YK:n vuonna 1991 välittämän Marokon ja Länsi-Saharan vapautusliike Polisarion välisen tulitauon ja Minurso-rauhanturvaoperaation (Yhdistyneiden kansakuntien operaatio Länsi-Saharan kansanäänestyksen toteuttamiseksi) tavoite oli selvä: järjestää kansanäänestys, jossa sahrawikansalla olisi mahdollisuus valita itsenäisyys tai integraatio Marokon kanssa. Marokon miehitys on kuitenkin jatkunut kuin mitään ei olisi sovittu. Länsi-Sahara on, kuten monet tarkkailijat ovat todenneet, joutunut maailman suurvaltojen välisen pallottelun kohteeksi YK:n turvallisuusneuvostossa ilman, että konfliktin ratkaisu olisi juurikaan edistynyt. Nyt, yli kolme vuosikymmentä myöhemmin, Minurso on edelleen olemassa, mutta kansanäänestystä ei ole järjestetty. YK:n turvallisuusneuvosto on joka vuosi uusinut rauhanturvaoperaation mandaatin. 

Viimeisimmässä lokakuun lopulla hyväksytyssä päätöslauselmassaan turvallisuusneuvosto päätyi tukemaan entistä selvemmin nimenomaan Marokon vuonna 2007 aloitetta autonomiasta. Neuvosto ilmaisi ”täyden tukensa pääsihteerille ja hänen henkilökohtaiselle lähettiläälleen Marokon autonomiaehdotuksen pohjalta käytävien neuvottelujen edistämisessä ja johtamisessa, jotta kiista saataisiin ratkaistua oikeudenmukaisesti, kestävästi ja molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla YK:n peruskirjan mukaisesti” ja suhtautui myönteisesti ”kaikkiin osapuolten rakentaviin ehdotuksiin autonomiaehdotuksesta”.

Turvallisuusneuvosto kehotti riidan osapuolia ”osallistumaan näihin keskusteluihin ilman ennakkoehtoja Marokon autonomiaehdotuksen pohjalta, jotta saavutettaisiin lopullinen ja molempien osapuolten hyväksyttävissä oleva poliittinen ratkaisu, joka mahdollistaa Länsi-Saharan kansan itsemääräämisoikeuden”.

Turvallisuusneuvoston 15 jäsenestä 11 äänesti päätöslauselman puolesta. Mitä ilmeisimmin Yhdysvallat kiristi kaikkia ja erityisesti tyhjää äänestäneitä, erityisesti Venäjää ja Kiinaa, jotka olisivat voineet käyttää veto-oikeuttaan sekä Pakistania, että elleivät hyväksy lausunnon muotoilua niin MINURSOn mandaattia ei jatketa. Algeria ei osallistunut äänestykseen lainkaan. Suomi ei ole turvallisuusneuvoston jäsen, mutta päätöslauselman muotoilu vastasi hieman jyrkemmin sanankääntein Suomen ja Marokon ulkoministerien aiemmin tänä vuonna antamaa yhteistä julkilausumaa, jossa todetaan että Suomi pitää Marokon autonomiaehdotusta “vakavana ja uskottavana panoksena YK:n johtamaan poliittiseen prosessiin sekä hyvänä pohjana osapuolten kesken sovitulle ratkaisulle”. Kansalaisjärjestöjen kanssa käymissä keskusteluissa ulkoministeriö on kuitenkin korostanut pitävänsä Marokon ehdotusta vain yhtenä vaihtoehtona.

Yhdysvallat ja Ranska: Marokon ylimmät ystävät

Yhdysvallat on noussut Marokon vaikutusvaltaisimmaksi tukijaksi. Vuonna 2020 Trumpin ensimmäisellä presidenttikaudella Washington tunnusti virallisesti Marokon suvereniteetin Länsi-Saharassa vastineeksi suhteiden normalisoinnista Israelin kanssa. Siitä lähtien Yhdysvallat on jatkuvasti kuvannut Marokon vuoden 2007 autonomiasuunnitelmaa, joka myöntää Länsi-Saharalle rajoitetun itsehallinnon Marokon suvereniteetin alaisuudessa, ”ainoana realistisena perustana” konfliktin ratkaisemiseksi.

Yhdysvaltojen kanta perustuu strategiseen sotilaalliseen yhteistyöhön, terrorismin torjunnan koordinointiin ja taloudellisiin intresseihin Maghreb-alueella. Yhdysvaltojen lisääntyvä tuki kallistaa diplomaattista voimatasapainoa merkittävästi Marokon puolelle, mikä turhauttaa Polisariota.

Ranska tukee myös automomiaehdotusta samantapaisin sanamuodoin ”ainoana uskottavana ja realistisena ratkaisuna”. Maalla on syvät historialliset, poliittiset ja kaupalliset siteet Marokon kanssa. Linjaus on vahvistanut Marokon vaikutusvaltaa YK:n turvallisuusneuvostossa, mutta samaan aikaan syventänyt erimielisyyksiä Algerian ja sahrawien itsemääräämisoikeutta kannattavien Afrikan maiden kanssa.

Venäjä ja Kiina: varovaista puolueettomuutta ja hienovaraista tukea Marokolle

Venäjä on pyrkinyt säilyttämään varovaisen puolueettomuuden turvallisuusneuvostossa. Virallisesti Moskova tukee sekä YK:n prosessia että itsemääräämisoikeuden periaatetta, mutta käyttää harvoin veto-oikeuttaan tai diplomaattista vaikutusvaltaansa Marokkoa tukevien päätöslauselmien vastustamiseen. Moskovan tavoitteena näyttää olevan tasapainon säilyttäminen – hyvien suhteiden ylläpitäminen Algeriaan (perinteinen liittolainen jo kylmän sodan ajoilta ja Polisarion tärkein tukija) ja samalla kasvavan kaupan kehittäminen Marokon kanssa. Pidättäytymällä veto-oikeuden käytöstä Venäjä sallii käytännössä Marokon suosimien autonomiapäätöslauselmien hyväksymisen, mutta vaatii samanaikaisesti vuoropuhelun jatkamista osapuolten kesken.

Kiina kannattaa julkisesti YK:n alaisuudessa neuvoteltua ratkaisua ja korostaa suvereniteettia ja puuttumattomuutta. Viimeaikaiset diplomaattiset toimet, kuten Polisarion edustajien sulkeminen pois Kiinan ja Afrikan huippukokouksista, viittaavat kuitenkin hiljaiseen Marokkoa suosivaan asenteeseen. Pekingin motiivit ovat pragmaattisia: infrastruktuuri-investointien turvaaminen Pohjois-Afrikassa, ulkopolitiikan neutraalisuuden säilyttäminen ja kitkan välttäminen suhteissa Marokkoon ja Algeriaan.

Yhdistynyt kuningaskunta mukaan Marokon autonomiasuunnitelman tukijoihin

Vuoden 2025 aikana britit siirtyivät kasvavaan joukkoon maita, jotka kannattavat Marokon aloitetta autonomiasta ”uskottavimpana, toteuttamiskelpoisimpana ja pragmaattisimpana” tienä eteenpäin. Vaikka Britannia vahvisti sitoutumisensa YK:n välitystoimintaan ja itsemääräämisoikeuden periaatteeseen, kannan muotoilu vahvistaa Marokon asemaa YK:n turvallisuusneuvostossa ja kaventaa sahrawien itsemääräämisoikeutta korostavan diplomatian liikkumavaraa.

Afrikan unioni, jakautunut ja heikko toimija

Afrikan unioni tunnustaa virallisesti Sahrawien demokraattisen arabitasavallan jäsenvaltionaan, mikä on merkittävä symbolinen voitto Polisariolle. Marokon uudelleen pääsy unionin jäseneksi vuonna 2017 loi sille kuitenkin mahdollisuuden käyttää alueellisia liittoutumia rajoittamaan järjestön roolia konfliktissa. Afrikan unionin jäsenmaista Algeria, Etelä-Afrikka ja Namibia jatkavat voimakkaimmin sahrawien itsenäisyyden puolustamista, mutta muut jäsenvaltiot joko tukevat Marokon suunnitelmaa tai pysyvät neutraaleina suojellakseen omia taloudellisia ja poliittisia suhteitaan. Tuloksena on jakautunut ja varovainen Afrikan unioni, joka jättää päätökset YK:lle ja jolla on vain vähän suoraa vaikutusvaltaa.

Espanja: siirtomaavallasta Marokon vastahakoiseksi tukijaksi

Entisenä Länsi-Saharan siirtomaavaltana vuoteen 1975 asti Espanjalla on ainutlaatuisen ristiriitainen rooli. Espanjan vetäydyttyä Marokko ja Mauritania jakoivat alueen keskenään, mikä johti sotaan Polisarion kanssa. Mauritania luopui myöhemmin ja Marokko miehitti senkin osuuden. Espanjalla oli vuosikymmeniä neutraali asema, ja se tuki virallisesti YK:n prosessia ja sahrawien kansan itsemääräämisoikeutta.

Maaliskuussa 2022 pääministeri Pedro Sánchez kuitenkin muutti kurssia tukemalla Marokon aloitetta autonomiasta ”vakavimpana, realistisimpana ja uskottavimpana perustana” konfliktin ratkaisemiseksi. Linjaus lähensi Espanjaa Marokkoon – sekä Yhdysvaltoihin ja Ranskaan – mutta herätti vastalauseita Espanjassa ja varsinkin Algeriassa, joka protestiksi jäädytti väliaikaisesti diplomaatti- ja kauppasuhteet.

Länsi-Saharan tulevaisuus on edelleen kilpailevien globaalien intressien panttivankina, kun taas sahrawikansan itsemääräämisoikeuden periaate – joka on kirjattu YK:n päätöslauselmiin – on edelleen toteutumatta. Länsi-Sahara tulee jatkossakin olemaan maailman mahtavimpien maiden välisen pallottelun kohteena, missä ei tavoitella oikeudenmukaista ja kestävää rauhaa kansainvälisen oikeuden periaatteiden mukaisesti. 

• Kirjoittanut Teemu Matinpuro