Naton peruskirjan myyttinen viides artikla ei automaattisesti lupaa yhdellekään jäsenelle sotilasliiton sotilaallista tukea sen jäsenen jouduttua ulkopuolisen valtion aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Kolmas artikla edellyttää, että jokaisella jäsenmaalla on oltava riittävä kyky puolustaa itse omaa aluettaan. Nato ylläpitää vastakkainasettelua ja asevarustelua. Suomi on vaikean valinnan edessä.

Naton arvot

Nato on perustettu toisen maailmansodan jälkimainingeissa turvaamaan jäsentensä yhteisiä arvoja, joina esiin nostetaan demokratia, yksilön vapauksien kunnioittaminen, oikeusvaltio ja kiistojen rauhanomainen ratkaiseminen. Kaikkien noiden taakse voivat ainakin useimmat länsieurooppalaiset helposti asettua. Mutta mitä nuo arvot pitävät sisällään ja miten Nato niitä kunnioittaa?

Demokratia on abstrakti käsite, jonka sisältö riippuu siitä, miten se määritetään. Jos määrittelemme Yhdysvaltain poliittisen järjestelmän ja sen käytännön demokratiaksi, niin se on sitä. Mutta jos luonnehdimme demokratian suomalaisen klassikon Wilhelm Bolinin mukaan järjestelmäksi, jossa ihmisillä on mahdollisuus vaikuttaa arkipäivänsä elämisen ehtoja määrittäviin päätöksiin, niin missä meillä on se demokratia, mitä Naton tulee turvata?

Bolinin mukaan demokratia ei ole missään instituutioissa, vaan kansalaisten on voitettava se joka päivä uudestaan ja uudestaan. Niinpä sen sijaan että tyydymme turvaamaan demokratian, sen puolesta pitää yhä edelleen taistella, jotta se edes saavutettaisiin. Naton kohdalla kysymyksen tekee vielä ongelmallisemmaksi se tosiasia, että se on historiansa aikana lähes ongelmitta suvainnut jäsenmaissaan, kuten Kreikassa, Portugalissa ja Turkissa, sotilasdiktatuurin.

Aivan ilmeisesti demokratia ei ole ollut keskeinen kysymys Naton olemassaololle. Samaa voi sanoa oikeusvaltioperiaatteesta. Toisin kuin EU:lle, ei Natolle ole ollut ongelma oikeusvaltion periaatteiden mureneminen niin Puolassa kuin Unkarissa. Toisin sanoen joku muu kuin demokratian tai oikeusvaltion turvaaminen on tuonut Nato-maat yhteen ja pitää niitä yhdessä. Yhteinen nimittäjä oli Neuvostoliitto ja kommunismin uhka. Ja tänään se on Venäjä.

Riitojen rauhanomaisissa ratkaisuissa Naton näytöt ovat varsin kalpeat. Vuonna 1974 se ei kyennyt estämään kahden jäsenensä Kreikan ja Turkin välistä sotaa Kyproksesta. Eikä se osannut tehdä juuri mitään, kun Kreikka ja Turkki vuonna 1996 olivat ajautumassa sotaan muutaman Turkin rannikolla sijaitsevan saaren omistuksesta. Jos Nato on hampaaton kahden jäsenmaan välisissä kiistoissa, niin miten jäsenmaiden keskinäinen solidaarisuus auttaa yhteisöä turvaamaan yhteisiä arvoja?

Tätä varten Nato on

Nato ei ole arvojen puolustamista varten. Se on yhä edelleen poliittinen ja sotilaallinen liitto. Se perustettiin Yhdysvaltojen ylivallan välineeksi toisen maailmansodan raunioille rakennetussa kansainvälisessä järjestelmässä. Suuri enemmistö tuon järjestelmän valtiotoimijoista ei ole enää pitkään aikaan pitänyt sitä legitiiminä. Kysymys ei siis ole vain häirikkövaltio Venäjästä tai Kiinasta, jotka transatlanttinen akseli on Yhdysvaltojen johdolla nostanut oman olemassaolonsa uhkatekijöiksi.

Vallitsevan järjestelmän puolustajana Nato on edelleen kylmän sodan elementti. Se ylläpitää vastakkainasettelua ja asevarustelua. On hyvä muistaa, että Nato-maiden vuosittaiset varustelumenot ylittävät moninkertaisesti Venäjän ja Kiinan yhteen lasketut varustelumenot. Niinpä ei ole kovin yllättävää, että vahvistaessaan yhden osapuolen turvallisuutta vallitsevassa järjestelmässä Nato samalla heikentää toisen osapuolen kuviteltua turvallisuutta.

Immanuel Kantin rauhansuunnitelman näkökulmasta sotilasliitot ja jatkuva asevarustelu merkitsevät aina seuraavaan sotaan valmistautumista. Tätä on vaikea pitää rauhan politiikkana. Samalla varusteluun käytetyt miljardit ovat poissa kestävään rauhaan tähtäävän oikeudenmukaisemman ja tasa-arvoisemman maailman rakentamisesta. Ne ovat poissa ihmisten hyvinvoinnista.

Vaikka sotilasorganisaatioita käytetään niin kutsutuissa humanitaarisissa tehtävissä, ne on ensisijaisesti tarkoitettu käyttämään aseita toista osapuolta vastaan. Aseiden käyttäminen harvemmin noudattaa humanitaarisia periaatteita tai kunnioittaa ihmisoikeuksia. Vieraillessani opiskelijoiden kanssa vuonna 2003 Naton päämajassa Brysselissä meille Natoa esitellyt brittiupseeri totesi, että sotilaallisessa operaatiossa hänen tehtävänsä komentajana on suorittaa tehtävä kaikin käytettävissä olevin keinoin mahdollisimman pienin omin tappioin. Tavoitteena on omien sotilaiden tuominen kotiin perheidensä luokse ja mahdollistaa eläkkeestä nauttiminen mahdollisimman monelle.

Naton turvatakuut

Naton peruskirjan viides pykälä muodostaa ihmisten mielissä sen turvatakuun, jonka Nato-jäsenyys Suomelle toisi kolmannen osapuolen hyökätessä jotain Naton jäsenmaata vastaan. On syytä lukea tarkkaan tuo myyttinen viides pykälä. Se ei millään lailla lupaa yhdellekään jäsenelle sotilasliiton sotilaallista tukea jäsenen jouduttua ulkopuolisen valtion aseellisen hyökkäyksen kohteeksi.

Viides artikla kyllä toteaa, että hyökkäys jotain jäsenmaata kohtaan on hyökkäys kaikkia eli koko yhteisöä vastaan. Pykälän mukaan tällaisessa tapauksessa muilla jäsenmailla on velvollisuus puolustaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta maata. Mutta siinä ei sanota, että velvoite tarkoittaisi aseellista tukea. Sen sijaan siinä todetaan, että jäsenmaat keskustelevat hyökkäyksen tapahduttua tuosta velvoitteesta ja siitä, mitä se olisi. Asevoimien sijaan se voi yhtä hyvin olla vain porkkanoita tai lääkkeitä.

Tuon velvoitteen epämääräisyyden lisäksi on syytä ottaa vakavasti huomioon saman peruskirjan kolmas pykälä. Sen mukaan jokaisella jäsenmaalla on oltava riittävä kyky puolustaa itse omaa aluettaan. Tulkinnanvaraisia kysymyksiä tietysti ovat, miten tuo riittävä ymmärretään ja mitä se tarkoittaa. Mutta suotuisimmassakin tapauksessa sen voidaan ymmärtää tarkoittavan sitä, että yksittäinen valtio kykenee aseellisen hyökkäyksen tapahtuessa tarvittaessa puolustamaan itseään yksin useita viikkoja.

Kun nuo edellä mainitut kaksi pykälää asetetaan suhteessa toisiinsa, ei Nato-jäsenyys olennaisesti vahvista jäsenmaiden turvallisuuspoliittista tilannetta. Aivan kuten Ukraina nyt, yksittäinen jäsenmaa joutuisi puolustamaan yksin aluettaan mahdollisesti useita viikkoja, joiden aikana muut jäsenmaat keskustelisivat hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle tarjottavasta avusta. Ja vaikka se olisi parhaassa tapauksessa sotilaallista voimaa, sitä ei siirretä muutamissa päivissä, ellei lähdetä siitä, että Nato sijoittaisi joukkoja pysyvästi jokaiseen jäsenmaahan. Käytännössä tämä tietysti tarkoittaisi yhdysvaltalaisia joukkoja.

Edellä kuvattua epävarmuutta lisää vielä se, että Naton peruskirjan viidettä pykälää ei ole koskaan testattu käytännössä. Ainoan kerran siihen on vedonnut Yhdysvallat syyskuun yhdennentoista päivän terrori-iskun jälkeen. Julistamalla tuon iskun hyökkäykseksi itseään vastaan Yhdysvallat haki itselleen muiden jäsenten tuen omaan terrorismin vastaiseen sotaansa ja hyökkäyksille Afganistaniin ja Irakiin.

Suomen näkökulmasta kiintoisaa on, että Viron armeijan majuri Rene Toomse kiinnitti huomion noihin yllä esitettyihin ongelmiin Tallinnan yliopistossa vuonna 2015 tarkastetussa väitöskirjassaan Defending Estonia in Peace and War. Retaining a small state near aggressive neighbor by utilizing unconventional strategies. Väitöskirjassaan Toomse esitti, että Viro ei voi eikä sen tule luottaa Naton turvatakuuseen. Sen sijaan sen tulee luoda kokonaisvaltainen maanpuolustus, joka nivoo toisiinsa siviili- ja sotilassektorit.

Suomen Nato-jäsenyys

Niin päättäjien kuin kansalaistenkin on syytä miettiä huolellisesti edellä esitettyä ongelmakenttää. Olennaista siinä on, että Nato-jäsenyys ei ole mikään automaattisesti lankeava turvatakuu hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle valtiolle. Sen sijaan se altistaa yksittäiset jäsenmaat sotilaallisen toiminnan kohteiksi kansainvälisen jännityksen ja vastakkainolon kiristyessä Suomen rajanaapuri Venäjän ja sotilasliitto Naton välillä.

Teksti: Jyrki Käkönen
Kirjoittaja on Tampereen (1998–2007) ja Tallinnan (2007–2015) yliopistojen emeritusprofessori.

Kuva: Bakr Magrabi / Pexels, kuvan käsittely: Essi Rajamäki