Keskustelin Instagramissa erään sukulaiseni kanssa varhaiskasvatuksen sukupuolisensitiiviseen kasvatukseen tähtäävistä uudistuksista. Aiheen kirvoitti Pekko-Joonas Rantamäen Opettaja-lehteen kirjoittama teksti ”Arvotaan leikkikaverit – tavoitteena yhdenvertainen päiväkoti”. Sukulaiseni mielestä poliittisen ideologian nimissä oltiin aivopesemässä herkässä iässä olevia lapsia ja hämärtämässä heidän käsitystään sukupuolestaan. Tätä hän luonnehti ”vähemmistöjen diktatuuriksi”. Hän jakoi myös eräällä oikeistokonservatiivisella Youtube-tilillä julkaistun, samaa artikkelia käsittelevän videon. Katsoin sen uteliaisuuttani. Videolla kaksi kommentaattoria päivitteli asiaa, johon heistä kumpikaan ei mitä ilmeisimmin ollut millään tavoin perehtynyt. Tai ainakin he tekeytyivät ymmärtämättömiksi tuottaakseen katsojakunnalleen koukuttavaa ja tunteita kuohuttavaa sisältöä. Käytännössä videon ainoa anti oli pintapuolista ja paatoksellista olkiukkojen rakentelua ilman sen syvempää analyysia.
No jopas, ajattelin.
Olen kokenut monipuolisemman katsantokannan ja asiallisten vasta-argumenttien tarjoamisen hyväksi tavaksi kohdata toisen tunteelliset puolustusreaktiot. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa eduskunnasta tehdyt nostot – niin vasemmalta kuin oikealta – antavat herkästi hyvin yksipuolisen kuvan poliitikkojen keskusteluista. Toisinaan täysistunnossa esitetyn populistisen puheenvuoron kumoamiseksi riittää sitä seuranneiden vastausten esiin nostaminen. Populismiin hurahtaneen henkilön mielipidettä sillä tuskin pyörretään, mutta se voi toimia vinkkinä siitä, etteivät asiat välttämättä ole aivan niin yksioikoisia kuin mitä hänen omassa leirissään saatetaan antaa ymmärtää.
Toisinaan keskustelukumppanin täysi välinpitämättömyys asioiden moniulotteisempaa ja kriittisempää tarkastelua kohtaan – tai haluttomuus asettua toisen asemaan – triggeröi, erityisesti mikäli kyseessä on lähiomainen. Jos puheessa nousee yhtään esiin ad hominem, eli argumentoidaan henkilöä vastaan, jätän asian sikseen. Mikäli koen esitetyn kysymyksen tai provokaation kohdistuvan itse asiaan, pyrin parhaani mukaan tarjoamaan omaa näkökulmaani mahdollisimman neutraaliin ja asiapitoiseen sävyyn. Aivan liian usein olen jatkanut argumentointia sellaisen pisteen yli, jossa koko keskustelun kirvoittanut aihe ja varteenotettavat argumentit hämärtyvät molemmin puolin.
Joskus on vaikea hahmottaa sitä, onko toinen sitä mieltä kuin on ymmärtämättömyyttään vaiko puhtaasti ilkeyttään; halusta kontrolloida ja käyttää valtaa? Tarvitseeko silloin edes yrittää ymmärtää? Toisaalta erityisesti miehille tuntuu olevan tyypillistä kanavoida epävarmuuttaan ja pelonsekaisia tuntemuksiaan, ehkä jopa surua, aggressiiviseen puheeseen. Ei ole tavatonta, että kokemusta heikosta omanarvontunnosta käsitellään polkemalla niitä, jotka ovat kuvitteellisessa hierarkiassa itseä alempana. ”Totally failed at life? Then why not blame a foreigner.” Mikäli todella syväluotaavaa ja tietoisuutta muokkaavaa keskustelua haluttaisiin käydä, pitäisi molempien osapuolien olla rehellisiä sekä keskustelukumppanille että itselleen. Näistä jälkimmäinen on varmasti meistä jokaiselle se haastavampi rasti.
