Kun yhtenä kesäaamuna katsoin maalla keittiöstä olohuoneeseen, näin vaatemyttyjä ja leluja lattialla, astioita pöydällä ja ihmisten päitä sohvilla ja sängyissä. Silloin sanoin ääneen: ”Tämä on Summer of ’20 – Rock.” Jostain sängystä kuului hymähdys.

Edellisenä iltana olimme menneet aikaisin sänkyyn samalla tavalla kuin muinakin iltoina. Sillä vaikka rock-elämä on rentoa, on se myös raskasta. Hoidossani oli neljä lasta, joista kaksoset ovat vain puolen vuoden ikäisiä, vanhemmat seitsemän ja yhdeksän, sekä kaksi aikuista. Väsyneistä vanhemmista ei juurikaan ollut apua leikeissä isojen tyttöjen kanssa.

Päivät kuluivat puussa kiipeilyssä. Olin rakentanut majan pihan suureen monirunkoiseen tuijaan. Siinä on toistaiseksi seitsemän eri tasoa noin metristä talon räystään korkeudelle. Majaan kiivetään oksia pitkin. Tyttöjen äiti kielsi uuden tason rakentamisen aikaisempia ylemmäksi, vaikka isot tytöt harrastavat seinäkiipeilyä. Todella outoa, ja pännii minua enemmän kuin tyttöjä. Sillä minä olen rakentaja.

Tytöt kuvailivat puumajaa näin: ”Puumaja on paljon parempi kuin leikkimökki. Leikkimökissä voi vain laittaa ruokaa ja pitää joskus kauppaa, mutta ei mitään muuta. Se on valmis semmoisenaan. Puumaja on yhtä aikaa suuri purjelaiva, koti, kauppa, hevostalli, olohuone, torni, leikkimökki, linna ja kiipeilypaikka. Se voi olla vaikka mikä.”

Tällä kertaa rakensin majan hevostalliin keppihevosille yhden uuden karsinan. Tytöt kuvailivat rakentamista: ”Kaverit luulee, että rakentaminen on ihan helppoa. Tarvitaan vaan nauloja, vasara ja lautoja. Mutta ei se niin mene. Pitää suunnitella, mitata ja sahata, jotta syntyisi jotain uutta käyttökelpoista.”

Tämä helppo juttu, karsinan rakentaminen, vei kolmisen tuntia. Pistin yhden pitkän laudan pystyyn ja ylhäälle kaksi hyllyä sitomaan rakennelman. Tallin katto on myös yksi majan huoneista, jonne olin jo aikaisemmin tehnyt tuijan oksista nojatuolin. Tyttöjen mielestä olohuone tarvitsi pöydän. Sain sen viritettyä hienosti pölkystä ja sopivasta laudanpätkästä.

Rakentaminen kulutti voimiani, ja puuhailin välillä sisällä raparperiviinin kanssa. Se piti lapota astiasta toiseen, ja jättää vielä pariksi viikoksi astiaan. Siitä tuli lopulta aivan erinomaista kuivaa ja kauniin keltaista viiniä. Lasten väsyneet vanhemmat saivat edellistä satsia mukaansa lähtiessään.

Kun palasin majan luo, näin tytöt istumassa ylhäällä puussa ja juttelemassa jalat ulkona heiluen. Siinä papan sydän läikähti, ja ajattelin, että elämäni ei ole mennyt hukkaan.

Olin luvannut tehdä kesäksi maalle myös keppihevosesteet. Nyt ne olivat kovassa käytössä. Tein viisi estettä, joista sai hyvän ja pitkän radan. Minusta jokaisella esteellä piti olla kaksi puomia, yksi näytti vaatimattomalta. Kuulin pihalla, että hevonen tarvitseekin kaksi puomia, se ei oikein erota vain yhtä. Tämä koskee myös keppihevosia. Kaksi puomia voi laittaa myös ristiin, sekin oli uutta. Siunasin itseäni, että olin huhkinut esteiden kanssa. Nekin muuten vaativat paljon mittaamista, sahaamista ja maalausta.

Näin kuluivat päivät papan pihassa Klamilassa varhaisesta aamusta iltaan. Yöllä kuului puiden suhinaa ja vauvojen itkua muutaman tunnin välein.

Tämä on todellinen Summer of ’20 – Rock -kesä, josta jää hienot muistot. Mutta miksi se on rock? Hippileiriltä tuo näytti ja tuntui.

Erkki Kupari