Lähi-idän alueen konfliktit sekä maiden välillä että valtioiden sisällä riippuvat monista sisäisistä seikoista kuten valtion luonteesta, uskonnosta, yhteiskunnasta ja yksilöistä, puolueista ja eliiteistä, mutta myös ulkoisista tekijöistä ja suurvalloista, kirjoittaa Aziz Sheikhani.

Lähi-idän valtiot, kansat, vähemmistöt ja yhteiskunnat ovat kiinni historian ja ulkovaltioiden etujen kahleissa. Alueen maat ovat vielä kaukana oikeusvaltioista, ja suurinta osaa niistä asuttavat monet kansallisuudet. Väkivalta on useimmissa niistä sallittu väline yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämisessä. Alue on usein uusien aseiden toimivuuden kokeilukenttänä. Lähi-idän nykytilanne ei ole hetkessä syntynyt vaan prosessi, jota on vaikea ymmärtää ilman historiallisia taustoja.

Valtio

Ensimmäinen maailmansota ja erityisesti ottomaanien imperiumin hajoaminen muutti huomattavasti Lähi-idän karttaa. Alueelle luotiin joukko uusia ja pieniä poliittisia yksiköitä tai valtioita. Vanhan järjestelmän romahtaminen olisi kuitenkin vaatinut laajempaa järjestelyä. Sykes–Picot-sopimus (1916) ja Balfourin julistus (1917) kuitenkin viitoittivat poliittisen tien kohti sekavampaa ja monimutkaisempaa Lähi-itää. Uudessa tilanteessa monet kansat, vähemmistöt ja etniset ryhmät menettivät aikaisemman asemansa, ja heidät jaettiin uusien sopimusten perusteella luotujen valtioiden kesken.

Syntyneet valtiot eivät perustuneet yhteiskunnan ja valtion rajojen sisällä asuvien ihmisten yhteiseen tahtoon. Niistä ei ole kehittynyt oikeusvaltioita eikä suhteelliseen edustukseen perustuvia demokratioita. Luodut valtiot olivat alusta alkaen yhden heimon, henkilön, perheen, puolueen tai ryhmittymän hallintokoneisto.

Vallan kolmijako-oppi tai periaate ei ole toteutunut. Vallankumoukset ja valtiomiesten vaihtuminen näissä maissa eivät ole johtaneet merkittäviin uudistuksiin. Alueen konfliktit ja kiistat ovat linkittyneet valtioiden olemassaoloon ja luonteeseen. Valtion rakenne, politiikka ja asenne on vienyt hallitsijoiden ja hallittavien väliseltä luottamukselta pohjan. Valtion turvallisuus ja eloonjäämiskyky on perustunut yleensä väkivaltaan ja sillä uhkailuun. Ihmiset eivät koe näitä valtioita omikseen, koska tuntevat itsensä usein muukalaisiksi kotimaissaan.

Uskonto

Lähi-itä on monien uskontojen – esimerkiksi juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin – syntypaikka. Lähi-idässä valtiota ja uskontoa ei ole erotettu toisistaan selkeästi ja perusteellisesti. Itsevaltiaiden suojeluksessa uskonto on säilyttänyt oman asemansa virallisesti ja epävirallisesti. Alueen valtauskonto islam on jakautunut useisiin suuntauksiin ja koulukuntiin, joista tärkeimmät ovat sunnilaisuus ja shiialaisuus. Useimmissa alueen valtioissa islam ei ole pystynyt uudistumaan, eikä vallitseva tulkinta ole sietänyt uskonnonharjoittajien kritiikkiä sitä kohtaan.

Lähi-idässä uskonnolla on erittäin vahva asema. Tästä syystä sekä uskonnon sekoittaminen politiikkaan että sen syrjäyttäminen kokonaan on aiheuttanut merkittäviä konflikteja. Uskonto on ollut myös hyvä ase hallitsijoille opposition ja toisinajattelijoiden vaimentamisessa. Toisaalta myös oppositiot ovat toisinaan käyttäneet uskontoa omana aseenaan.

Uskonto nähdään muuttumattomana ja usein kansalaisille vain ulkoa tuotuna pyhänä asiana, islamin peruskäsitteetkin saattavat olla todellisuudessa useimmille vieraita. Tämäntyyppinen ajattelumalli on heikentänyt kansalaisten aktiivisuutta ja yhteistyötä muutosten aikaansaamiseksi.

Yhteiskunta ja yksilö

Lähi-idän alueella on yritetty ylläpitää yhteiskuntien rakennetta, jossa ei ole sijaa kansalaisyhteiskunnalle. Vapauden puute monilla elämänalueilla on johtanut siihen, että kansalaisyhteiskuntaa ei ole syntynyt. Yksilöt on nähty alamaisina valtiolle, valtaapitävälle eliitille ja uskonnolle.

Lähi-idän epäkypsissä valtioissa yritetään monien tahojen ja organisaatioiden kautta luoda sellainen ilmapiiri, että maa ja kansa ei pärjäisi ilman nykyisiä johtajiaan. Lisäksi median avulla luodaan erilaisia uhkakuvia, joilla ohjataan kansalaisten näkemyksiä. Nämä yhteiskunnat ovat kollektiiviyhteiskuntia, joissa yksilöillä ei ole paljon painoarvoa. Yksilöiden ja toisinajattelijoiden vaikutusmahdollisuuksia ja yhteiskunnallista merkitystä marginalisoidaan monin keinoin. Kansalaisetkaan eivät ole valmiita vastaanottamaan uudistuksia, jolloin hetkellisen vapauden tai uuden poliittisen tilanteen koittaessa yhteiskunnat eivät lopulta kykene uudistumaan toivotulla tavalla. Valtiot ja valtaapitävät ovat tuhonneet yhteiskunnan ja kansalaisten itseluottamuksen. Ihmiset odottavat helposti muutosta parempaan taivaalta tai muilta ulkopuolisilta tahoilta.

Useimmissa Lähi-idän yhteiskunnissa myös perhe toimii samalla tavoin. Niiden kasvatusmenetelmät eivät eroa paljoa valtiollisesta kasvatuksesta ja opetuksesta. Itsensä toteuttaminen ja itsensä ilmaiseminen vapaasti on samalla tavoin marginalisoitu kuin valtion tasolla ja vallitsevassa kulttuurissa. Kun valtio ja yhteiskunta käyttää ja sallii väkivaltaa, myös perheet jatkavat jossakin määrin samalla linjalla.

Puolueet ja eliitit

Puolueiden tilanne itsevaltiaiden hallitsemissa valtioissa on vaikea. Sananvapauden rajoitukset rajoittavat puolueiden ja vapaan median toimintaa. Poliittiset puolueet ja niiden johtajat kannattajineen eivät voi vapaasti kritisoida harjoitettua politiikkaa. Porkkanaa (palkintovirat, raha, valta jne.) ja keppiä (vankeus, karkotus, jopa kuolemantuomio) käyttäen valtio luo ilmapiirin, jossa kansalaisilta ei voi paljon vaatia.

Tästä syystä monien puolueiden toiminta on siirtynyt maan alle ja rajojen ulkopuolelle. Valtaapitävät pyrkivät kesyttämään toimivat oppositioryhmittymät ja toisinajattelijat. Niistä on kuitenkin hyötyä muodollisten vaalien ja demokratian kulisseina.

Ongelmana on se, että toisinajattelijat ja oppositiota edustavat eivät paljon eroa kulttuurisesti, uskonnollisesti ja toiminnallisesti vallassa olevista ihmisistä. Heitä kiinnostaa enemmän valta ja poliittiset ja taloudelliset virat, eivätkä he ole omistautuneet rehellisesti yhteiskunnan muutosliikkeelle ja toiminnalle. Monet puolueet ovat yhden henkilön, perheen tai heimon edustajia, ja noissä puolueissa sananvapaus, demokratia ja asioiden käsittely ei eroa millään tavoin vallitsevasta valtiollisesta kulttuurista. On sanonta, että isoissa saappaissa kulkevat miehet (vallassa ja oppositiossa olevat) rakastavat omia etujaan. He kalastavat niitä Jumalan, profeetan, vapauden, kansan oikeuksien ja ihmisten nimissä. Eliitin ja opposition epäluotettavuus puolestaan passivoi kansalaisia.

Ulkoiset tekijät ja suurvallat

Luotujen valtioiden rakenne on hauras, koska ne eivät ole riippuvaisia kansalaistensa tuesta, mutta ne eivät voi hallita omia asioitaan ilman ulkopuolista tukea. Sen lisäksi useimpien Lähi-idän valtioiden talous on pohjautunut öljyyn, joka ei ole koitunut siunaukseksi maiden kansalaisille. Suurvalloilla on oma osuutensa alueen jatkuvassa kriisissä. Britannia ja Ranska olivat aluksi alueen kartan jakoprosessin insinöörejä. (Myöhemmin tähän joukkoon tuli muita suurvaltoja.) Suurvaltojen harjoittamalla politiikalla, kuten Sykes–Picot-sopimuksella ja Balfourin julistuksella, on luotu suurin osa Lähi-idän kriisipesäkkeistä.

Teollisuusmaiden tarvitsemat raaka-aineet – kuten öljy–, uskontojen historialliset juuret alueella, aseiden ja tuotteiden markkina-alue sekä kauppareitit ovat houkutelleet vaikutusvaltaisia valtioita Lähi-itään. Suurvallat ovat pyrkineet ylläpitämään omia etujaan ja tasapainottamaan alueen tilannetta, mutta ulkopuolisten tahojen toimien johdosta Lähi-idän kriisipesäkkeet ovat eri aikoina räjähtäneet käsiin. Esimerkiksi Israelin valtion perustaminen ja Palestiinan ratkaisematon tilanne sekä kurdien konflikti hallitsijavaltioidensa kanssa ovat heikentäneet alueen vakautta.

Suurvallat ja muut vaikutusvaltaiset maat ovat tietoisia Lähi-idän valtioiden ja yhteiskuntien heikkoudesta ja kriisien alkuperästä. Ne tekevät parhaansa, jotta valtiot ja yhteiskunnat olisivat jatkossakin niistä riippuvaisia. Niiden tavoitteena ei ole asioiden laittaminen kuntoon Lähi-idässä. Näyttää siltä, että ulkopuoliset tahot ja valtiot, Lähi-idän valtiot, oppositioryhmittymät ja monet muut tekijät täydentävät toisiaan hyvässä ja pahassa. Kansalaisyhteiskunnan toimijat ovat tehottomia ja edellä mainittujen tahojen juonien ja suunnitelmien uhreja. Ulkovaltiot hyötyvät taloudellisesti ja poliittisesti Lähi-idän hauraudesta ja sekasorrosta. Ne saavat halvalla raaka-aineita ja vastaavasti myyvät korkealla hinnalla toistensa kanssa ristiriidassa oleville maille sotatarvikkeita ja -teknologiaa.

Johtopäätös

Lähi-idässä valtiot välttävät kaikin voimin ja juonin tarpeellisia uudistuksia. Kansalaisyhteiskunnan asema ei ole vahva, ja monet tekijät ja tahot toimivat vallassa olevien henkilöiden, eliitin, perheiden ja puolueiden tukena. Demokratia toimii näissä maissa vain kulissina.

Islam toimii suojakilpenä valtiollisissa instituutioissa ja yhteiskuntien rakenteissa sunnien ja shiiojen keskuudessa. Osa Lähi-idän maista harhauttaa muiden valtioiden kansalaisia uskontosuuntauksien nimissä. Nämä valtiot käyvät sotaa toisiaan vastaan Libanonissa, Jemenissä, Irakissa, Syyriassa ja Palestiinassa.

Iranilaiset, turkkilaiset, arabit ja muut alueella asuvat kansat ja vähemmistöt ovat kuten ennenkin hajallaan eikä heidän nationalisminsa ole rakentavaa. He ovat jakautuneita uskonnollisten suuntauksien ja ulkopuolisten liittolaisvaltioidensa perusteella. Ihmiset ovat väsyneitä ja pelkäävät joutuvansa uusiin kriiseihin, joiden seurauksena heidän yhteiskuntansa voi vahingoittua entistä enemmän. Viha ja kostonkierre elää vahvana, eikä alueella ole halua keskustella konfliktien syistä ja juurista asiallisesti.

Lähi-idän alue kaipaa aitoa muutosta, joka alkaa yksilöstä ja kattaa koko yhteiskunnan. Muutos vaatii sekä sisäisiltä että ulkoisilta tahoilta tahtoa, inhimillistä asennetta ja politiikkaa sekä johdonmukaista toimintaa. Ulkovallat ovat käytännössä osoittaneet, että heillä ei ole tarjolla oikeita lääkkeitä alueen kipeisiin kriiseihin. Niiden toimet eivät ole avanneet historiallisia solmuja, jotka ovat kätkeytyneet monien osatekijöiden taakse. Pelkät henkilövaihdokset ja oppositioiden valtaannousu eivät yksinään riitä todellisiin muutoksiin.

Teksti Aziz Sheikhani