Olen matkustanut Parolaan nähdäkseni erään toisen maailmansodan liittoutuneiden voiton avaimista: virtaviivaisesti muotoillun, aikansa tehokkaimmalla kanuunalla ja paksuimmalla panssaroinnilla varustetun, reilusti yli 60 tonnin painoisen panssarivaunun. Kyseessä on Tiger II eli Köningstiger, Kuningastiikeri. Natsi-Saksa tuotti niitä vajaat 500 kappaletta sodan loppuvaiheessa. Vaunun rakentamisen nielemät resurssit, koon aiheuttamat liikkumisongelmat, suuri polttoaineenkulutus, äärimmäinen epäluotettavuus ja huollon hankaluus muodostivat kokonaisuuden, jonka ansiosta jokainen tehtaan portista ulos rullannut yksilö lopulta joudutti Saksan tappiota.
Brittiläisestä Bovingtonin panssarimuseosta Suomeen lainattu kissapeto on siivittänyt Parolan panssarimuseon kaikkien aikojen kävijäennätykseen. Vaikka Kuningastiikerien tuotanto tuli tahattomasti nopeuttaneeksi Auschwitzin kaasukammioiden ja krematorioiden sammumista, tämä näkökulma on tuskin yleisöryntäyksen syy. Uskottavampi osaselitys on maailmantilanne: Venäjän hyökättyä Ukrainaan suomalaisten jo entuudestaan poikkeuksellisen suuri kiinnostus sotahistoriaa kohtaan on lisääntynyt. Lisäksi Tiger II on harvinaisuus – niitä on maailmassa jäljellä alle kymmenen kappaletta.
Lopulta suurin vetovoimatekijä lienee vaunun maine teknisesti ylivertaisena ja pelättynä sotakoneena. Saksalaisten panssarivaunuässien ympärille rakennetuissa sankaritarinoissa telaketjuilla kulkeva metallimöykky saa elävän olennon piirteitä. Köningstigeriksi nimeäminen on ollut tietoista imagonmuokkausta ja brändäystä. Sen lajin Hitler ja Göbbels hallitsivat. Saksan armeijan byrokratiassa vaunusta käytetty nimi Panzerkampfwagen VI Ausführung B herättää tunteita vähemmän.
Onnistuneen brändin tunnistaa laajasta tuoteperheestä. Tästä muistuttaa museon kahvilassa myytävä Köningstigerin kuvalla varustettu Panssariherkuksi nimetty suklaa.
Suuren petoeläimen mielikuvan liittämisellä panssavaunuun tavoiteltiin tietysti kunnioitusta ja pelkoa. Käytäntö levisi ja on edelleen elinvoimainen. Yhdysvaltojen M10-panssarintorjuntavaunu ristittiin jälkijättöisesti Wolverineksi ja M18:sta tuli Hellcat.
Museon sisällä vastaan tulee vitriini, jossa esitellään Ukrainan puolella taistelleen suomalaisen vapaaehtoisen 2020-luvulla käyttämiä varusteita. Sen vierestä löytyvät tuhotusta miehistönkuljetusvaunusta löytyneen venäläissotilaan riekaleinen univormu ja pirstoutunut komposiittikypärä. Verijäljet on pesty pois, mutta näky pysäyttää minut. Vaikka olen haaskannut elämästäni turhan suuren osan erilaisissa sotamuseoissa vierailemiseen, vastaavaa en muista kohdanneeni. Pitäisikö esineisiin suhtautua jonkinlaisena voitonmerkkinä tai seinälle ripustetun karhuntaljan tapaisena metsästysmuistona? Sotasaaliin ja tuhotun viholliskaluston esittely on vuosituhansia vanha perinne, mutta nykyisin viittaukset kuolleisiin ihmisiin siivotaan yleensä pois.
Ajankohtaisuutta ja huomiota riekaleilla varmasti tavoitellaan. Voin kuvitella niiden herättävän katsojissaan erilaisia säväreitä. Markkinointiin Kuningastiikeri on kuitenkin siistimpi ratkaisu.
Panssarimuseo esittelee aselajia ensimmäisen maailmansodan aikaisesta kalustosta lähtien. Helsinki–Tampere-moottoritien varressa museon mainoskylttinä toimii moderni Leopard II -taistelupanssarivaunu, jonka viimeisintä päivitysversiota Suomi nykyisin käyttää. Sen kohdalla historia, tappokoneiden imagonrakennus, Ukrainan sota ja sen ympärillä pyörivä mediatodellisuus kietoutuvat yhteen.
Vaatimukset Leopard II -kaluston lähettämisestä Ukrainaan saivat alkuvuodesta paljon huomiota. Sodan ratkaisun nähtiin riippuvan tämän maailman tehokkaimmaksi kutsutun taistelupanssarivaunun käyttöön saamisesta. Toisen maailmansodan jälkipyykkiään huolellisesti pessyt Saksa oli pitkään haluton tai ainakin varovainen Leopardien viennin suhteen. Ajatus Ukrainassa venäläisiä vastaan taistelevista kissapetojen mukaan nimetyistä vaunuista herätti maassa ymmärrettävästi kiusallisia muistoja.
Ukraina sai lopulta Leopardinsa, mutta sotaa ne eivät ratkaisseet. Nimeensä katsomatta taistelupanssarivaunu on vain yksi osa laajaa kokonaisuutta, jonka tuki- ja huoltojärjestelmien laajuus ja toimivuus ratkaisevat paljon – yhdessä miehistön ja johdon osaamisen kanssa.
Jokainen järjissään oleva ihminen toivoo Ukrainan sodan loppumista. Median ripustautuminen Leopardien lähettämisen tärkeyteen kumpuaa tietysti tästä lähtökohdasta, mutta se kertoo myös väsymyksestä, pettymyksestä ja neuvottomuudesta sodan suhteen.
Usko taistelujen kulun kääntäviin ihmeaseisiin ja niiden nimiin liittyvä maaginen ajattelu ovat merkkejä tästä. Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen epätoivo sai 1800-luvun lopulla aikaan uskomuksia luodinkestäviksi loihdituista vaatteista. Toisen maailmansodan saksalaiset ihmeaseet olivat teknisesti vakuuttavammalla pohjalla, mutta niihin uskomisen tarve on samaa juurta.
Tällä hetkellä Ukrainan puolustussodassa ei ole näkyvissä dramaattista käännettä suuntaan eikä toiseen. Aseet vaikenevat kuitenkin aikanaan, ja ratkaisun avaimet löytyvät todennäköisemmin neuvottelupöydästä kuin raflaavasti nimettyjen sotakoneiden virtalukoista. Medialle jälkimmäiset ovat kuitenkin vetävämpi aihe.
Teksti: Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.
