Suomalaiseen politiikan perinteeseen kuuluu kyseenalaisten päätösten ja uutisten ajoittaminen juhannusviikolle: koko maa menee kiinni ja lomien painaessa päälle taustat jäävät tuoreeltaan penkomatta – elokuussa aiheet taas ovat julkisuuden kannalta jo vanhoja.
Käytäntö palasi mieleen kahta Yle.fi:n etusivulle 20.6. nostettua turvallisuuspolitiikkaa käsittelevää uutista lukiessa. Ensimmäisen mukaan HX-hävittäjähanke tuo Suomeen rahaa ja työpaikkoja, ja toisessa ”ulkopolitiikan vaikuttajat” ilmoittavat tähänastisen sotilasyhteistyön Naton ja länsimaiden kanssa vieneen Suomen liittoutumattomuudelta uskottavuuden, minkä vuoksi Suomen pitäisi liittyä Natoon.
Kumpikin juttu on luonteeltaan sellainen, että niille toivoisi laajaa ja perinpohjaista käsittelyä käsittelyä julkisuudessa.
Hävittäjäuutisen otsikosta löytyvä väite siitä, että hankinta toisi Suomeen rahaa, asettuu melko outoon valoon Ylen aiempaa uutista luettaessa: sen mukaan HX-hankinnan elinkaarikustannukset ovat 20–30 miljardin euron suuruusluokkaa. Valtiovarainministeri Petteri Orpo on jo puhunut hankinnan aiheuttamasta lisävelkaantumisesta ja sen myötä tarpeesta jatkaa ”nihilististä” eli valtion muita menoja leikkaavaa politiikkaa.
1990-luvulla tehdyn Hornet-hankinnan peruja voidaan odottaa, että koneet hankitaan mahdollisimman vähän varusteltuina, jotta pysyttäisiin budjetissa, ja sen jälkeen selitetään lisäinvestoinnit asejärjestelmiin välttämättömiksi – muuten kalliit koneet seisovat tyhjän pantteina.
Jos hävittäjähankinta tosiaan toisi Suomeen Ylen mainitsemia työpaikkoja ja rahaa, koneita kannattaisi varmaan hankkia saman tien muutamia satoja nyt esillä olevan kuudenkymmenen asemesta. Hankintoja ohjaa kuitenkin toisenlainen matematiikka. Hornet-kauppojen yhteydessä puhuttiin sitoutumisesta ”100 prosentin vastakauppoihin”. Tätä mielikuvaa tarvittiin perustelemaan kallista asekauppaa ankarasta talouskriisistä toipuvassa maassa. Samalla mielikuvalla näytetään ratsastettavan edelleen, vaikka Suomella ei EU-jäsenenä ole päätösvaltaa tuollaisten vastakauppojen vaatimiseen.
Hornetien kohdalla vastakaupoissa sovellettiin erilaisia kertoimia: tiettyjen alojen vientikauppojen arvo laskettiin moninkertaisena todelliseen verrattuna, ja mukaan otettiin myös kauppoja, jotka olisivat toteutuneet joka tapauksessa. Näin vastakauppavelvoite saatiin nimellisesti täytettyä.
Nyt korostetaan Suomeen hävittäjien huollon ja kokoonpanon seurauksena mahdollisesti syntyviä työpaikkoja (joiden hintalappu on tosin kymmeniä miljardeja). Tämä menetelmä on vanha ja hyväksi havaittu aseteollisuuden lobbauskeino: joidenkin amerikkalaisten taistelukoneiden osia valmistetaan useissa kymmenissä osavaltioissa. Näin päätökset liittovaltion jättimäisistä asekaupoista voidaan esittää osavaltiotason työllisyydestä huolehtimisena. Samaa menetelmää sovelletaan toki europpalaisessakin asebisneksessä.
Jos kysyy roomalaisittain cui bono, eli kuka hyötyy, kuvio on varsin selvä. Asekauppiaiden intressi on myydä mahdollisimman paljon aseita, ja armeijat taas pyrkivät organisaatioina varmistamaan itselleen mahdollisimman paljon rahaa ja vaikutusvaltaa. HX-hävittäjähankinnassa asekauppiaiden, heidän lobbareikseen palkattujen suomalaisten evp-upseerien ja armeijan edut käyvät yksiin.
Tässä kuviossa Yle on toiminut välillä melko puhtaana myynninedistämiskanavana, vaikka on julkaissut myös journalistisesti kiitettävän korkeatasoista materiaalia, kuten yhdessä STT:n kanssa laaditun artikkelin puolustushallinnon mielikuvavaikuttamisesta kansalaismielipiteeseen. Jutun mukaan puolustushallinnon tavoitteisiin kuuluu muun muassa se, että ”kansalaiset ja poliitikot eivät kiinnitä muuta lisärahoituskeskustelua tuleviin hävittäjä- ja taistelualushankintoihin. (Ne on puolustusvoimien mukaan nähtävä erillisinä hankkeina.)”
Omanlaisestaan informaatiovaikuttamisesta on siis kysymys, ja kun se kohdistuu asevoimien taholta kansalaismielipiteeseen ja politiikkaan, asian suhteen on syytä olla valveilla.
Jos aseteollisuuden ja asevoimien yhteislobbaus noudattaakin HX-hankkeessa jo vakiintuneita askelmerkkejä, samaa voi todeta myös Ylen uutisoimasta suomalais-ruotsalaisen ”ulkopolitiikan vaikuttajien” ryhmän ulostulosta. Naton kannattajat puhuvat siitä, kuinka turvallisuuspolitiikassa jo tehdyt muutokset tuovat Suomen kannettavaksi liittoutumisen riskit (joiden olemassaolon he siis vihdoin myöntävät) ilman turvatakuita. Kun turvallisuuspolitiikkaa hivutettiin nykyiseen suuntaansa, nuo samat tahot kielsivät sekä muutoksen että sen riskit. Epäselväksi jää, miksi kaiken tuon jälkeen pitäisi uskoa heidän vakuutustaan siitä, että Nato-jäsenyys ei aiheuta Suomelle lisää riskejä nykyiseen tilanteeseen verrattuna.
Kirjoitin vuonna 2016 julkaistussa teoksessa Viholliskuvien paluu seuraavaa:
”Suomen nykyisen Nato-suhteen legitimiteetti eli sen nauttima hyväksyntä ja oikeutus ei kuitenkaan pohjaudu kansalaisten sille vaaliuurnilla antamaan valtakirjaan, vaan kyse on lähinnä jo tapahtuneen toteamisesta. Tilanne ei ole sinänsä ainutlaatuinen, vastaavalla tavalla on Suomessa junailtu muun muassa euron käyttöönotto. Myös nyt USA:n kanssa tehtävän sotilasyhteistyön oikeutus lepää sen varassa, että tilanne on ensin johdateltu nykyisenkaltaiseksi ja sitten todettu tapahtunut. Looginen askel eteenpäin voisi olla se, että liittoutumisen katsotaan olevan tapahtunut tosiasia, jonka jälkeen voidaankin ilmoittaa, että ”liittoutumisesta on tullut legitiimi osa Suomen turvallisuuspolitiikkaa.”
Vaikka Jaakonsaaren, Himasen ja kumppaneiden ulostulo ei yllättävä olekaan, se pitää sisällää useampiakin kiinnostavia näkökulmia. Suomen Nato-jäsenyyden kannatus on vähäistä, mutta suoran sotilaallisen USA-yhteistyön syventäminen on kyselyjen perusteella kohdannut vähemmän vastustusta. Kun Jaakonsaari ja Himanen nyt ilmoittavat tämän yhteistyön tuottaneen Suomelle sotilasliittoon kuulumisen varjopuolet, on kysyttävä, onko suomalaisille kerrottu olennaisia asioita siitä, millaista yhteistyötä Nato-maiden kanssa on oikein tehty.
Samaa kysyi UPIn tutkija Charly Salonius-Pasternak jo vuonna 2014 julkaistussa kommenttipaperissa ”Kriisinhallinnan aikakausi Natossa päättyy: Muutokset horjuttavat Suomen aitaa”, jossa hän kirjoittaa: ”Muutos voi uhata puolueiden ja puolustusvoimien sisäpoliittisista syistä johtuvaa hiljaisuutta siitä, minkälaista yhteistyötä Suomi on viime vuosikymmenen aikana Naton kanssa tehnyt. Asiaan vihkiytyneeltä johdolta vaaditaankin aiempaa avoimempaa puhetta Natosta ja sen roolista Suomen puolustuksessa.”
Jaakonsaaren ja Himasen ulostuloa voi pitää kiinnostavana myös ajoituksen suhteen: Natoa johtavan Yhdysvaltojen toiminta on viime aikoina saanut – myönteisiä muotoiluja käyttäen – entistä rohkeampia ja fantastisempia sävyjä. Epäselväksi jää, onko juuri nyt ilmoille kajatutetussa vaatimuksessa Nato-jäsenyydestä kyse yhden sukupolven henkisten arpien parantelusta. Kysymys suoran sotilasyhteistyön merkityksestä ja todellisesta luonteesta on kuitenkin ajankohtainen, ja siihen on syytä palata.
