Länsisaharalainen Emma Lehbib on kasvanut Saksassa ja opiskelee Hollannissa. Hän tekee työtä sen eteen, että sahrawit vielä jonain päivänä saisivat Marokon miehittämät alueet takaisin itselleen.

Nimeni on Emma Lehbib, olen 19-vuotias Saksassa kasvanut sahrawi. Opiskelen kansainvälistä ja eurooppalaista oikeutta Groningenin yliopistossa Hollannissa. Kuulun Saksan sahrawi-diasporaan, joka sai alkunsa kun Marokkoa vastaan alkanut sota alkoi. Osa perheestäni asuu miehitetyllä vyöhykkeellä, osa Algerian pakolaisleireillä ja osa diasporassa.

Järjestimme vuoden 2021 aikana kolme mielenosoitusta ja useita etätapahtumia, ylläpidimme sosiaalista mediaa ja Youtube-kanavaa ja teimme hyväntekeväisyystyötä. Näiden lisäksi olen mukana muussa Länsi-Sahara-kysymykseen liittyvässä työssä. Tulevaisuudessa haluamme tehdä vielä enemmän.

Pakolaisleirit

Olen kasvanut Saksassa, mutta niin pitkälle kuin muistan, vierailimme aina isoäitini, tätini ja serkkujeni luona Länsi-Algeriassa sijaitsevilla pakolaisleireillä. Leirit ovat erämaassa. Sahrawit asuvat mudasta rakennetuissa taloissa ja teltoissa, joita kutsutaan nimellä ”khaima”. Sopeutuakseen ilmastonmuutoksen aiheuttamiin äärimmäisiin sääoloihin jotkut ovat nyt rakentaneet tiilitaloja, kun viime vuosien rankat sateet olivat tuhonneet asuntoja. Vain pienellä osalla on siihen varaa. Ilmastonmuutos aiheuttaa monia ongelmia ja tilanne pahenee. Kesäaikaan lämpötila voi nousta jopa 50 asteeseen, ja yöllä lämpötila voi laskea nollaan. Maatalouden harjoittaminen on lähes mahdotonta. Pakolaiset ovat riippuvaisia tuonnista ja kansainvälisestä avusta.

Aavikon vaikeista olosuhteista huolimatta Polisario pystyi rakentamaan sinne yhteiskunnallista infrastruktuuria, joka tarjoaa esimerkiksi hyvän peruskoulutuksen, terveyspalvelut ja sähkön kaikille.

Koska meillä ei ole muita sukulaisia Saksassa, leireillä oleminen oli ja on edelleen muistoista arvokkain. Lapsena rakastin siellä olemista: juoksin loputtomassa erämaassa, ruokin isoäitini vuohia, leikin serkkujeni kanssa, join sahrawien teetä, kuuntelin tätini tarinoita, rukoilin isoisoäitini kanssa. Rakastan edelleen siellä olemista, mutta varttuessani tajusin, kuinka epäoikeudenmukainen tilanne on. Kuinka se on vastoin kansamme itsemääräämisoikeutta. Kuinka kansainvälinen yhteisö hylkäsi heidät. Kuinka vaikeat elinolosuhteet ovatkaan – varsinkin kun tiedämme oman kotimaamme mahdollisuudet ja rikkaudet.

Vierailu isoäitini luona leireillä sai minut entistäkin enemmän arvostamaan etuoikeuksiani Euroopassa ja erityisesti Saksassa. Velvollisuuteni on olla aktiivinen ja omalta osaltani edistää ongelmamme ratkaisemista.

Pandemian puhkeamisen jälkeen emme voineet vierailla leireillä perheemme luona. Onneksi se ei ole vaikuttanut heihin suuresti, ja monet on jo rokotettu. Toivottavasti pääsemme matkustamaan sinne tänä vuonna.

Länsi-Saharan miehitetty alue

Vuonna 2008 vierailimme perheeni kanssa ensimmäistä ja viimeistä kertaa Länsi-Saharan miehitetyssä osassa. Ajoimme Pohjois-Saksasta alas Espanjaan ja sieltä menimme laivalla Marokkoon. Jatkoimme matkaamme etelään Länsi-Saharan suurimpaan kaupunkiin El Aaiúniin, jota kutsutaan myös SADRin pääkaupungiksi. Olin vasta kuusivuotias, mutta se on muisto, joka on säilynyt mielessäni tähän päivään asti.

Muistan hämmästyttävät ruoat: makeiset, kuskusin, tuoreet vihannekset ja kalan.

Muistan uskomattomat maisemat: aavikot, kalliot, Atlantin valtameren.

Muistan kauniit hetket: sukulaisten näkemisen ensimmäistä kertaa, sahrawi-teen nauttimisen rannalla, surffauksen turistien kanssa, serkkujen kanssa leikkimisen ja paljon muuta.

Minulle se oli arvokasta aikaa. Silti en koskaan tuntenut oloani täysin turvalliseksi. Kaikkialla näin Marokon lippuja, mutta en koskaan SADRin lippuja. Tiesin, että meidän pitäisi varoa mitä sanomme. Marokon joukot tai paikalliset saattoivat aina valvoa meitä tavalla tai toisella. Tehtäväni oli olla herättämättä ei-toivottua huomiota.

Siellä oleminen oli myös surullista, koska näin kaiken sen, mitä serkkuni leireillä eivät ole koskaan voineet nähdä. Kaiken sen, mitä kotimaallamme on tarjottavanaan, mutta joka on kansaltamme evätty.

Tämä matka jäi viimeiseksi miehitetylle alueelle. Nyt sinne olisi joko mahdotonta tai vaarallista mennä. Saattaa olla, että Marokko kieltää minua menemästä kotimaahani, tai jos he päästävät minut sinne, oleskelun aikana voi tapahtua mitä tahansa. Marokon viranomaiset tarkkailevat ja vakoilevat sahrawi-aktivisteja. Voin palata kotiin vasta sitten, kun luvattu kansanäänestys on pidetty ja olemme saavuttaneet kansainvälisen oikeuden tunnustaman itsenäisyytemme.

Elämä maanpaossa

Syy siihen, miksi meidän on vaikea matkustaa sinne uudelleen, on vanhempieni aktiivisuus. Kun muutimme Bremeniin, vanhempani alkoivat verkostoitua solidaarisuusryhmien, Länsi-Saharasta kiinnostuneiden ja Saksassa olevien asiantuntijoiden kanssa. Pian sen jälkeen perustettiin Freiheit für die Westsahara -yhdistys. Tässä yhteydessä kiitokset kaikille tukijoillemme, jotka ovat auttaneet ja tekevät niin edelleen, erityisesti perheystävällemme Gunther Hilligesille. Minut ja sisarukseni vietiin aina heidän luokseen, kun viikonloppuisin järjestettiin tapahtumia. Näimme vanhempiemme puhuvan intohimoisesti Länsi-Saharasta sanomalehtien ja paikallistelevision haastatteluissa.

Kotona aihe oli aina esillä. Iltaisin soitettiin huonolaatuisia Skype-videopuheluita tuhansien kilometrien päässä asuvien perheenjäsenten kanssa. Marokon miehityksen vuoksi olen nähnyt joitakin perheenjäseniäni vain kerran elämässäni edellä kertomallani vierailulla miehitetyille alueille vuonna 2008. Muita olen tavannut vain Länsi-Saharan ulkopuolella, esimerkiksi Espanjassa. Tämä on sahrawien todellisuutta.

Elämme hajaantuneina, tosiasia, jonka monet saksalaiset voivat ymmärtää. Mutta olemme eläneet tätä joka ikinen päivä vuosikymmeniä. Muistan isäni katsoneen aina Länsi-Saharaa käsitteleviä uutisia – joka päivä ja yö. Se on yksi ensimmäisistä asioista, joita hänellä on tapana tehdä töistä palattuaan. Kun googletin ”Länsi-Sahara” tai katsoin isäni tietokonetta hänen tehdessään tutkimuksiaan, näin loputtomasti kuvia sahraweista, aikuisista ja lapsista, joilla oli mustelmia, mustia silmiä, jälkiä kidutuksesta ja paljon muuta. Sitä oli sydäntäsärkevää katsoa, ​​mutta se on miehitetyssä Länsi-Saharassa asuvan kansamme osan julmaa todellisuutta.

Muistan päivän, jolloin tunnetuin länsisaharalainen ihmisoikeusaktivisti Aminatou Haidar vieraili meillä vastaanottaessaan Bremenin solidaarisuuspalkinnon vuonna 2013. Uskomaton persoona palkittiin myöhemmin muun muassa Right Livelihood -palkinnolla vuonna 2019. Eräänä iltana hän saapui nauttimaan kanssamme illallista ja teetä. Olin 11-vuotias ja istuin äitini vieressä. Olin kuullut Haidarin elämäntarinan. Hän puhui, ja äidilläni ja minulla oli yhtäkkiä kyyneleet silmissä.

Kun olin 12-vuotias, vedin pientä toimintaa Afrikan päivän puitteissa Bremenin museossa. Pidin muille lapsille esityksen pakolaisleireistä ja näytin heille leikkejä, joita tiesin leireillä leikittävän. Olimme tuoneet hiekkaa, kiviä ja keppejä leikkiä varten.

Aina kun joku kysyy alkuperästäni, useimmiten sanon muutakin kuin vain ”olen Länsi-Saharasta”. Sitä seuraa kahden minuutin luento tilanteesta. Olen tottunut olemaan tuntematon ihmisille, ainakin Saksassa. Ikään kuin meitä ei olisi olemassa, ikään kuin Länsi-Saharaa ei olisi olemassa. Näin on huolimatta siitä, että miehitetyllä vyöhykkeellä on saksalaisia yrityksiä, kuten Siemens tai Heidelberg Cement, jotka harjoittavat taloudellista toimintaa, vaikka niillä ei ole sahrawien suostumusta eikä Marokolla ole juridisesti ylintä päätäntävaltaa alueella. On turhauttavaa olla näkymätön, mutta ongelmana ovat tiedotusvälineet, jotka eivät käsittele tilannetta tarpeeksi. Se osoittaa, että Saksassa asian eteen pitää tehdä vielä paljon. Meidän on tehtävä yhteistyötä muiden solidaarisuusryhmien ja -liikkeiden kanssa ja sitä kautta parannettava toistemme asemaa.

Nämä vaikutelmat, kokemukset ja perheeni tekevät minusta sahrawin, vaikka joudunkin asumaan maanpaossa. Tiedän, että jonain päivänä palaamme kotimaahamme. Isoäitini näkee jälleen kotikaupunkinsa. Perheet yhdistyvät. Lapsemme kasvavat siellä. Vaikka useimmat meistä eivät ole koskaan nähneet kotimaatamme, taistelemme sen puolesta yhtä kovasti kuin vanhempamme, isovanhempamme ja heidän vanhempansa tekivät ja tekevät edelleen. Olennainen osa sahrawi-identiteettiä on taistelu vapauden puolesta. Se tekee jokaisesta sahrawista asiamme edustajan.

Tämä tarina, jota kirjoitan, on maanpaossa olevien sahrawi-nuorten todellisuutta. Se on luultavasti monille diasporaryhmille tuttu tarina.

Siksi uskon, että meidän asiamme, sahrawien asia, on maailman asia.

Koska emme voi koskaan olla vapaita ennen kuin jokainen meistä on vapaa.

Teksti: Emma Lehbib
Suomennos: Anu Harju

Teksti on suomennos artikkelista, joka on julkaistu alun perin The Left Berlin -sivustolla.

MIEHITETTYNÄ ELÄVÄ KANSA
Sahrawit ovat kotoisin Länsi-Saharan, Afrikan viimeisen siirtomaan, alueelta. Vuoteen 1975 asti Länsi-Sahara oli Espanjan siirtomaa. Espanjan vallan aikana Polisario-rintaman johtama vapautusliike toimi aktiivisesti espanjalaisia valloittajia vastaan. Mutta kun Espanja vetäytyi, se teki laittoman sopimuksen Marokon ja Mauritanian kanssa, ja maamme jaettiin näiden kahden valtion kesken. Tämä johti sotaan Polisarion ja kahden hyökkäävän maan välillä. Sadat tuhannet pakenivat Tindoufin lähellä sijaitsevaan autiomaahan Algeriassa. Mauritania lyötiin nopeasti vuonna 1976, ja samana vuonna Polisario ilmoitti Saharan demokraattisen tasavallan (SADR) perustamisesta.

Sota Marokkoa vastaan ​​jatkui, kunnes vuonna 1991 solmittiin tulitauko. Tulitauon edellytyksenä oli kansanäänestyksen järjestäminen. Kansanäänestyksessä sahrawit päättäisivät kohtalostaan. On kulunut kolmekymmentä vuotta, eikä kansanäänestystä ole järjestetty. Vuonna 2020 Polisario käynnisti uudelleen aseellisen taistelun Marokon rikottua tulitaukoa.