Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan yhdestoista osa.

”Lupaan pidättäytyä kaikesta väkivallasta ja kostosta. Lupaan antaa anteeksi niille, jotka sortavat minua tai kohtelevat minua julmasti. (– –) Lupaan elää yksinkertaisesti, harjoittaa hyveitä ja pysyä erossa pahasta. Lupaan noudattaa hyviä tapoja ja käytöstä ja olla ahkera. Lupaan omistaa vähintään kaksi tuntia päivässä sosiaaliseen työhön.”

– Ote Khudai Khidmatgar -liikkeen valasta.*

Syyskuussa 1929 kansanvalistaja, itsenäisyystaistelija, hengellinen ja poliittinen johtaja, profeetaksikin kutsuttu Khan Abdul Ghaffar Khan perusti Khudai Khadmatgar – eli Jumalan palvelijat -nimisen aseettoman armeijan. Siitäa kasvoi nopeasti maailman suurin ja kurinalaisin kansalaistottelemattomuutta harjoittava rauhanliike.

”Kaikista Gandhin ympärillä olleista erinomaisista johtajista Badshah Khan teki minuun suurimman vaikutuksen, koska hän ei pelkästään ymmärtänyt Gandhin opetuksen, vaan myös noudatti sitä täydellisesti”, kirjoittaa Abdul Ghaffar Khanin elämäkerran kirjoittanut Eknath Easwaran.

Abdul Ghaffar Khan oli suurikokoinen ja pitkäikäinen mies, harras muslimi ja Mohandas Gandhin hyvä ystävä ja yhteistyökumppani. Hän syntyi brittiläisen Intian luoteisosassa, nykyisen Pakistanin ja Afganistanin rajaseuduilla. Häntä kutsuttiin usein ”Rajaseutujen Gandhiksi” tai ”Bacha” tai ”Badshah” Khaniksi, eli kuninkaiden kuninkaaksi.

Etniseltä taustaltaan Ghaffar Khan kuului pataaneihin, jotka ovat nykyisen Afganistanin suurin ja nykyisen Pakistanin toiseksi suurin etninen ryhmä. Ghaffar Khanin väkivallattomuuden tekee mielenkiintoiseksi se, että tuohon aikaan pataanit olivat tunnettuja brutaaliudestaan, militarismistaan ja kostamiseen velvoittavasta badal-traditiostaan. Ghaffar Khan kasvoi kulttuurissa, jossa kunnia oli yksi keskeisimmistä arvoista ja käsitteistä. Alkusysäys Ghaffar Khanin väkivallattomuudelle ja pasifismille lienee tullut hänen isältään, joka vastoin yleistä käsitystä opetti lapsilleen, että kunnian voi säilyttää muullakin tavalla kuin kostamalla.

KUNNIA ENNEN KAIKKEA

Lukion viimeisellä luokalla Ghaffar Khan hyväksyttiin arvostettujen brittiläisen Intian armeijan ”vartijoiden” joukkoon. Khanin armeijaura päättyi kuitenkin ennen kuin oli edes alkanut: hän oli sattumalta läsnä, kun brittisotilas julkisesti nöyryytti hänen vartijaystäväänsä. Tällaiseen instituutioon Khan ei katsonut voivansa liittyä, ei vaikka päätös kääntää selkä näin uljaalle uralle oli perheelle karvas pettymys. Vuoden yliopistossa opiskeltuaan Khan palasi kotiseudulleen ja ryhtyi viljelemään kotitilan maita.

Pataanien periksiantamattomuuden ja Khaibarsolan strategisen painoarvon vuoksi – sen kautta kuljettiin Persiasta ja Keski-Aasiasta Intiaan – brittihallinto oli Khanin kotiseuduilla muuta Intiaa kovaotteisempaa ja mielivaltaisempaa. Miehittäjien epäoikeudenmukaisuudet vaivasivat Khanin mieltä, ja yhä kasvavassa määrin häntä ahdisti myös oman kotiseutunsa köyhyys, tietämättömyys, apatia ja lisääntyvä väkivalta. Hän päätti tehdä asialle jotain. Nuoresta iästään ja mullahien vastustuksesta huolimatta hän perusti 20-vuotiaana ensimmäisen koulunsa.

Koulusta tuli hyvin suosittu, varsinkin liberaalien keskuudessa, joten hän perusti uusia kouluja lähikyliin. Hän perusti myös epäpoliittisen uskonnollisen järjestön, joka pyrki parantamaan paikallisten asukkaiden taloudellista ja sosiaalista asemaa. Hän kiersi kylästä kylään julistamassa vakaumustaan ja perusti alueen ensimmäisen pataaninkielisen lehden sekä toimi sen päätoimittajana. Edes perheen perustaminen ei hillinnyt Khanin vauhtia. Kun hänen isänsä kritisoi häntä tästä, hän vastasi, että hänen mielestään ihmisten kouluttaminen ja kansakunnan palveleminen ovat yhtä pyhiä velvollisuuksia kuin rukoukset.

Khan oli naimisissa kahdesti, mutta kummatkin vaimot kuolivat nuorina, ensimmäinen influenssaan ja toinen putoamisonnettomuudessa pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemissa. Suurimman osan elämäänsä Khan eli siis leskenä.

Khaniin teki vaikutuksen häntä parikymmentä vuotta vanhemman Mohandas Gandhin yksinkertainen elämäntapa ja vaatimukset totuuden ja väkivallattomuuden kunnioittamisesta kaikilla elämänaloilla. Gandhin sanoin: ”Väkivallattomuus on dynaamista ja tarkoittaa tietoista kärsimistä. Se ei tarkoita lempeää alistumista pahantekijän tahtoon, vaan aktiivista vastarintaa, jossa yksilö asettuu koko sielunsa voimalla tyrannin tahtoa vastaan.” Pataaneille Khan julisti, että he eivät vapautuisi koskaan, jos eivät luopuisi uskostaan väkivaltaan. Väkivalta synnyttää vain vihaa ja pelkoa, ja viha ja pelko eivät koskaan johda vapauteen.

PUNAPAIDAT

Ensimmäiset Khudai Khidmatgar -soturinsa eli punapaidat Khan rekrytoi omien koulujensa oppilaista. Ensimmäisenä vuonna mukana oli arviolta tuhat väkivallattomuuskoulutuksen saanutta, seuraavana vuonna 25 000 ja laajimmillaan, vuonna 1938, arviolta 60 000–100 000 miestä ja naista oli vannonut liikkeen valan ja saanut jonkinasteisen väkivallattomuuskouluksen.

Perusteellisimmillaan koulutus annettiin sotilasleirejä muistuttavissa olosuhteissa: siihen kuului sulkeisia, marsseja ja harjoituksia siitä, miten kohdata siirtomaaisäntien heihin mahdollisesti kohdistama väkivalta periksiantamattomuudella, rakkaudella ja anteeksiannolla. Kaikki liikkeeseen liittyvät vannoivat valan, jossa lupasivat elää väkivallattomuuden periaatteiden mukaisesti, palvella kaikkia ihmisiä tasavertaisesti ja toteuttaa väkivallattomuutta vain ja ainoastaan Jumalalle, ei henkilökohtaista mainetta tai etua saavuttaakseen.

Khudai Khidmatgarin metodeihin kuului muun muassa veronmaksusta kieltäytymistä, brittien hallinnoimien siviili- ja rikostuomioistuinten välttelyä, mielenosoituksia, boikotteja ja siirtomaaisäntien kanssa yhteistyötä tekevien kyläviranomaisten eristämistä. Britit reagoivat liikkeen toimintaan tehostamalla sortotoimenpiteitään entisestään, eli joukkopidätyksillä ja vangitsemisilla, pakkotyöllä, kylien ja ruokavarastojen polttamisilla, raiskauksilla, kastraatioilla, kidutuksilla ja summittaisilla teloituksilla. Siirtomaaisäntien väkivallasta huolimatta suurin osa Khudai Khidmatgarin joukoista pysyi uskollisena väkivallattomuuden valalleen.

Punapaidat osallistuivat Gandhin johtaman suolamarssin jälkeisiin kansalaistottelemattomuustempauksiin, mikä esimerkiksi Peshawarissa johti yli 500 punapaidan pidätyksiin. Alueen yhteisö tuli heidän tuekseen vannomalla valan ja listautumalla mukaan toimintaan. Tästä seurasi yleislakko ja mielenosoitukset sekä aseettomien ja väkivallattomien joukkojen ampuminen. Yli 200 ihmistä sai surmansa ennen kuin sotilaat kieltäytyivät enää tottelemasta ampumiskäskyä.

Vuoteen 1931 mennessä yli 5 000 liikkeen jäsentä oli pidätetty. Ghaffar Khan itse vietti brittivankiloissa yhteensä yli 15 vuotta. Aivan kuten Gandhi, myös Ghaffar Khan käytti vankilassaoloaikaansa hyödyksi ja muun muassa luki muiden uskontojen pyhiä kirjoja, kuten Raamattua ja hindujen Bhagavad-Gitaa.

ITSENÄISTYMISEN JÄLKEEN

Rauhantutkija Shireen Shahin mukaan Khudai Khidmatgar -liikkeellä oli ratkaiseva merkitys Intian niemimaan vapautuessa kolonialismista. Brittiläisen Intian jakautuminen hinduenemmistöiseen Intiaan ja muslimienemmistöiseen Pakistaniin oli karvas pettymys ja poliittinen tappio yhtenäisyyttä kannattaneille Khanille ja Gandhille, itsenäistymisiä seuranneista väkivaltaisuuksista puhumattakaan.

Khan jatkoi kansanvalistusta ja taisteluaan väkivallattomuuden puolesta itsenäisessä Pakistanissa, mutta uuden valtion eli Pakistanin islamilaisen tasavallan poliittinen johto ei suhtautunut hänen toimintaansa juurikaan brittejä suotuisammin. Itsenäistymistä seuraavana vuonna 1948 Ghaffar Khan nousi Pakistanin kansanpuolueen johtoon. Samana vuonna Intiassa Gandhi murhattiin ”liian islamilaisena”. Samoihin aikoihin Ghaffar Khan suljettiin kuudeksi vuodeksi kotiarestiin ”liian hindulaisena”.

Khan vietti Pakistanin vankiloissa kutakuinkin yhtä pitkään kuin brittienkin, eli yhteensä vankilassaoloaikaa kertyi yli neljäosa hänen elämästään. Khanin mukaan Pakistanin vankilaolosuhteet olivat brittiläisiäkin kurjemmat. Vuonna 1963 Amnesty International nimesi hänet Amnestyn vuoden vangiksi. Abdul Ghaffar Khan kuoli vuonna 1988 keuhkokuumeeseen 98-vuotiaana ollessaan kotiarestissa. Hänen hautajaisiinsa osallistui yli 200 000 ihmistä.

Marraskuussa 2010 Kabulissa järjestettiin kansainvälinen konferenssi Ghaffar Khanista ja väkivallattomuudesta. Afganistanin silloinen presidentti Hamid Karzai totesi tilaisuudessa pitämässään puheessa, että Afganistan ja Pakistan eivät olisi koskaaan ajautuneet tuhoisaan väkivallan kierteeseen, jos ne olisivat noudattaneet Ghaffar Khanin ohjeita.

Timo Virtala
Kirjoittaja on sosiologi ja sivarikouluttaja.

* Tapio Tammisen kirjasta Islamin aseeton soturi – Ghaffar Khan ja talebanien synty. Into 2011.

Lähteet:

Easwaran, Eknath: Nonviolent Soldier of Islam, Badshah Khan, a Man to Match His Mountains. Nilgiri Press 1999.

Shah, Shireen: The Frontier Gandhi: Abdul Ghaffar Khan – Muslim champion of nonviolence. Movement for the Abolition of War 2008.

Tamminen, Tapio: Islamin aseeton soturi. Ghaffar Khan ja talebanien synty. Into 2011.

Wood, Houston: Invitation to Peace Studies. Oxford University Press 2015.