Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntailiitteessään (29.1.) puolustusvoimien komentajan kenraali Jarmo Lindbergin laajan haastattelun. Laajassa haastattelussa huomioni kiinnittyi pariin lauseeseen, joita ei oikein kunnolla osoitettu sen kummemmin haastattelijan Tommi Niemisen kuin komentajankaan lausumaksi. ”Tulee vielä päivä, jolloin Suomen maaperällä taas soditaan. Se on kamala ajatus, mutta historian valossa se on aika varmaa.”
Tällainen kohtalonusko on hyvin pelottava piirre, varsinkin jos näin ajatellaan puolustusvoimien johdossa. Minkälainen tuo ”väistämätön” sota sitten tulisi olemaan? Kenraali Lindbergin mukaan se olisi ennakoimaton ja arvaamaton. Haastattelun mukaan hyökkäys Suomeen tuskin olisi perinteinen, hidas ja helposti ymmärrettävä, vaan nopea, outo ja vaikea hahmottaa.
Kymmenien miljardien eurojen taloudelliset uhraukset uusien hävittäjien hankintaan kertovat siis varautumisesta johonkin uudenlaiseen sotaan. Sillä kuten eversti evp. Tuomo Hirvonen toteaa nykysodankäynnistä Turun Sanomissa: ”Torjuntahävittäjistä ei olisi strategisen ensi-iskun estäjiksi siinäkään tapauksessa, että ne ehtisivät ilmaan ennen hyökkäyksen alkamista. Ne ovat avuttomia ballististen ohjusten torjumisessa, eikä risteilyohjustenkaan alas ampuminen tahdo niiltä onnistua. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana on käyty 50 sotaa. Vain yhdessä tapauksessa alivoimaisen osapuolen torjuntahävittäjä on tuhonnut vastustajan ilma-aluksen.” Seuraava sota Suomen alueella olisi varmasti myös viimeinen – joten siihen ei kannata varustautua.
Onko meillä varaa varustautua sotaan, vai pitäisikö meidän varustautua torjuttavissa oleviin turvallisuusuhkiin ja hyvinvointivaltion ylläpitoon – rauhaan. Varustautumiskilpailussa tulemme aina jäämään suurvaltojen jalkoihin, vaikka toki Yhdysvaltoja kiinnostavat meidänkin euromme oman aseteollisuutensa rahoittajina. Hallituksen puolustuspoliittisen selonteon mukaan meillä näyttäisi olevan varaa vaikka mihin, paitsi hyvinvointiin.
Ensi vuonna Pohjolassa pidetään myös kylmän sodan jälkeisen ajan suurimpia sotaharjoituksia yhdessä Nato-maiden kanssa. Venäjä toimii samoin, erityisesti Baltian ja Valko-Venäjän suunnalla. Kiistaa on siitä, kuka tämän kaiken täällä Itämeren piirissä aloitti. Mutta innolla Suomikin näyttää olevan mukana turvallisuuspoliittisen tilanteen kiristämiseen alueella. Olisiko jonkun syytä nyt ehdottaa dialogia, jossa molemmin puolin vältettäsiin liiallinen sotilaallinen aktivoituminen ja varustelukierre – yhdessä sopien. Aseidenriisunta näyttää vain poistuneen politiikan sanavarastosta.
Teemu Matinpuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.
