Aksenovan, Saša Tikatševin ja Aleksei Shumilin matkan päämäärä oli Przemyślin kaupunki lähellä Medykan raja-asemaa,  jonka kautta oli tullut jo tuhansia pakolaisia Ukrainasta. Kaupungissa sijaitsee Teskon pakolaisleiri.

Tesko

Sodan ensi päivistä lähtien pakolaisten auttaminen oli organisoitu spontaanisti ja perustui lähinnä vapaaehtoisiin, jotka ovat tehneet työtä alusta asti ja jatkavat yhä.

Paikallishallinto tuli avuksi vasta muutamaa päivää myöhemmin. Przemyślin johto sopi entisen ostoskeskuksen Teskon omistajan kanssa tilojen luovuttamisesta pakolaisten majoittamiseen. Kaupungin hallinto, poliisi ja poikkeustilaministeriö järjestävät bussikuljetukset rajalta Teskoon ja huolehtivat turvallisuudesta leirin alueella.

Keskeiset työt jäivät edelleen vapaaehtoisten huoleksi: tilat eivät sellaisenaan soveltuneet niin suuren ihmisjoukon vastaanottamiseen. Sodan ensi päivinä pakolaiset saattoivat joutua seisomaan ulkona Ukrainan ja Puolan rajalla vuorokausia.

Ensin joku vei sinne teepannun jakaakseen lämmintä juomaa, sitten järjestettiin keittiö, jossa tehtiin voileipiä. Näin alkoi rakentua tilapäismajoitus Ukrainasta tuleville.

Muutaman päivän päästä alkoi ilmaantua humanitaarista apua: vierassänkyjä, tyynyjä, peittoja, hygienia- ja elintarvikkeita. Myös muista maista tulevat vapaaehtoiset, jotka saapuivat bussilla hakemaan ihmisiä muihin EU-maihin, tulivat Teskoon. Leirin sisälle perustettiin kunnon keittiö lämpimän ruoan valmistamiseksi sekä ensiapupisteitä. Paikka kehittyi vähitellen sellaiseksi, millaisena sen näimme.

Millainen Tesko oli?

Tesko on tyypillinen kauppakeskus. Kauppojen sijaan liiketiloissa on taitettavia sänkyjä ja ostajien sijaan sodan kauhuja paenneita ihmisiä. Kussakin liiketilassa majoittui 20–50 henkeä. Lisäksi on ruokala, jossa jaetaan lämmintä ruokaa, teetä ja kahvia vuorokauden ympäri, tiloja lapsille, eri maiden Punaisen ristin toimipisteitä, avustustarvikkeiden varasto ja jopa erikseen kotieläimille palvelutiski, mistä jaetaan kaikenlaista rehuista kantokoppiin.

Pakolaiset olivat pääasiassa naisia lapsineen, vanhuksia ja invalideja. Oli myös miehiä, mutta vähemmän ja lähinnä sellaisia, jotka eivät kykene sotimaan. Ihmiset pysyttelivät omissa ryhmissään, harvoin tapasi yksin tai kaksin matkustavia. Ryhmät koostuivat sukulaisista, kaveruksista tai ihmisistä, joiden kanssa oli istuttu päiväkaudet kellarissa tai pommisuojassa. Monilla oli mukanaan kotieläimiä: kissoja, koiria, gerbiilejä, hillereitä ja jopa kilpikonna, joka välillä katosi isänniltään. Onneksi se löytyi pian.

Suurimmassa salissa majoittui joka yö noin 500 henkeä, jotka eivät tienneet, minne jatkaisivat tai jotka eivät mahtuneet muualle nukkumaan.

Liiketilojen seiniin oli mainosten sijasta liimattu lippuja ja maiden nimiä. Näin ihmiset hahmottivat, mistä voi pyytää apua tai saada tietoja, jos aikoo lähteä kyseiseen maahan. He yöpyivät samoissa tiloissa.

Leirillä rekisteröidään saapuvat pakolaiset, vapaaehtoiset ja autonkuljettajat, jotka auttavat matkustamaan toisiin kaupunkeihin tai maihin. Täten halutaan estää kaappaukset ja petokset. Rekisteröinnin yhteydessä vapaaehtoiset merkitsevät muistiin pakolaisen henkilötiedot, ja käteen kiinnitetään henkilökohtaisella numerolla varustettu ranneke. Ilman sitä ei leirille pääse. Kuljettajille tehdään vastaava rekisteröinti. Pois lähtiessä poliisi tarkistaa kaikki autot ja bussit, ettei niissä ole rekisteröimättömiä pakolaisia tai kuljettajia. Rekisteröinnin toimivuus nähdään vasta tulevaisuudessa: siinä on puutteita, eikä se anna takeita siitä, etteikö autosta voida ottaa matkustaja pois myöhemmin leirin ulkopuolella. Silti se on edes jonkinlainen turvajärjestelmä kaikkein haavoittuvimmille sotapakolaisille.

Koko leirialueen seinille on liimattu tiedotteita, joissa selitetään, miten voi varmistaa turvallisuutensa. Ei pidä lähteä rekisteröimättömän kuljettajan kyytiin, pitää ottaa selfie kuljettajan kanssa ja lähettää se läheiselleen, pitää ottaa ylös auton rekisterinumero. Jos kuljettaja kieltäytyy, ei kannata nousta kyytiin. Leirillä työskentelyni aikana olen kuullut yhdestä petostapauksesta. Muutamia pakolaisia vietiin töihin maatilalle Gdanskiin, mutta tapaus paljastui pian.

”Joko tiedätte, mihin lähdette?”

Leirin vapaaehtoistyöllä ei ole keskitettyä johtoa, kukin tekee mitä osaa: auttaa esimerkiksi keittiössä tai ihmisten rekisteröinnissä, siivoaa, neuvoo saapuvia pakolaisia tai avustaa muissa pulmissa. Eniten on ollut pulaa ihmisistä, jotka toimivat venäjän ja ukrainan tulkkeina.

Käytimme paljon aikaa saapuvien pakolaisten rekisteröintiin. ”Joko tiedätte, mihin lähdette?” oli tärkeimpiä kysymyksiä, joita esitimme matkalaisille. Ne, joilla on sukulaisia tai tuttuja muissa maissa, osasivat vastata heti ja siirtyivät odottamaan kuljetusta. Oli kuitenkin paljon sellaisia, joilla ei ollut mitään yhteyksiä Ukrainan ulkopuolelle. He eivät tiedä mitä tehdä. Pommitusten alta paenneet, jotka ovat viettäneet päiviä päästäkseen Puolan rajalle, joutuvat parissa päivässä päättämään, missä asuvat sodan loppuun asti tai jopa kauemmin. Monet haluavat jäädä Puolaan tai naapurimaihin, koska toivovat pääsevänsä palaamaan. Puola on heille tuttu ja ymmärrettävä paikka.

Noin 2,8 miljoonaa pakolaista viidestä miljoonasta (tilanne 20. huhtikuuta 2022) on jäänyt Puolaan. Se vaikuttaa elinoloihin leirillä, jota on yhä vaikeampi pitää yllä, samoin kaupunkien tilanteeseen ja toimintoihin. Todettakoon, että Suomen sisäministeriö odottaa maahan 40 000–80 000:ta pakolaista. Tilapäistä suojelua on tätä kirjoitettaessa anonut noin 14 000 Ukrainan sotaa paennutta.

Suomi Przemyślissä

Suomesta tulleina vapaaehtoisina tehtävämme oli auttaa tulkkaamaan venäjäksi ja ukrainaksi, antaa tietoa Ukrainan pakolaisten oloista Suomessa ja koota ihmisiä kuljetuksiin. Juuri meidän vapaaehtoisryhmämme opasti matkalaisia siihen Suomeen menevään bussiin, joka joutui kolariin Liettuassa maaliskuun 17. päivänä. Pidämme edelleen yhteyttä kolarissa loukkaantuneisiin, ja yritämme auttaa heitä saamaan korvauksia kolarista.

Kaikkia pakolaisia kiinnostavat suunnilleen samat asiat: voiko toisessa maassa tehdä töitä, autetaanko asunnon saannissa, voivatko lapset jatkaa koulunkäyntiä ja millaisia sosiaalitukia voi saada. Sotapakolaiset eivät usko lupauksiin, että tuilla pärjää, varsinkaan äidit, joilla on useampia lapsia. Siksi työtä koskeva kysymys esitettiin heti.

Toinen usein esitetty kysymys koski paluuta Ukrainaan: ”Voimmeko sodan jälkeen palata kotiin?” Harvat keskustelukumppanimme ajattelivat elävänsä loppuikänsä ulkomailla. Poikkeuksena olivat vain ne, jotka olivat paenneet kaikkein kiivaimmilta taistelualueilta ja joiden kotiseutu ja kodit olivat tuhoutuneet. He olivat asuneet Harkovassa, Mariupolissa, Sumyssa jne. Heidän on vieraassa maassa aloitettava elämänsä alusta, eikä heillä ole mihin palata.

Muut pakolaiset toivoivat vilpittömästi palaavansa pian koteihinsa, piiritettyihin kaupunkeihin jääneiden läheistensä luo. Tällä hetkellä taistelut Venäjän miehitystä vastaan jatkuvat, ja venäläisjoukot jatkavat kaupunkien tuhopommituksia ja siviilien surmaamista. Niin ollen ei voi tietää, moniko joutuu vielä kulkemaan Teskon leirin kautta.

Aleksei

Perheeni on Ukrainasta. Olen koko ikäni asunut Venäjällä ja viimeiset yhdeksän vuotta Suomessa. Minulla on kaksoiskansalaisuus. Helmikuun 24. päivän aamuna herätin Sumyn alueella Koillis-Ukrainassa asuvan äitini ja kerroin, että sota on alkanut.

Yritin turhaan saada yhteyksiä Ukrainan pakolaisia auttaviin tahoihin Suomessa. Päätimme kavereiden kanssa kerätä rahaa ja lähdimme autollani Puolaan tuodaksemme kolme pakolaista Suomeen. Se oli vain pisara meressä, mutta en pystynyt istumaan toimettomana lukemassa uutisia. Siksi päätimme lähteä rajalle Teskon pakolaisleirille.

Päätös lähteä oli oikea. Leirillä oli kova puute venäjäntaitoisista avustajista, mikä vaikeutti vapaaehtoisten työtä. Käänsimme informaatiota, rekisteröimme pakolaisia, keräsimme väkeä Suomen-busseihin ja käänsimme taas kaiken tarvittavan.

Tajusin melko pian, että täytyy ottaa hieman etäisyyttä eikä keskittää huomiotaan yksittäisiin ongelmiin, muuten menee sekaisin tai masentuu pahasti. Yritin katsoa ongelmaa kokonaisuutena, valtavana vyyhtenä, jota yritin edes vähän selvittää. Pystyimme auttamaan monia. Useampi sata pakolaista pääsi turvaan Suomeen ja muihin Euroopan maihin.

Suomessa monet yrittävät auttaa ukrainalaisia, mutta ryhmät ovat hajallaan, ne eivät useinkaan tiedä toisistaan. Puolan ja Ukrainan rajalla emme juuri nähneet suomalaisia. Auttamistyön rahoittivat ystävämme ja tuttavamme. Matkalippujen ostaminen, autojen ja majoituksen vuokrat ja ruokamenot hoituivat meidän ja läheistemme rahoilla.

Aleksandra

Tulin Suomeen Venäjältä neljä vuotta sitten ja sain poliittisen turvapaikan. Äitini on kotoisin Ukrainasta Dnepropetrovskin alueelta, ja siellä asuu nytkin sukulaisia, muun muassa mummoni, joka on kokenut jo yhden sodan. Minulla on Ukrainassa paljon ystäviä, jotka auttavat siellä siviilejä tai puolustavat kaupunkeja.

Sodan alkuhetkellä aika tuntui pysähtyvän. Luin päivittäin uutisia ja viestittelin Ukrainaan läheisilleni: ovatko he vielä elossa. Kaikki muu menetti merkityksensä. Aina kun tuntui että pahemmaksi ei voi mennä, tilanne paheni. Oli mahdotonta opiskella, tehdä töitä ja elää entiseen tapaan. Mielenosoitukset, reagointi uutisiin ja yksittäiset avustamiset matkan päästä tuntuivat olevan liian vähän.

Olo parani vasta kun tulimme Tesko-leirille. En tiedä, mistä se johtuu. Ehkäpä eläviä, sotaa paenneita ihmisiä nähdessään lakkaa ajattelemasta muuta, yrittää vain auttaa mahdollisimman monia. Aikaa ei jää voimakkaaseen ja tunteelliseen kokemiseen.

Kun pakolaismäärä kasvoi hyvin suureksi, saattoi juuttua johonkin tuntikausiksi, koska oli liian vähän sellaisia, jotka pystyivät selittämään pakolaisille, mitä on missäkin. Millä hetkellä tahansa ukrainan ja venäjän kielen taidoton vapaaehtoinen tai lääkintätyöntekijä saattoi pysäyttää ja pyytää tulkkausapua.

Keskusteluissa pakolaisten kanssa sai kuulla kammottavia asioita. Ihmiset eivät kerro mielellään kokemuksistaan tuntemattomalle ihmiselle, jolla on vapaaehtoisen liivi. Muutaman tunnin kuluttua he kuitenkin alkavat kertoa: näyttävät tuhotun kotinsa, kertovat miten pakenivat kaupungistaan tulituksen keskellä, miten kyhjöttivät vuorokausien ajan kellareissa, miten menettivät omaisiaan tai tuttaviaan.

Sellaisina hetkinä tuntuu, ettei mikään apu riitä korvaamaan edes jotenkin helvettiä, jonka he ovat kokeneet.

Saša

Olen syntynyt ja kasvanut Venäjän Karjalassa ja asunut viimeiset kymmenen vuotta Suomessa. Olen vuodesta 2007 lähtien osallistunut Putinin ja militarismin vastaisiin antiautoritaarisiin tapahtumiin. Niissä on paikallisesti autettu Putinin vainojen uhreja ja yhteiskunnan haavoittuvia ryhmiä. Ukrainassa olen käynyt viimeksi tammikuussa 2014, Kiovassa tukemassa Maidanin mielenosoittajia.

Kun sota helmikuussa alkoi, en voinut katsoa sivusta. Ainoa kysymys oli, miten voisin parhaiten auttaa. Kävi ilmi, että olimme Teskossa paljon suuremmaksi avuksi kuin Helsingissä. Siellä oli toimiva infrastruktuuri, mutta puuttui ihmisiä, jotka voivat mennä rajalle. Siellä viettämänämme aikana ilmeni jatkuvaa puutetta vapaaehtoisista.

Teskossa jokainen päivä toi yllätyksiä. Tyypillisiä tehtäviä olivat tulkkaus, neuvonta ja pakolaisten jakaminen kuljetuksiin. Mutta aina ilmaantui paljon muitakin ihmisiä, joiden asiat vaativat vaativat yksilöllistä paneutumista. Monet olivat psyykkisesti huonossa kunnossa, eikä heidän ollut helppoa tehdä päätöksiä. Jotkut tarvitsivat tietoja, joita meillä ei ollut ja joita jouduimme etsimään. Joidenkin piti päästä paikkoihin, joihin ei ollut suoria liikenneyhteyksiä. Monet tarvitsivat vain jonkun, jolle puhua. Olisimme halunneet auttaa kaikkia, mutta voimavarojen ja ajan puute ja suuri pakolaismäärä vaikeuttivat yksilöllisen avun antamista.

Tavallisesti teimme päivät töitä, ja illalla kun piti lähteä nukkumaan, oli vaikeaa poistua leiriltä. Aina oli vielä jotain tehtävää, joku, jonka kanssa pitäisi keskustella ennen lähtöä. Siksi viivyimme toisinaan Teskossa hyvin myöhään, sikäläiset huolet pitivät otteessaan. Kerran päätin työvuoromme jälkeen jäädä myös yövuoroon. Yöllä ihmisiä oli vähemmän. Useimmat niistä, jotka eivät olleet päässeet lähtemään päivällä, nukkuivat, mutta kaikki eivät saaneet unta. Yöllä käytiin paljon enemmän luottamuksellisia keskusteluja kuin mitä päivän kaaoksessa oli mahdollista. Ihmiset kertoivat helpommin omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan. Minusta oli tärkeää suoda tilaisuus sellaisiin keskusteluihin, antaa heille inhimillistä tukea ja mahdollisuus purkaa mieltään.

Teksti: Aleksandra Aksenova
Suomennos: Kirsti Era

Pääkuvassa vasemmalta Saša Tikatšev, Aleksei Šumilin ja Aleksandra Aksenova.