Media täyttyy hädästä ja tuskasta, kun miljoonat ukrainalaiset pakenevat Venäjän aloittamaa äärimmäisen julmaa ja oikeudetonta hyökkäyssotaa. Suomi varustautuu ja valmistautuu ottamaan Nato-jäsenyyden viimeiset askeleet. Venäjä uhkaa liittoutumisesta seuraavilla vastatoimilla. Mediassa toistellaan kehotuksia 72 tunnin selviytymispakkauksen hankkimisesta ja muistutetaan Ukrainan taistelevan koko Euroopan puolesta ja hankkivan aikaa myös Suomelle, jonka vuoro on joutua seuraavana hulluutensa todistaneen Putinin sotatoimien kohteeksi.

Tällaisten viestien vyöryssä ei ole vaikea ymmärtää niitä, joiden mielestä Suomi on jo sodassa, vaikka taistelut eivät ole täällä vielä alkaneet.

Tunne sodan väistämättömyydestä ei kuitenkaan takaa ajatusmallin todenmukaisuutta. Sen sijaan pelon ja kiireen yhdistelmä pelkistää näkökentän mustavalkoiseksi, mikä ei ole koskaan hyvä lähtökohta päätöksenteolle. Hädissään tehdään helposti hätäratkaisuja, eikä tuohon sanaan sisältyvä puolusteleva ja selittelevä sävy ole sattuma.

Sodan silmälasien läpi katsottuna Suomen toisesta maailmansodasta saakka noudattama puolueettomuuteen nojannut ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja on ollut virhe, tai ainakin se on juuri vanhentunut käsiin. Vain voimalla näyttää olevan merkitystä, oli se sitten omasta asearsenaalista peräisin tai liittoutumisen kautta hankittua. Ilmoitus Suomen Nato-jäsenyydestä on viimeinen itään päin laukaistava asia ennen ensimmäistä putkeen laukaisuvalmiiksi työnnettävää tykistöohjusta.

Tässä sodan silmälasien tarjoama näkymä hämärtää sekä aiemman linjan onnistumiset että tulevaisuuden mahdollisuudet. Myös liittoutumiseen liittyvät ilmiselvät riskit katoavat näköpiiristä. Äärimmäisen hädän hetkellä yhtenäisyyden tunteen korostaminen ja selkeät toimenpiteet sotilaallisen voiman vahvistamiseksi tarjoavat jonkinlaista helpotusta kaaokseen. Keskusteluyritykset saatetaan nähdä heikkoutena ja vihollisen tukemisena. Kun vain yksimielisyys on sallittua, siitä poikkeaminen saa vanhastaan toksisen sosiaalisen median kuohahtamaan helposti yli äyräidensä.

Niin paljon kun Ukrainan taistelujen pikaista päättymistä ja rauhaa toivookin, on syytä toivoa myös rauhaa suomalaisiin somekeskusteluihin. Viimeksi mainittu on vain meistä itsestämme kiinni.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.