Mikko Zenger kävi 70-vuotismatkallaan Israelissa ja Länsirannalla. Nyt hän rakastaa Jerusalemin vanhaakaupunkia melkein yhtä paljon kuin inhoaa apartheidia.

Puoli vuosisataa sitten kuurasin 1 200 hengen yhteisön ruokasalin lattian soodavedellä. Olin erehtynyt hanasta.

Paikka oli Pohjois-Israelissa sijaitseva kibbutsi eli kollektiivitila, jossa rakensin kymmenien muiden suomalaisten vapaaehtoisten kanssa ruokapalkalla humaania sosialistista paratiisia keskelle takapajuista Lähi-itää. Näin paikan isännät minulle projektinsa esittelivät.

Tänäänkin Israelin johtajat julistavat maansa olevan Lähi-idän ainoa demokratia. Johtavat ihmisoikeusjärjestöt Amnesty etunenässä puolestaan ovat leimanneet Israelin apartheid-valtioksi. Onko Israel tänään demokraattinen apartheid-valtio?

Asia kiinnostaa minua henkilökohtaisesti.

Suomen juutalaisten taistelu kansalaisoikeuksiensa puolesta kesti liki puoli vuosisataa. Juutalaiset olivat suuriruhtinaskunnan ulkomaalaiskysymys. Isoenolleni Moses Kotschackille myönnettiin ensimmäisenä juutalaisena Suomen kansalaisuus syyskuussa 1918.

Samana vuonna vain kymmenisen prosenttia brittien mandaattihallinnon holhoukseen paimennetun Palestiinan asukkaista oli juutalaisia. Nyt palestiinalaiset, joita nykyisin on yli puolet suur-Israelin alueella (tunnustettu Israel + miehitetyt alueet) elävistä 14,4 miljoonasta asukkaasta, ovat sionistivaltion ulkomaalaiskysymys.

Luennoin noin 30 vuoden ajan Palestiinan kysymyksestä, vaihtelevalla menestyksellä. Surkeimmin koin epäonnistuneeni silloin, kun eräs opiskelija aloitti probleeman ratkaisumalleja käsittelevän tenttivastauksensa: ”Juutalaisista ei ole mitään hyvää sanottavaa.”

Kävin äskettäin päivittämässä luvatun maani. Sionistisen sanakirjan mukaan käväisin kylässä kotonani. Virolaiselta vakuutusyhtiöltä hankkimassani matkavakuutuksessa kerrotaan Israelin kuuluvan ”laajennettuun Eurooppaan”. Kun paljastan matkakohteeni tallinnalaiselle parturilleni Jelenalle, hän lupaa leikata partani niin lyhyeksi, ettei minua luultaisi terroristiksi.

Majoitun pitkän linjan aktivistin Raman luokse. Tasapuolisuuden nimissä käytän tutuistani vain etunimiä. Tutustuin Ramaan hänen poikansa Urin kautta, joka kävi 20 vuotta sitten luennoimassa opiskelijoilleni passiivisesta vastarinnasta. Raman tapasin ensi kerran Länsirannan tarkastuspisteillä, check-pointeilla, jossa hän yritti muiden varttuneiden naisaktivistien kanssa valvoa, etteivät parikymppiset israelilaissotilaat nöyryyttäisi palestiinalaisia mielin määrin.

Toin Ramalle tuliaisiksi suomalaisia hapankorppuja. Sain joka päivä kahden viikon ajan aamiaiseksi palestiinalaista kahvia, ruotsalaisia hapankorppuja, suomalaista voita ja pessimistisiä luentoja. Illalliseksi sain vielä lohduttomampia tarinoita.

Puhtaan suur-Israelin luominen on maan vallanpitäjien päätavoite. Sen saavuttamiseksi tarvitaan aina vain uusia sotia.

”Et voi olla menestyvä poliitikko, ellei sinulla ole omaa sotaa. Jos onnistut järjestämään sodan, sinulla on oikeus varastaa mielin määrin. Jos sinulla ei ole omaa sotaa, sinulla on oikeus varastaa vain kohtuullisesti valtion varoja”, Rama kommentoi.

Hän kritisoi rankasti Työväenpuolueen johtamaa sionistista vasemmistoa, joka käynnisti miehitysapparaatin.

”Ensin ammutaan ja sitten vollotetaan tekopyhästi, miten oikeistosionistit tärvelevät maamme maineen. Juutalaisnatseista puhunut sionistinen intellektuelli Yeshayahu Leibowitz varoitti heti kuuden päivän sodan jälkeen vuonna 1967, että miehitys barbarisoi tavalliset israelilaiset.”

Ramakin suunnitteli kerran ryhtyvänsä siirtokuntalaiseksi.

”Koska raahasin Urin jo pikkupoikana mukaan miehitystä vastustaviin protesteihin, pelkäsin, että hän alkaisi teininä kapinoimaan niin, että ryhtyisi kannattamaan miehitystä. Laskeskelin, että jos tekeytyisin militantiksi siirtokuntalaiseksi, pojastani tulisi miehityksen vastustaja. Turhaan pelkäsin. Uri kieltäytyi asepalveluksesta ja hänet passitettiin vankilaan viideksi kuukaudeksi.”

Rama soimaa Puolasta kotoisin olevia sukulaisiaan, jotka eivät vieläkään halua käsittää, miksi juutalaisten maille on eksynyt palestiinalaisia. Mieleeni tulee tuttu virolainen taidehistorioitsija, joka joutui raivon valtaan, kun hän näki Jerusalemin vanhassakaupungissa moskeijoita.

Trendikkäässä kahvilassa törmäämme Raman aktivistiystävään Tsiliin. Hirtehishuumoria rakastava Rama esittelee minut suomalaisena antisemitistinä. Hepreankieliseen kommunistilehteen kirjoitteleva Tsili alkaa sättiä minua.

”Miksi erehdyitte hankkimaan F-35-hävittäjiä? Ne ovat umpisurkeita pelejä. Voin lähettää liudan todisteita alan lehdistä. Meidät oli sidottu ostamaan niitä osana Yhdysvalloilta vuosittain saamaamme 3,7 miljardin dollarin suuruista apupakettia.”

”Älä kuvaa heitä”, Rama komentaa, kun patikoimme ohi rakennuksen, jonka pihalla liehuu lukemattomia Israelin lippuja. ”He ovat todella vaarallisia, militantin siirtokuntalaisjärjestön Hitler-jugend-porukkaa.”

Saan lisää ohjeita: Kun menet vanhaankaupunkiin, pidä pääsi alhaalla. Muuten alat voida pahoin, sillä yhä useammassa rakennuksessa heiluu Israelin lippu.

Niin heiluu ja sotilaita parveilee joka nurkassa. Turvakameroita on noin 400.

Muurien ympäröimässä Jerusalemin vanhassakaupungissa asuu 36 000 ihmistä alle neliökilometrin suuruisella alueella. Liki 90 prosenttia prosenttia asukkaista on yhä palestiinalaisia, mutta kysymys kuuluu: kuinka kauan? Äärijuutalaiset yrittävät hallituksen hiljaisella myötävaikutuksella juutalaistaa vanhankaupungin talo talolta ja kortteli korttelilta.

Käyn tervehtimässä Walidia. Karismaattinen herrasmies isännöi Jaffa-portin juuressa olevaa kuuluisaa yli 120 vuotta vanhaa New Imperial -hotellia, jossa kansainvälisten aktivistien ohella ovat asustaneet monet kuuluisuudet Saksan keisari Vilhelm kakkosta ja nobelisti Selma Lagerlöfiä myöten. Viime vuodet Walid on käynyt oikeutta Ateret Cohanim -nimistä järjestöä vastaan, joka haluaa juutalaistaa vanhankaupungin keinoja kaihtamatta.

Vuonna 2005 järjestö onnistui ostamaan koko valtavan hotellirakennuksen sen aiemmalta omistajalta Jerusalemin kreikkalaisortodoksiselta patriarkaatilta. Walidin mukaan kauppa ei kestä päivänvaloa. Hän esittelee minulle jutun 800-sivuista oikeuspöytäkirjaa.

”Pelin henki on nimeltään miehitys. Ellei kristitty maailma reagoi, äärijuutalaiset puristavat meidät entistä ahtaammalle.”

Jackin pikkuruisessa ravintolassa vanhankaupungin sydämessä valmistetaan Jerusalemin parhaat falafelit. Paikkaa vastapäätä sijaitsee kahden veljeksen parturiliike, joka kyltissään kertoo olevansa myös ”Sosiaalinen klubi”. Seuraan useana päivänä ”klubilaisten” toimintaa kapealla kujalla. Rekisteröin, että samat nuoret kaverit parveilevat joka päivä parturin edustalla. Eräs mies kävelee ympyrää kuin häkissä oleva tiikeri, toiset istuvat liikkeen edessä kasvot partavaahdossa. Silloin tällöin joku nainenkin poikkeaa liikkeeseen.

Jack taustoittaa:

”Tila on tiukassa vanhassakaupungissa. Tämä on näiden parikymppisten kaverien tapaamispaikka. Monet heistä leikkauttavat partansa parikin kertaa viikossa seuran vuoksi.”

Pohdin Länsirannan siirtokunnissa elävien samanikäisten juutalaisten elämää. Heillä on uima-altaansa ja avarat liikuntatilansa.

Muurikakkua

Käppäilen illansuussa Itä- ja Länsi-Jerusalemin rajalla. Ruuhkajonossa mateleva nuori mies avaa ikkunan kohdallani ja huutaa kovaa englanniksi: What about us Palestinians?

Jerusalemin ja Betlehemin etäisyys on sama kuin matka Helsingin Pihlajamäessä sijaitsevasta asunnostani keskustaan. Poliittisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti perillä miehitetyssä Palestiinassa kaikki on toista, kaikilla aisteilla.

Vietin 70-vuotissynttärini miehitetyllä Länsirannalla Betlehemin Banksy-hotellin makuusalissa. Henkilöllisyytensä salaavan brittiläisen katutaiteilijan nimeä kantava hotelli sijaitsee muutaman metrin päässä muurista. Tältäkö minun luvattu maani näyttää? 700 kilometriä kahdeksan metriä korkeaa muuria?

Hotellin meininki herättää ristiriitaisia tunteita. Vieraita pyydetään säästämään vettä, josta on huutava pula kaupungissa. Samaan aikaan jopa makuusalissa yöpymisen hintaan kuuluu niin järjettömän valtava aamiainen, etten ikinä kehtaisi näyttää kuvia siitä palestiinalaisille ystävilleni.

Vuonna 2007 vierailin Betlehemissä samaan aikaan Yhdysvaltojen ulkoministerin Condoleezza Ricen kanssa. Kaupungin kujilla tutustuin 12-vuotiaaseen Dianaan. Hän pyysi kysymään Ricelta, voisiko tämä järjestää Dianalle luvan päästä muutamaksi tunniksi sukuloimaan ja rukoilemaan Jerusalemiin. Tyttö vannoi palaavansa samana päivänä takaisin kotiinsa.

Eläinlääkäri Diana asuu nykyään Kanadassa. Hänen äitinsä Fatiman valmistama synttärikakku maistui Banksyn kakkua paremmalta. Samalla juhlimme Dianan sisarta Deemaa, joka oli juuri avannut oman gynekologivastaanottonsa.

Utelin Betlehemin palestiinalaisilta nuorilta samoja asioita kuin aiemminkin: kuka on onnistunut pistäytymään Jerusalemissa, kuka on upottanut varpaansa Välimereen ja tunteeko joku jonkun palestiinalaisen, joka on vieraillut ulkomailla turistina. Oikea vastaus: ani harva.

Hirtehishuumori kukkii muurin molemmilla puolin. Kun palaan Betlehemistä Jerusalemiin, vessahätä yllättää. Astun pikku ravintolaan kolikko kädessäni ja esitän asiani. Nuori mies velmuilee: ”Miehitetty vessamme on miehitetty (occupied) mutta vapaa, mutta heti kun olemme itsenäisiä, sen käyttö maksaa yhtä paljon kuin muurin toisellakin puolen.”

Kumman te valitsisitte matkaseuraksi etapille Jerusalemista Jeesuksen kotikaupunkiin Nasaretiin? Menomatkalla seurana viisitoista konepistooleilla aseistettua varusnaista vai paluumatkalla mukana neljä perunalastuja popsivaa (jokaisella oli oma pussi) nunnaa?

Tämäkin lienee Israelin vastainen toteamus, mutta nautin olostani maan palestiinalaisväestön pääkaupungiksi nimetyssä Nasaretissa. Jerusalemin jälkeen kolme päivää ja ilman yhtään aseistettua sotilasta tuntui – kehtaanko sen sanoa – miltei lomalta. Israelin lippujen sijaan törmäsin Nasaretin vanhassakaupungissa Palestiinan lippuihin.

Liki 80 000 asukkaan kaupungissa ei lehtimies-kirjailija Nabilin mukaan asu enää yhtään juutalaista. Tämäkö on suur-Israelin tulevaisuus? Toivottavasti ei, mutta jos on, niin mielellään ilman muureja, sanon minä.

Israelin palestiinalaisten kristilliseen vähemmistöön kuuluva Nabil veikkaa, ettei Nasaretissa elä enää yhtään kristittyä 20 vuoden kuluttua. He kaikki haluavat muuttaa pois Israelista.

Maya toimi oppaanani ensimmäisen intifadan aikana vuonna 1988 Dheishan pakolaisleirillä. Heiluttelimme auton ikkunoista palestiinalaishuiveja, jotta paikalliset tajuaisivat israelilaisilla rekisterikilvillä varustetun auton kuljettavan kumppaneita.

Tänään Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa työskentelevä tohtori Maya listaa palestiinalaishallinnon suurimmaksi saavutukseksi panostamisen koulutukseen, ennen kaikkea tyttöjen koulutukseen. Palestiinalaiset nuoret naiset ovat tänään nuoria miehiä koulutetumpia. He eivät enää pelkää sanoa ajatuksiaan ääneen.

Oikea ja väärä lippu

Kirjakahvila Itä-Jerusalemissa. Olen ainoa asiakas, kunnes naapuripöytään istuutuu nuori nainen. Hän haluaa jutella ulkomaalaisen sedän kanssa.

Salmaksi esittäytyvä 19-vuotias nainen on lukemassa Susan Abulhavan läpimurtoteosta Jeninin aamut. Salman äiti on ukrainalainen ja isä palestiinalainen. Äiti palasi Ukrainaan tyttären ollessa kahden. Salma ei ole puhunut äitinsä kanssa sen koommin. Sen sijaan hän pitää Facebookissa yhteyttä äitinsä uusiin lapsiin, jotka eivät ole sodan takia voineet käydä koulua moneen kuukauteen.

Salma asuu apartheid-muurin kupeessa. Pyydän häntä mittaamaan etäisyyden ikkunastaan muurille. Se on noin 15 metriä. Vertailun vuoksi: Palestiinan ennätykset kolmiloikassa:

Naiset: Amar Assoud, 9,95 m.  Miehet: Khalil Abdulrahman, 14,80 m.

Salma voisi heiluttaa kotikonnuillaan Ukrainan lippua yötä päivää vaan annas olla, mikäli hän erehtyisi vilauttamaan Jerusalemissa syntyneen isänsä lippua. Israelin viranomaiset pidättäisivät hänet välittömästi.

Seuraavana päivänä tapaamme uudestaan samassa paikassa.

Salman isä on hankkinut juristin, joka yrittää kohtuutonta korvausta vastaan hankkia tyttärelleen luvan käydä tapaamassa 13 kilometrin päässä Länsirannalla asuvaa serkkuaan. Epävirallisesti Salmalle saattaisi tarjoutua tilaisuus tavata ensi kerran salainen poikaystävänsä, jonka hän löysi Instragramista kahdeksan kuukautta sitten.

Salmalla on selkeä suunniltelma: Hän opiskelee hepreaa kielikoulussa. Sitä on osattava, jos haikailee päästä opiskelemaan kuvataidetta tai psykologiaa israelilaiseen yliopistoon. Toistaiseksi Salma ei tunne yhtään juutalaista nuorta.

Lentokentällä hyvin nuori turvanainen jututtaa minua.

”Missä asuitte?”
Ystäväni luona.
”Onko hän tyttö?”
No voi passiivi! Ovatko Israelin viranomaiset perillä tapaamisistani Salman kanssa?
On.
”Minkä ikäinen hän on?”
78.

Matkan seurauksia:

1. Rakastan Jerusalemin vanhaakaupunkia melkein yhtä paljon kuin inhoan apartheidia.
2. Olen ryhtynyt katsomaan kissavideoita. Niiden pääosissa ovat Salman kissa ja kahdeksan metriä korkea muuri.

Teksti ja kuvat: Mikko Zenger