Suomen yleisestä asevelvollisuudesta keskustellaan vilkkaammin kuin pitkään aikaan. Huomion keskipisteessä olevia tasa-arvokysymyksiä koskevat uudistusvaatimukset näyttävät törmäävän kansallisen kertomuksen kipupisteisiin.
YLEINEN ASEVELVOLLISUUS JA KOKO SUOMEN PUOLUSTAMINEN
Itsenäistymisestä talvisotaan saakka Suomessa oli käytössä yleinen asevelvollisuus, joka oli kuitenkin käytännössä valikoiva. Miehiä hylättiin kutsunnoissa aliravitsemuksen takia, mutta sotilaskoulutusta ei haluttu antaa myöskään mahdollisista vasemmistosympatioista epäiltyjen perheiden pojille. Samaan aikaan suojeluskunnat muodostivat rinnakkaisen sotilasorganisaation, jonka tavoitteena oli sisällissodan voittaneen valkoisen armeijan perinnön turvaaminen. Talvisodan jälkeen oltiin suurpiirteisempiä fyysisen kunnon ja poliittisten suuntausten suhteen: armeijan riveihin määrättiin yli 100 000 miestä aiempaa enemmän. Yleinen kattava asevelvollisuus säilytti asemansa toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.
Kylmän sodan loppuvaiheissa 1980-luvulla Suomen reserviarmeijan sanottiin olevan väkilukuun suhteutettuna maailman toiseksi suurin. Kärkipaikkaa piti Pohjois-Korea. Suurta reserviä perusteltiin tarpeella puolustaa koko Suomen aluetta. Perustelulla ei välttämättä ollut yhteyttä esikuntien todellisiin suunnitelmiin. Sodankäynnin liikkuvuus on lisääntynyt toisesta maailmansodasta lähtien, ja sen mukaisesti varsin huomattava osa Suomen pohjoisesta ja itäisestä osasta on jo pitkään varattu lähinnä viivytystaistelujen ja sissisodan näyttämöksi. Aluepuolustusjärjestelmään siirtymisen yhteydessä muutos myönnettiin puhumalla siitä, kuinka vihollista vastaan taistellaan ”käyttäen hyväksi valtakunnan alueen syvyyttä”. Suhteellisen selvärajaiset ja siviileistä evakuoidut rintamat kuuluvat historiaan.
Menneeseen perustuva mielikuva koko Suomen puolustamisesta on kuitenkin vedonnut niin tehokkaasti julkiseen mielipiteeseen, että sitä käytetään edelleen. Tammikuussa STT:n haastattelema ilmavoimien komentaja, kenraalimajuri Sampo Eskelinen ilmoitti, että Suomen tulevan hävittäjähankinnan konemäärää ei voi supistaa nykyisestä kuudestakymmenestä, vaikka uusien koneiden pitäisi olla ratkaisevasti nykyisiä tehokkaampia, koska muuten ei ”koko Suomen alueen puolustaminen ole mahdollista”. Väitteellä pyritään hiljentämään konehankinnan kustannusten herättämää arvostelua.
DIGITALISAATION KUTISTAMAT MASSA-ARMEIJAT
Digitalisaatio ja muu teknologinen kehitys lisää tehokkuutta ja vähentää samalla ihmistyön tarvetta lähes kaikilla elämän osa-alueilla. Näin on tapahtunut myös sodankäynnissä: suuret massa-armeijat vaikuttavat vanhentuneilta. Suomi on reagoinut tähän kehitykseen supistamalla armeijan sota-ajan vahvuuksia, tosin tuntuvasti muita maita vähemmän. Puolustusministeri Jussi Niinistön kaudella tosin otettiin harppaus taaksepäin, kun sota-ajan joukkojen kokoa kasvatettiin 230 000 miehestä 280 000:een. Koulutettujen reserviläisten kokonaismäärä on kaikkiaan noin 900 000. Lukujen perusteella on selvää, ettei edes kaikille motivoituneille ja sopivan ikäisille reserviläisille löydy tehtävää sota-ajan joukko-osastoissa. Kun puolustusvoimat lähetti reserviläisille vuonna 2015 reserviläiskirjeeksi kutsutun tiedotteen sodan ajan sijoituksesta, Reserviläisliiton toiminnanjohtaja Olli Nyberg arvioi, että noin puolet kirjeen saaneista jäi vaille sijoituspaikkaa.
Useimmissa Euroopan maissa on ammattiarmeija tai valikoiva asevelvollisuus. Suomi ja Kreikka ovat poikkeuksia asevelvollisuuden laajuudessa. Molemmissa järjestelmän virallinen perustelu löytyy idässä uhkaavasta naapurista, joka on Kreikan tapauksessa samalla myös Nato-liittolainen eli Turkki. Suomi varautuu puolestaan Venäjää vastaan.
Myös Venäjällä on modernisoitu aseistusta ja karsittu samalla joukkojen määrää. Valtiotieteen tohtori, eversti Pekka Visuri kävi vuonna 2016 läpi Suomen ja Venäjän asevoimien vahvuuksia ja totesi, että (tuolloinen) Suomen 230 000 miehen sota-ajan vahvuus ”on sattumalta aivan sama kuin Venäjän maavoimien vahvuus, joka on 230 000 sotilasta”. Visurin mukaan Venäjän asevoimien kokonaisvahvuus on 770 000 sotilasta, reservit erittäin pienet ja hitaasti mobilisoitavissa. Samassa yhteydessä Visuri toivoi, että ”julkisessa keskustelussa ja mediassa tehtäisiin kunnollisia, faktoihin ja päteviin tulkintoihin perustuvia analyyseja asevoimista ja pidättäydyttäisiin ihmisten jatkuvasta pelottelusta kauhukuvilla”.
TASA-ARVO
Paljon esillä olevat tasa-arvokysymykset ovat ulottuneet nyt myös suomalaiseen asevelvollisuuteen. Ydinkysymykseksi on noussut se, miksi asevelvollisuus koskee vain miehiä.
Vapaaehtoinen asepalvelus tuli naisille mahdolliseksi vuonna 1995. Vuosittain palvelukseen hakeutuneiden naisten määrä pysyi pitkään muutamissa sadoissa, mutta on viime aikoina noussut yli tuhanteen. Naisten oikeus asepalvelukseen ei ole uhattuna, vaikka puolustusministeri Niinistö esittikin sen lakkauttamista neljän miljoonan euron vuosittaisten säästöjen saavuttamiseksi. Myöhemmin hän selitti ehdotuksen heitoksi, jolla oli tarkoitus kiinnittää huomiota armeijaan kohdistuviin säästövaatimuksiin. Numeroiden valossa Suomen varustelumenot ovat tosin kasvamassa tulevien vuosien hävittäjähankintojen vuoksi noin 40 prosenttia.
Vaikka naisten vapaaehtoinen asepalvelus kelpaa puolustusministerille letkauttelun aiheeksi, hän on samalla valmis pitämään kynsin hampain kiinni pienemmistäkin varusmiesryhmistä. Niinistö on kutsunut siviilipalvelusmiehiksi hakeutuvia reserviläisiä ”reservikarkureiksi”, jotka ”nakertavat järjestelmämme uskottavuutta”. Reservistä eronneiden määrä vaihteli vuositasolla pitkään muutamista kymmenistä muutamiin satoihin, kunnes se (Niinistön puolustusministerikauden alkaessa) vuonna 2015 pompahti lähes tuhanteen. Varsinaiseen siviilipalvelukseen hakeutuvia on vuosittain reilut kaksi tuhatta.
Reservistä eronneiden määrä on edelleen niin pieni, ettei puolustusministerin ärtymyksessä ole kyse muusta kuin periaatteesta. Pelkästään vapaaehtoisen asepalvelun suorittaneiden naisten määrä ylittää reservistä eronneiden määrän. Naisten ja miesten yhteiselle asevelvollisuudelle Niinistö ei näe sen enempää tarvetta kuin mahdollisuuksiakaan.
Sukupuolen perusteella syrjivästä asevelvollisuudesta käydyn keskustelun rinnalla on puhuttu myös jehovantodistajat asepalveluksesta vapauttavan lain kohtalosta. Asia nousi esille hovioikeuden todettua vakaumuksensa vuoksi siviilipalveluksesta kieltäytyneen tuomitsemisen vankeuteen olevan syrjivää kohtelua, koska jehovantodistajat on vapautettu erillislailla sekä ase- että siviilipalveluksesta.
Sivuhuomiona keskustelussa on noussut esille myös siviilipalveluksen rangaistusluontoinen kesto.
VAIHTOEHTOJA
Asevelvollisuuslaki syrjii sukupuolen perusteella. Meidän on joko hyväksyttävä syrjintä jatkossakin tai muutettava lakia. Vaihtoehtoina on esitetty siirtymistä ammattiarmeijaan, kaikkia sukupuolia koskevaan kansalaispalvelukseen tai vapaaehtoiseen asevelvollisuuteen. Armeijan lakkauttamisen puolesta ei juuri esitetä puheenvuoroja, vaikka sekin on sinänsä mahdollinen vaihtoehto.
Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan kyselytutkimusten perusteella ammattiarmeijaa kannattaa alle kymmenesosa suomalaisista. Ammattiarmeijaan siirtymistä pidetään kalliina vaihtoehtona: joissakin selvityksissä sen on arvioitu kaksinkertaistavan nykyiset menot.
Toukokuussa Elisabeth Rehnin johtama ajatuspaja esitteli ajatuksen sukupuolineutraalista kansalaispalvelusta, joka korvaisi nykyisen ase- ja siviilipalveluksen. Kansalaispalvelun voisi suorittaa asepalveluna, siviilikriisinhallintaan liittyviä asioita opettavana varautumispalveluna tai maksamalla enemmän veroja. Esitystä kritisoinut Aseistakieltäytyjäliiton järjestösihteeri Kaj Raninen on kysynyt, miksi Suomeen pitäisi luoda kallis ja hyvin laaja varautumispalvelujärjestelmä, joka on muualla maailmassa tuntematon. Raninen pitää varautumispalvelusta ongelmallisena myös siksi, että se on niin selkeästi kytketty sotilaallisen kriisin valmisteluihin.
Jäljelle jää ilmeisin vaihtoehto, eli asepalveluksen muuttaminen sukupuoleen katsomatta vapaaehtoiseksi. Motivoituneita reserviläisiä pitäisi jatkossakin riittää, koska erilaiset kyselytutkimukset toistavat tietoa siitä, että suomalaisten maanpuolustustahto on korkealla tasolla. Äskettäin presidentti Sauli Niinistö totesi Financial Timesin haastattelussa, että 75 prosenttia suomalaisista on valmis puolustamaan maataan, kun vastaava prosenttiluku esimerkiksi Saksassa on 16. Tasa-arvon näkökulmasta vapaaehtoisuuteen siirtyminen on joka tapauksessa perusteltua, mutta se ei näyttäisi uhkaavan myöskään armeijan tarpeita. Tästä huolimatta vapaaehtoisen asepalveluksen mahdollisuus sivuutetaan keskustelussa usein pelkällä maininnalla. On kysyttävä: miksi?
MIESTEN KOULU
Suomalaisen asevelvollisuuden merkityksen ymmärtämiseksi on syytä palata sen syntyjuurille. Sisällissodan jälkeen Suomessa pohdittiin yhtenä vaihtoehtona ammattiarmeijan perustamista, mutta asevelvollisuus vei voiton. Sen puolesta käytettiin puheenvuoroja, joissa korostettiin armeijan kasvatuksellista luonnetta. Puhuttiin ”siveellisestä suursiivouksesta” ja ”kansan hengen puhdistamisesta ja desinfioinnista”.
Juuri päättyneessä tragediassa nähtiin olevan kyse kansan moraalisista puutteista, joita vihamielinen venäläisvaikutus oli pystynyt käyttämään hyväkseen. Pelastajana esitetyn Saksan taas nähtiin edustavan puhdasta vastavoimaa, sotilaallista kuria ja järjestystä. Niinpä saksalaisen mallin mukaan järjestetty armeija sai Suomen kansan suhteen myös opettajan ja lääkärin roolit. Professori Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoriassa (Otava 2009) siteeraaman aikalaispuheenvuoron mukaan ”Hyvä sotilaallinen kasvatus karsii miehestä pahimmastakin hävyttömyyden ja opettaa hänet ’tietämään huutia’”. Saman ajattelun merkkipaaluja on Mika Waltarin vuonna 1931 julkaistu teos Siellä missä miehiä tehdään (WSOY 1931).
Edelleen käytössä olevan ilmaisu ”miesten koulu” osoittaa, että Suomen armeijalla nähdään yhä olevan aseellisen maanpuolustuksen ohella kansalaiskasvatukseen liittyviä tehtäviä. Jos koulurinnastusta jatkaa, suomalaiseliitille järjestetyille puolustusvoimien valtakunnallisille maanpuolustuskursseille voi antaa korkeakoulututkinnon aseman. Vihreän langan päätoimittaja Riikka Suominen kirjoitti joulukuussa 2016 osallistumisestaan maanpuolustuskurssille otsikolla ”Nyt tiedän miksi puolustusvoimille riittää aina rahaa”. Suomisen mukaan maanpuolustuskurssi on ”Suomen paras lobbauskoneisto”. Maanpuolustuskurssit ovat saaneet myös viestinnän ammattilaisten yhdistyksen ProComin Vuoden viestintäteko -palkinnon.
Luonnollisesti armeijassa ja kursseilla syntyvät ystävyyssuhteet ja verkostot voivat toimia muualla yhteiskunnassa erilaisten hyvä veli -verkostojen ja lasikattojen synnyttäjinä. Armeijan täkäläistä merkitystä kuvastaa sekin, kuinka angloamerikkalaiseen maailmaan töihin suuntaavia suomalaisia muistutetaan talouslehdissä säännöllisesti siitä, ettei sotilasarvon mainitseminen CV:ssä ole muualla välttämättä myönteinen asia.
Maanpuolustuskurssien täydentämän miesten koulu -perinteen vaikutuksia yhteiskunnalliseen keskusteluun ja ilmapiiriin ei ole liiemmin pohdittu. Sävyeroja muihin Pohjoismaihin verrattuna on kyllä löydettävissä, mutta erojen syiden osoittaminen ei tietenkään ole yksinkertaista. Vaihtoehdottomuus, vahvan johtajan kaipuu ja toisinajattelijoiden näkeminen uhkana ovat joka tapauksessa suomalaiselle keskustelukulttuurille tyypillisiä autoritaariseen ajatteluun vivahtavia piirteitä.
Miesten koulu -järjestelmä tuottaa yhdenmukaisemmin ajattelevia kansalaisia ja lisää samalla armeijan yhteiskunnallista vaikutusvaltaa. Onko tässä syy siihen, että meillä asepalveluksen suorittaa niin suuri osa jokaisesta ikäluokasta, vaikka armeijan sota-ajan kokoonpanossa ei ole kaikille tarvetta?
TALVISODAN IHME SISÄLLISSODAN PIMENNYSVERHONA
Sisällisodan synnyttämä trauma oli moninkertainen. Runebergiläinen Saarijärven Paavo -kuvasto lyötiin rikki, ja kansanmurhaa muistuttaneen koston kohteeksi joutunut punainen puoli vaiennettiin vuosikymmeniksi. Raskain taakka saattoi kuitenkin päätyä voittoisan valkoisen armeijan kannettavaksi. Ainoana totuutena hyväksytyn vapaussotamyytin ja sisällissodan loppunäytösten todellisuuden välinen ristiriita jätti pakostakin syviä jälkiä.
Sotien välisen ajan Suomen valtio säilyi professori Seppo Hentilän mukaan ”demokratiana, mutta yhteiskunnasta tuli autoritaarinen”. Muutos tapahtui vasta toisen maailmansodan vaikutuksesta, osin sisäisistä ja osin ulkoisista syistä. Talvisodan ihmeenä tunnettu yhtenäisyyden kokemus oli ihme nimenomaan siitä syystä, että tuota yhtenäisyyttä ei aiemmin ollut.
Hentilä toteaa teoksessaan Pitkät varjot – Muistamisen historia ja politiikka (Siltala 2018), että ”[y]ksimielisyyspuhe nousi jo aikalaisten keskuudessa vahvasti esiin, koska odotusarvona oli ollut erimielisyys: tilanne, jossa työväestö ei olisi vuoden 1918 rankkojen kokemusten takia asettunutkaan taistelemaan Suomen puolesta. Näin ollen puhetta talvisodan yksimielisyydestä voidaan perustellusti pitää sisällissodan muistamisen funktiona. Siitä tuli myös tuon muistamisen historian tärkeimpiä murroskohtia. Jatkossa talvisodan yksimielisyydestä koko kansan yhteisenä positiivisena kokemuksena tuli eräänlainen pimennysverho, joka voitiin tarvittaessa vetää sisällissodan katkerimpien muistojen eteen. Tämä funktio talvisodan yksimielisyyspuheella on suhteessa vuoden 1918 muistamiseen nähden vielä tänä päivänäkin.”
Sisällissodan tapahtumia oikeutetaan vuosikymmeniä myöhemmin käydyllä talvisodalla. Kansallisen identiteetin rakentamiselle tämä on olennaista. Näin sietämätön historia voidaan sivuuttaa ja keskittyä eheyden tunteen saavuttamiseen. Suomen itsenäisyyspäivän vietossa tämä näkyy sanattomien sopimuksien noudattamisena. Virallinen juhlan aihe, itsenäisyysjulistus, osuu kiusallisen lähelle sisällissodan alkua, mutta kaikki tietävät, että varsinainen juhlan aihe on talvisota – eli yksimielisyys.
VAPAAEHTOISEN ASEPALVELUKSEN UHKA?
Kansallisia kertomuksia rakennetaan aina valikoivan muistin, suurpiirteisyyden ja valkoisen maalitelan avulla. Sisällissodasta talvisodan kautta 2010-luvulle ulottuva Suomen tarina on tästä hyvä esimerkki. Kertomuksen koossapitävä lanka on kansan yksimielinen puolustusvalmius Venäjää vastaan, ja korkeaa maanpuolustustahtoa osoittavat kyselytutkimukset sitovat nykyhetken menneisyyden jatkumoksi. Käyttökelpoinen tarina joustaa ja sivuuttaa sellaiset kiusalliset yksityiskohdat kuin suomalaiset taistelemassa pääasiassa suomalaisia vastaan 1918 tai Suur-Suomi-aatteen leimahdus vuoden 1941 hyökkäyssodassa.
Sotamyyteiksi pelkistyvien kansallisten kertomusten merkitys on kasvanut samalla kun talouden ja politiikan kriisit ovat kaikkialla maailmassa lisänneet ulkoisten vihollisten tarvetta. Heikko poliitikko muuttuu vahvaksi johtajaksi vastatessaan kansalaisten turvattomuudentunteeseen uusilla asehankinnoilla. Kun rajan takana toimitaan samoin, molemminpuolinen jännitys ja epäluulo kasvavat – ja päättäjät rajan molemmilla puolilla voivat ilmoittaa olleensa oikeassa varustautumisen tarpeellisuudesta.
Tällaisessa maailmassa vapaaehtoinen sukupuolineutraali asepalvelus on mahdollinen uhka talvisodan ihmeen ympärille rakennetulle Suomen tarinalle. Mitä jos asepalvelus ei kiinnostakaan niin suurta osaa nuorisosta kuin korkeaa maanpuolustustahtoa julistavat tutkimustulokset antavat ymmärtää? Tähän uhkakuvaan liittyy vahva jos – voihan hyvinkin olla, että armeija saisi riittävän määrän motivoituneita vapaaehtoisia ensimmäisistä sukupuolineutraaleista kutsunnoista alkaen.
Keskustelu asevelvollisuuden tasa-arvosta joka tapauksessa jatkuu. Toivottavasti jatkossa kuullaan enemmän perusteltuja puheenvuoroja sukupuolineutraalista vapaaehtoisesta asepalvelusta. Mallin vastustajilta voi puolestaan kysyä, eivätkö he aidosti usko suomalaisten maanpuolustustahtoa mittaaviin tutkimuksiin. Jos tutkimuksiin luotetaan, vapaaehtoisuuden ja samalla tasa-arvon toteutumisen tiellä ei pitäisi olla mitään esteitä.
Teksti Raimo Pesonen
Kuvat Sanni Seppo
