Ukrainan sota on tehnyt hallaa Venäjälle. Kansainvälinen yhteisö on todennut sen syyllistyvän hyökkäyssotaan, sen sotilaat ovat syyllistyneet sotarikoksiin ja se on saanut niskaansa suuren määrän pakotteita. Sodankäynti ei ole sujunut suunnitelmien mukaisesti. Ikävä lisämauste on se, ettei Venäjä välitä noudattaa humanitaarista oikeutta, ei edes velvoitetta olla suuntaamatta asevoimaa siviilejä vastaan. Mitä enemmän sota ja pakotteet heikentävät presidentti Putinin klikin valta-asemaa, sen parempi Euroopalle.
Putin on suuntaamassa Venäjää 1900-lukua edeltäville vuosisadoille. Hän pitää ihanteenaan imperialistista keisarikuntaa, jossa keisari Vladimir Suuri on yksinvaltias. Venäjä kääntyy pois Euroopasta suunnaten katseensa Aasiaan, jonka runsasväestöisillä kansoilla on suuret energiantarpeet. Intia on jo lisännyt tuntuvasti fossiilienergian tuontia Venäjältä – alle maailmanmarkkinahintojen. Venäjän esimerkillä Putin rohkaisee Aasian maiden hallituksia demokratian kaventamiseen niiden oman vallan lujittamiseksi. Kansainvälinen oikeus alistetaan palvelemaan poliittisia tarkoituksia. Valtiosopimuksia noudatetaan – tai sitten ei.
Presidentti Zelenskyi piti 8. huhtikuuta eduskunnalle tunteikkaan puheen, jossa hän kehotti Suomea katkaisemaan kaikki suhteet Venäjään sekä muistutti talvisodan uljaista päivistä. Hän penäsi Suomelta moraalista johtajuutta. Suhtaudun epäillen Zelenskyin sanomaan. Hän ajoi siinä kotimaansa etua, mutta Suomen johtajien on ajateltava myös oman maansa turvallisuusetuja. On hienoa toimia johtajana – maailman onnellisimmalle kansalle tehtävä sopii hyvin – mutta se on tuskin hyvä ratkaisu pienehkön kansakunnan turvallisuudelle, kun sillä on 1 300 kilometrin yhteinen raja aggressiivisen suurvallan kanssa.
EU-pakotteista päättämisen yhteydessä olemme saaneet kuulla, että Suomi olisi ollut valmis kovempiinkin pakotteisiin kuin mihin päätettiin ryhtyä. Voi tuntua uljaalta olla eturintamassa, mutta pienen naapurin ei kannata pyrkiä suunnannäyttäjäksi. Riittää mainiosti, että ei toimi jarruna. Eurooppalainen mielipideilmasto puoltaa kaikkien suhteiden (paitsi diplomaattisten suhteiden) katkaisemista Venäjään. Siihen ei Eurooppa kuitenkaan pysty, eikä se ole viisasta Suomelle. Mielestäni suomalaisten on parempi säilyttää ainakin jonkin verran kauppa-, kulttuuri- ym. suhteita suurvaltanaapurin kanssa. (Se ei kariuta kansainvälisiä pakotteita). Palaaminen normaaliin on silloin helpompaa. Naton jäsenenäkin Suomen on kyettävä pitemmällä tähtäimellä rauhanomaiseen ja suunnilleen normaaliin naapuruuteen Venäjän kanssa. Oman etunsa nimissä.
Samassa yhteydessä voimme kysellä, miksi länsimaat soveltavat Venäjään tiukkoja pakotteita, mutta eivät mitään pakotteita Palestiinan kansaa sortavaan Israeliin tai Länsi-Saharan kansaa sortavaan Marokkoon.
Nähtävästi Suomi aikoo lähiaikoina hakea Naton jäsenyyttä. Viimeinen pisara vaa’an kääntämiseen lienee ollut Zelenskyin puhe. Jäsenyyden hakeminen tilanteessa, jossa suurvalta on hyökännyt naapurinsa kimppuun, on ymmärrettävää. Mutta siinä on vaaransa. Jos Suomi hakee jäsenyyttä yksin, jäsenyyshakemuksen pitkähkönä käsittelyaikana Suomi voi olla melko suojaton. Entä jos jostain ennalta arvaamattomasta syystä jokin Naton jäsenvaltio ei hyväksy Suomea jäseneksi? Se olisi katastrofi. Tilanne olisi paljon turvallisempi, jos myös Ruotsi hakee jäsenyyttä.
Eikö olisi parempi, että Suomi sitoisi tässä vaiheessa jäsenhakemuksensa Ruotsiin – hakisimme Nato-jäsenyyttä, jos Ruotsikin tekee niin? Yhdessä nämä kaksi Pohjolan hyvämaineista valtiota olisivat vahva hakijapari.
Vaikka Suomi olisi hyväksytty Naton jäseneksi, Trump-ilmiö voi aiheuttaa huolta tulevaisuudessa: USA voi ilmoittaa, ettei se aio vaivautua Venäjän Nato-naapureita puolustamaan. Yritän luottaa siihen, että asiaa on käsitelty EU:ssa ja Naton eurooppalaisten jäsenten kesken, ettei Suomi tiukan paikan tullen jäisi yksin.
Jos Nato-jäsenyyden hakuun päädytään, maailmalle tulee tehdä selväksi, miksi sitä nyt haetaan.
Zelenskyi ylisti Suomen taistelua talvisodassa. Se oli meiltä kunnioitettava saavutus, mutta emme kaipaa uutta talvisotaa. Sitä paitsi sekä talvisota että jatkosota muistuttavat suomalaisia päätöksentekijöitä siitä, että molempiin sotiin Suomi päätyi johtajiensa virhearvion seurauksena.
Teksti: Lauri Hannikainen
Kirjoittaja on kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori.
