Pariisin terrori-iskun poliittiset seurannaisvaikutukset näyttävät noudattavan vuoden 2001 World Trade Center -hyökkäyksestä tuttua kaavaa. Poikkeuksellinen tilanne avaa ohituskaistan monille epäsuosituille tai kyseenalaisille hankkeille. Vaaditaan lisää viranomaisvalvontaa, urkintaoikeuksia ja resursseja, rajoitetaan mahdollisuuksia mielenosoituksiin, syyllistetään tapahtumista verkon yksityisyyden suojan puolesta kamppailleita ja pyritään heikentämään pakolaisten ihmisoikeuksia. Talousvaikeuksissa kärvistelevä Ranska kasvattaa varustelumenojaan (ja heittää samalla roskiin EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen) ja haluaa käyttöön EU:n turvatakuut.

Suomessa Pariisin iskuja on jo käytetty perusteena uuden tiedustelulain edistämiselle, vaikka urkintalaiksikin kutsutussa esityksessä on nähty vakavia ongelmia perusoikeuksien kannalta. EU:n turvatakuupykälien aktivoiminen on puolestaan nostanut esiin halun tehdä muutoksia lakiin, joka tällä hetkellä estää suomalaisten sotilaiden lähettämisen taistelutehtäviin ulkomaille (Afganistanin operaatiossa tätä lakia kierrettiin venyttämällä kriisinhallinnan käsitettä).

Kaikkea tätä on perusteltu julistamalla Pariisin terroriteot hyökkäykseksi meitä ja länsimaisia arvojamme vastaan. Erilaiset natottamisasiantuntijat julistavat, ettemme ole enää sivullisia, meidän on nyt liityttävä mukaan terrorisminvastaiseen sotaan, vaikka tähänastisten näyttöjensä perusteella tuo sota on ollut historian tehokkain terrorismin synnyttäjä.

Väite siitä, että hyökkäyksen kohteena olimme ”me”, on tietysti kaunis retorinen ele ranskalaisten suuntaan, mutta poliittisille ratkaisuille se antaa kovin höttöisen pohjan. Ranskan sisäisiä jännitteitä väkivaltaisesta islamismista Le Peniläiseen rasismiin voi tuskin ymmärtää palaamatta historiassa Algerian sodan ja laajemmin ranskalaisen suurvaltapolitiikan perintöihin. Ei voi jättää myöskään huomioimatta Ranskan tämänhetkistä voimankäyttöä Länsi-Afrikassa ja Lähi-idässä. Nämä suurvaltapoliittiset voimannäytöt ja modernit siirtomaasodat eivät mitenkään oikeuta Pariisin joukkomurhia, mutta niiden vaikutuksen sivuuttaminen tapahtumia pohdittaessa on pelkkää itsepetosta. Kyse ei ole hyökkäyksestä pelkästään ”arvoja” – tai ”meitä” – vastaan.

On vaikea kuvitella, millaista sotilaallista apua valtavan puolustusbudjetin Ranska voisi Suomelta kaivata. EU:n turvatakuiden aktivointi voi kuitenkin saattaa Suomen tilanteeseen, jossa yhteisellä puolustuksella pyritään siivoamaan sotkua, jota yksittäiset jäsenmaat ovat omilla sotatoimillaan olleet aktiivisesti synnyttämässä. On naiivia kuvitella, että Ranskan tai Ison-Britannian tapaiset valtiot antaisivat jatkossakaan muiden EU-jäsenten sanella sitä, minne ne ohjuksiaan ampuvat, vaikka yhteisvastuuseen vetoaminen hädän hetkellä kiinnostaisikin.
Tiedustelua ja ulkomaisia sotilasoperaatioita koskevia lakimuutoksia on syytä tarkastella tarkasti harkiten eikä poikkeustilaan vedoten. Perustuslain kiertämisestä löytyy esimerkkejä lähimenneisyydestäkin, mutta tällä kertaa sen säätämisjärjestyksestä on erityisen paljon syitä pitää kiinni.

Raimo Pesonen