Tutkijatohtori Noora Kotilainen johtaa Koneen säätiön hanketta Sotilaallisen vallan kieli suomalaisessa demokratiassa. Hän on useiden vuosien ajan tutkinut kuvia sodista. Sotakuvilla herätetään empatiaa väkivallan uhreille, mutta ne ovat myös sodan aseita, jotka nostattavat militarismia ja halua kostaa.

Noora Kotilainen tutki kuvia eri sodista viisi vuotta ja väitteli tohtoriksi kärsimyksen kuvien ja politiikan suhteesta. Dokumenttivalokuvan isoja aiheita ovat olleet sota, katujen väkivalta ja köyhyys. Nämä aiheet ovat kiinnostaneet valokuvaajia. Nyt Kotilainen ajattelee tuosta kokemuksesta, että riittäisikö jo.

Kotilainen kertoo, että viime vuosien sodista esimerkiksi Syyriasta ja Irakista emme nähneet kuolleiden emmekä edes haavoittuneiden sotilaiden kuvia. WTC-iskussa ei saanut näyttää tornista hypänneiden ihmisten kuvia, koska he olivat ihmisiä, heillä oli kunnia ja perhe ja he olivat yksilöitä.

”Nyt Ukrainan sodassa asetelma on kääntynyt toisin päin. Heti sodan alussa alkoi tulla uhrikuvastoa. Butša oli käännekohta, ja väkivaltaisia kuvia alkoi ilmaantua todella paljon. Minusta tätä perustellaan yleisölle juuri todistetaakalla. Se kertoo myös siitä, että olemme mukana sodassa ja sen osapuolia.”

”Näitä kuvia käytetään taistelutahdon, tilanteen vakavuuden tajuamisen, militarisaation ja vihan herättämisen välineenä. Empatian herättämiseksi olisi riittänyt, että Butšan kuvia olisi näytetty yhtenä päivänä, kun nämä surmat tulivat julki. Ymmärrän ensimmäisen shokin kuvista, mutta myöhempi käyttö meni mässäilyn puolelle.”

”Minulle on ollut sydämen asia valokuvaajan suhde kuolemaan ja kärsimykseen. Ranskalainen kirjallisuudentutkija Roland Barthes sanoi jo 1950-luvulla, että valokuvassa on aina jollain tapaa läsnä kuolema ja ihmisen ajan rajallisuus. Se on sisään kirjoitettu jo valokuvan epistemologiaan (tietoteoriaan, toim. huom.) ja olemassaoloon. Samaa on sanonut yhdysvaltalainen esseisti Susan Sontag. Hänestä valokuva on alusta asti pitänyt seuraa kuolemalle.”

”Kuvan aiheen ei välttämättä tarvitse olla koskettava. Barthes tarkoitti, että jokainen kuvissa esiintyvä ihminen kuolee jonain päivänä. Kuvassa näkyy jäädytetty hetki elämästä. Jos kyseessä on kuva, jossa kuolema tai kärsimys on läsnä, niin hetken pysäyttäminen kuvaksi saa aikaan vielä voimakkaamman tunteen ja lisää sen vaikutusta katsojaan.”

”Sotaan, väkivaltaan ja köyhyyteen liittyy se, että valokuva on todiste. Se näyttää jotain sellaista, jota emme muuten näkisi. Niitä näkevät mediassa myös sellaiset ihmiset, joille tällaiset asiat ovat omassa elämässään vieraita ja kaukaisia.”

Kuvat ovat sodan aseita

Noora Kotilainen sanoo, että kiinnostusta väkivaltaisiin kuviin on selitetty ihmisen tunnekokemuksella.
”Äärimmäinen ilmiö on yhtä aikaa kamala ja kiinnostava. Toinen merkitys on, että valokuvan katsoja on myös silminnäkijä, ja valokuvassa esiintyvät ihmiset todistavat samaa asiaa kuin kuvan katsoja. Valokuva siirtää todistusta tilanteesta eteenpäin. Esimerkiksi Butšan joukkomurhan kuvat siirtävät katsojalle todistustaakkaa tapahtuneista asioista.”

”Kuvan katsominen voi aiheuttaa fyysisen kokemuksen. Kun näemme kuvassa köyhyyden, kurjuuden tai väkivallan jäljet ruumiissa, saatamme kokea tuntemuksia omassa kehossamme. Tällä tavoin saatamme ymmärtää asioita paremmin kuin pelkästään sanojen avulla. Kuva voi olla joskus sanaa vahvempi.”

”Sota- ja muiden väkivaltakuvien julkaisulla on muitakin tarkoituksia kuin empatian herättäminen väkivallan uhreille. Väkivallan ja hirveyksien kohtaaminen herättää meissä vihaa ja pelkoa empatian lisäksi. Kuvat ovat sodan aseita, jotka nostattavat militarismia ja halua kostaa ja lyödä takaisin.”

Ukrainasta tulee väkivaltakuvia solkenaan, miten niiden jakelua voi perustella?

Noora Kotilainen miettii: ”Tämä on kummallinen juttu. Sitä on selitetty kuvien globaalilla hierarkialla. Kun länsimaissa kuolee lapsi, kuvaa ei panna lehteen, mutta jos lapsi on kuollut Afrikassa, se saatetaan laittaakin. Tämän on sanottu kertovan, miten suhtaudumme kuolemaan laajemminkin.”

Valokuvissa, jotka on otettu heti jonkin sodan loputtua ja rauhan tultua, näyttää olevan toisenlainen ilmapiiri.

”Mietin, olisiko se sellaista helpotuksen tunnetta, toivoa ja tulevaisuuteen katsovaa fiilistä. Voisiko sitä edes syntyä ilman sodan hirveyttä? Tuleeko se kärsimyksistä ja uhrauksista, joita kaikki ovat joutuneet kokemaan niin paljon? Noiden kuvien ihmiset ovat nähneet sodan mielettömyyden. Siinä ei ollut mitään järkeä.”

Miten tämän optimistisen tunnelman voisi säilyttää ja suojella rauhaa?

”Voisiko sitä säilöä ja pitää tarkkaan mielessä, että sota on yhtä helvettiä ja sitä pitää välttää kaikin keinoin.”

”En tiedä, pystymmekö tällaisina pitkän rauhantilan pullasorsina samaistumaan vanhoihin kuviin, jotka on otettu rauhan tulon hetkellä, kun olemme itse eläneet vain turvallista aikaa. Olen hiukan pessimisti. Niissä kuvissa ja hetkissä näkyy hieno fiilis, riemu ja vapautuminen. Ymmärtääkö nykyihminen, mistä se riemu nousee?”

”Mutta kun vertaan rauhan juhlan kuvaa ja holokaustikuvaa, niin silloin ihmisessä tapahtuu jotain fyysistä, se avaa aukon jollekin toiselle puolelle. Kuva sodan lopusta kertoo kokonaan toisen hetken. Silloin on pystytty nostamaan kasvot joukkohaudan näkymästä ja katsotaan vihdoin rauhan tultua eteenpäin.”

”Kun sodasta on kulunut kaksi sukupolvea, ei enää ole paljon ihmisiä, jotka muistavat sen. Sota tulee Suomessa ihmisille uutena tilanteena.”

”Kun väittelin tohtoriksi sodan kuvista, olin katsonut niitä viisi vuotta putkeen – kaikkia hirveyksiä. Nyt tuntuu siltä, että terveellisempää on, että en katso niitä. Mitä minä voisin niistä oppia ja mitä kukaan voisi oppia niistä? Kun meitä pommitetaan niillä hirveillä kuvilla, niin miten meistä voi tulla parempia ihmisiä?”

Teksti: Erkki Kupari
Kuva: Timur Yilmaz

VTT Noora Kotilainen on Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori.