Luin erään latvialaisen anarkistin ajatuksia toiseudesta. Hänellä on muukalaispassi, eli hän on käytännössä ”ei-kansalainen”. Muukalaispasseja, niin sanottuja harmaita passeja, myönnettiin venäjänkieliselle väestölle Neuvostoliiton jälkeisessä Latviassa ja Virossa. Harmaa passi on keino taata paikallisten kielten asema ja taistella venäjän kielen mukana leviävää kulttuuri-imperialismia vastaan. Harmaa passi, kuten mikä tahansa passi, on keino jakaa ihmiset eri ryhmiin – passin omistajalla on oikeuksia, joita toisilla ei ole.

Anarkisti kertoi, että ei ole ikinä tuntenut kuuluvansa kansaan ja on siksi tullut allergiseksi isänmaallisuudelle sen kaikissa ilmenemismuodoissa. Hänen mietteensä osuivat suoraan sydämeeni. Miten voisin tuntea olevani suomalainen, kun suuri osa Suomen kansallista identiteettiä rakennetaan sodille alkuperäistä kotimaatani vastaan? Suomessa on paljon hienoja asioita, mutta olen täällä kuitenkin muukalainen.

Olen myös kateellinen ”oikeille” suomalaisille. Millaista olisi, jos Venäjä olisi kotimaana sellainen, josta saisi olla aidosti ylpeä? Tietenkin Ukrainan sota kärjisti nämä fiilikset äärimmilleen. Olen käynyt läpi negatiivisten tunteiden kirjon, häpeästä vihaan ja suruun. Tuntuu todella etuoikeutetulta ja epäreilulta, että saan pohdiskella näitä asioita turvassa kotona. Samalla maanmieheni teloittavat ja kiduttavat siviilejä Ukrainassa.

Sodan aikana venäläinen äitini on sanonut monesti, että venäläiset ihmiset eivät ansaitse myötätuntoa. Hän riitelee päivittäin joidenkin vanhojen opiskelukavereidensa kanssa sodasta, pommituksista ja siviiliuhreista. Hän yrittää vakuuttaa kaverinsa siitä, että myös heidän poikansa saattavat joutua, vapaaehtoisesti tai pakon edessä, rintamalle. Kaverit ovat sitä mieltä, että läntinen media on aivopessyt äidin.

Näen myös toisenlaisen kuvan. Näen vastarinnan, kun etenkin nuoret ihmiset menevät kadulle päivästä toiseen, löytävät virkavallan painostuksesta huolimatta uusia tapoja toimia, yrittävät yhteisvoimin vapauttaa vangitut kanssa-aktivistit ja maksavat heidän sakkonsa yhteiskeräyksillä. Näen kansalaisyhteiskunnan, jonka Venäjän valtio on vuosikymmenien ajan yrittänyt tuhota.

Näen Venäjän tappavan siviilejä isänmaallisuuden vuoksi. Isänmaallisuuden tunne edellyttää kokemusta yhtenäisyydestä, ja se syntyy vetoamalla syntyperään, kieleen, ihonväriin. Asioihin, joihin henkilö ei voi itse vaikuttaa.

Kaiken tämän vuoksi isänmaallisuus ei edelleenkään vetoa minuun. On kuitenkin olemassa yhtenäisyyttä, joka perustuu esimerkiksi sodanvastaisuudelle.

Valitsen valtion rajat ylittävän sotaa vastustavan solidaarisuuden, jossa minun ei tarvitse olla muukalainen.

Daria Tarkhova
Kirjoittaja on vallankäytöstä huolissaan oleva maisteriopiskelija.