Poliittisesta korrektiudesta kulttuurimarxismiin: näin äärioikeisto luo olkiukkoja, joita vastaan se voi voittaa helppoja taisteluja (ja ääniä).
Äärioikeistolainen politiikka on nostanut suosiotaan läntisessä maailmassa jo kohta vuosikymmenen. Sen mukana valtavirtaan on noussut myös käsitteitä ja termejä, joiden avulla nämä liikkeet ovat sekä luoneet kuviteltuja vihollisia että kalastelleet irtopisteitä ihmisten peloilla.
Näistä kenties ajankohtaisin suomalaisessa keskustelussa tänä päivänä on sananvapauskriisi. Päivästä toiseen maamme suurimmilla foorumeilla, lehdissä, tv:ssä ja eduskunnassa puhutaan siitä, kuinka mitään ei saa enää sanoa. Jep. Jätetään tuon lauseen sisältämä itsestään selvä ristiriita hetkeksi omaan arvoonsa ja keskitytään siihen, mistä sananvapauskriisin myytti on syntynyt.
Sananvapauskriisin myytti on kehittynyt samaan aikaan kuin sosiaalinen media on muuttunut merkittäväksi poliittisen keskustelun alustaksi ja perinteinen media on kohissut murroksessa. Erityisesti ensimmäinen on mahdollistanut, hyvässä ja huonossa, mielipiteiden ilmaisun kaikille, joilla on internet-yhteys ja laite, jolla pääsee Twitteriin. Tätä myöten esimerkiksi mediatalot ovat joutuneet uudelleenarvioimaan millaisia mielipiteen ilmaisuja voi sallia virallisilla alustoilla. Tämä on puolestaan johtanut keskusteluun siitä, kenen sananvapautta voidaan rajoittaa yhteisen hyvän nimissä.
Samaan aikaan kun sananvapauskriisi kuuluu erityisesti oikeistolaiseen retoriikkaan, kohdistuu suurin osa internethäirinnästä naisiin ja vähemmistöihin. Kysymyksellä mitä saa enää sanoa viitataankin usein juuri sanomisiin, jotka liittyvät vähemmistöihin tai kysymyksiin sukupuolesta. Näin sananvapauden nimissä pyritään säilyttämään oikeus vihapuheeseen ja kaventamaan tilaa puuttua siihen.
Retoriikka vähemmistöjä kohtaan on koventunut viime vuosina. Tämän retoriikan normalisoitumisen seurauksena asioita joiden sanomista olisi ennen pidetty syrjivänä, ei nykyään aina edes huomata. Tämäkin liittyy sananvapauden kriisiytymisajatteluun, jossa yhä syrjivämpää ja äärimmäisempää retoriikkaa pyritään normalisoimaan leimaamalla sen vastustajat hiljentäjiksi ja sananvapauden kaventajiksi. Sananvapaus käsitetäänkin tässä kontekstissa absoluuttisena, vaikka valistusajan ajattelijat, joihin sananvapauskysymyksessä usein viitataan, eivät yleensä tarkoittaneet sananvapautta absoluuttisena vapautena.
Poliittisen filosofian ajattelussa vapaus ja tasa-arvo rajoittavat toisiaan, sillä absoluuttinen vapaus ei koskaan mahdollista samanaikaista tasa-arvoa. Englannin Institute of Race Relationsin johtajan mukaan sananvapauskriisi-keskustelu onkin sananvapauden asettamista elämisen oikeuden yläpuolelle. Tämä on erityisen totta myös siksi, että tutkimuksissa on todettu viitteitä yhteydestä syrjivän puheen ja väkivallan välillä.
Poliittinen korrektius on sananvapauskriisin isosisko. Se nousi laajemmin käyttöön Yhdysvalloissa 90-luvulla, jolloin sitä alettiin käyttää kritiikkinä yhdysvaltalaisten yliopistojen opiskelija-aktivisteja vastaan. Poliittinen korrektius kumpuaa ajatuksesta, jossa yhteiskunnallista keskustelua hallitsevat näkymättömät lait siitä, mitä pitäisi sanoa ja miten, yleensä liittyen nimenomaan keskusteluihin vähemmistöistä ja sukupuolista. Poliittisen korrektiuden vastustajat haluavat säilyttää oikeutensa puhua muista kuinka haluavat, vaikka ironisesti, ja tuntuvat yleensä varjelevan vähintään yhtä tarkasti sitä, miten heistä saa puhua.
2010-luvulla poliittisen korrektiuden vastustajat ovat keskittyneet erityisesti #MeToo-liikkeeseen ja erilaisiin vähemmistöjen liikkeisiin, jotka heidän mukaansa määrittelevät tämän päivän poliittista keskustelua. Menemättä siihen, että esimerkiksi Suomen julkista keskustelua hallitsevat tahot, kuten eduskunta, hallitus, mediatalot ja suurten järjestöjen ja yhtiöiden johtajat, ovat edelleen enimmäkseen enemmistöstä koostuvia, väite on mahdoton ennen kaikkea siksi, että keskustelu poliittisen korrektiuden ongelmista on niin suurta ja äänekästä, että se itsessään kumoaa väitteen hiljentämisestä.
Keskusteluissa poliittisesta korrektiudesta ja sananvapauskriisistä päästään yleensä nopeasti keskusteluun identiteettipolitiikasta. Identiteettipolitiikka on äärioikeistolle punainen vaate, sillä se pyrkii heidän mukaansa typistämään kaiken keskustelun identiteettiin ja sortoon. Tämä on ironista mm. siksi, että äärioikeistolainen politiikka itsessään on identiteettipolitiikkaa. Se vetoaa kansalliseen, yleensä kristilliseen, valkoiseen identiteettiin, jonka se näkee uhattuna ja väittää voivansa pelastaa.
Identiteettipolitiikka ei itsessään ole huono asia. On teemoja, joiden ajaminen vaatii identiteettien tunnustamista, sillä jos emme puhu eroistamme, emme voi nähdä sitä, miten ne vaikuttavat meihin yhteiskunnallisella tasolla. Huonoa identiteettipolitiikasta tulee siinä vaiheessa, jos sitä käytetään demonisoimaan ne, jotka eivät kyseiseen identiteettiryhmään kuulu.
Kulttuurimarxismi kuuluu terminä samaan kaanoniin sananvapauskriisin ja poliittisen korrektiuden kanssa. Termin historia ulottuu salaliittoteoriaan, jonka mukaan Saksan sotien välisenä aikana vaikuttanut Frankfurtin koulukunta ja siihen kuuluneet marxilaiset tutkijat pyrkivät heikentämään länsimaista demokratiaa. Useat näistä kriittisen teorian liikkeen jäsenistä olivat juutalaisia, minkä takia kulttuurimarxismin käsitettä onkin usein pidetty yhtenä monista antisemitistisistä salaliittoteorioista.
Kulttuurimarxismi, poliittinen korrektius, identiteettipolitiikka ja sananvapauskriisi ovat kaikki termejä, joiden avulla äärioikeisto pyrkii viemään uskottavuutta niiltä, jotka vastustavat heidän politiikkaansa. Usein näihin liitetään vielä käsitys termien ja toimijoiden elitistisyydestä, jonka avulla voidaan hyödyntää populistisen käsikirjan neuvoa numero yksi: eliittivihaa. Termien avulla rakennetaan olkiukkoja, joita on helppo voittaa ennen kaikkea siksi, ettei niiden päälle maalattuja ideoita oikeastaan kukaan kannatakaan.
Aurora Lemma
