Kansanmurhan aikainen solidaarisuus on tuskallista

Amy Abdelnoorin kuukausia sitten käymäni onnekas keskustelu johdatti minut tutustumaan ryhmään naisia, joita yhdisti heidän voimakas halunsa olla vaikenematta siitä, mikä varmasti jää historiaan elinaikamme häpeällisimpänä moraalittomuutena.

Kansanmurhan aikainen solidaarisuus on tuskallista

Palestiinan kansa ei vain parhaillaan elä keskellä joukkotuhoa, jota yleisesti pidetään kansanmurhana, vaan Blinne Ní Ghrálaighin sanoin se on historian ensimmäinen kansanmurha, jossa uhrit kuvaavat ja näyttävät omaa tuhoaan samalla kun se tapahtuu.

Blinne Ní Ghrálaigh, irlantilaissyntyinen asianajaja, on erityisneuvonantajana Etelä-Afrikan nostamassa kanteessa Israelia vastaan kansainvälisessä tuomioistuimessa.

Tapaamani naiset kokoontuivat yhteen kuukausi tämän suorana lähetettävän kansanmurhan alkamisen jälkeen. He tunsivat kasvavaa ja pakottavaa tarvetta sekä todistaa mitä Gazassa tapahtui että ryhtyä toimiin Gazan, Palestiinan ja palestiinalaisten puolesta.

Liittyessäni heidän ryhmäänsä helpotukseni oli käsinkosketeltava. Täällä pystyin puhumaan vapaasti kivusta, jonka sisimmässäni tuntemani ristiriita aiheutti. Saatoin puhua avoimesti henkisestä rasituksesta, joka aiheutui siitä, että minun oli elettävä täällä länsimaisen elämän normaalia arkea ja sen häiriöttömiä rutiineja samalla kun katselin todellisuutta, jossa Gazan kansa kamppaili pitääkseen kiinni olemassaolonsa ryysyistä yhden maailman vahvimpiin kuuluvan armeijan kurjistavien, säälimättömien ja yhä turmeltuneempien ja makaabereimpien hyökkäysten keskellä.

Kollektiivina tiedostamme hyvin, että kaikkea tekemäämme tai saavuttamaamme voidaan pitää vain pisarana meressä verrattuna palestiinalaisiin kohdistuvaan vääryyksien hyökyaaltoon, joka vaatii välitöntä huomiota.

Kun Israel – YK:n erityisraportoijan Francesca Albanesen sanoin – ”vääristelee tahallaan ja rankaisematta humanitaarisen oikeuden sääntöjä”, mitä voimme tehdä? Emme ainoastaan asu kaukana Palestiinasta, vaan olemme myös kaukana poliittisista vallanpitäjistä ja kansainvälisistä oikeudellisista rakenteista, jotka on luotu tarkoituksena saattaa valtiot ja yksilöt oikeudelliseen vastuuseen sovittujen normien mukaisesti.

Helvetin näkyjä

En ole ainoa, joka kysyy itseltään tätä kysymystä lähes päivittäin. Me kaikki kamppailemme yksilöinä ja ryhmissä sen ylivoimaisen epätasapainon kanssa, joka vallitsee Gazaa koskevan ymmärryksemme ja verrattain vähäpätöisten tekojemme välillä.

Tämä kävi erityisen selväksi hiljattain, kun satuin kuulemaan muutaman kuukauden jälkeen jälleen tapaavien ystävysten välistä keskustelua. Tavanomaisten kohteliaisuuksien ja ”miten menee” -kyselyjen joukossa yksi vastasi, että vaikka asiat maailmassa eivät olekaan mallillaan, hän voi hyvin. Hänen jokapäiväisessä elämässään perheen, ystävien ja työn parissa oli kaikki hyvin, mistä hän oli kiitollinen.

Tämä kiitollisuus itsessään tuntui olevan parannuskeino. Suhteellinen merkityksettömyytemme tarkoittaa sitä, että emme millään voi saada aikaan muutosta, jolla pystytään puuttumaan palestiinalaisten ihmisoikeuksien törkeisiin loukkauksiin. Silloin ratkaisu on varmaankin se, että kiitämme kaikkia mahdollisia voimia siitä, että olemme syntyneet tälle pienelle maatilkulle tämän värisinä iholtamme, emmekä jollekin toiselle kaistaleelle toisen värisinä.

Kun minulta vuorostani kysyttiin ”mitä kuuluu”, järjestin silmäni, poskeni ja ryppyni hyväksyttäviin muotoihin ja sain suuni tuottamaan hyväksyttäviä ääniä. Sisäisesti rintakehääni painoi nyt jo tuttu kipu siitä, että todistin mitä Gazassa tapahtuu, ja siitä, että minun oli teeskenneltävä tunteita, joita en yksinkertaisesti tuntenut sillä hetkellä.

Tuntuu, kuin kehoni ohenisi näinä hetkinä, aivan kuin sormenpääni liukenisivat ilmaan ympärilläni. Puristan jalkojani kengissäni saadakseni varpaani huomaamaan, että jokin juurruttaa minut fyysiseen tilaan. Joskus pyydän anteeksi ja vetäydyn yksikseni hengittämään itseni tämän suorastaan järjettömän todellisuuden henkisten ristiriitaisuuksien läpi. Minun ei tarvitse edes sulkea silmiäni, jotta näkisin makaaberin kaleidoskoopin pyörittämät kuvat.

Kaksoisnarratiivi on jatkuvaa. Päivän jokainen hetki on täynnä rinnakkaisia tuokioita, joita ei  Gazassa ole: kun annan lapsilleni hyvänyön suukon, ajattelen isää, joka hautasi perheensä kotinsa raunioihin ja nukkui joka yö heidän ruumiinsa peittävän maakerroksen luona ollakseen heidän kanssaan.

Tai esiin nousee kuva äidistä, joka syleilee lapsensa velttoa ruumista ja suutelee pienen tytön elottomia kasvoja. Tai näen pojan suutelemassa isänsä jalkoja, isän, joka murskattiin kuoliaaksi, kun heidän taloaan pommitettiin.

Tyttäreni laittaa laastarin haavaan jalassaan, ja näen lapsen, jolla on kaksi amputoitua raajaa, tai muistan kirurgi-isän, joka amputoi siskontyttönsä jalan ilman puudutusta.

Keittiössä odottaa täysi ruokakulho, ja näen kuvia Israelin aiheuttamaan nälänhätään kuolevista lapsista kuihtuneine rintakehineen. Jos minulla on yöllä liian kuuma tai liian kylmä, ajattelen kymmenjäsenisiä perheitä, jotka ahtautuvat samaan telttaan nukkumaan. Tunnen suhteellisen helteisen viikon lämmön Lontoossa ja kuvittelen Gazan kesän säälimättömän 40-asteisen kuumuuden, jonka joutuu kestämään telttakankaan alla ilman riittävää juomavettä tai kokonaan ilman vettä.

Hämähäkki ryömii taloni seinän halkeamasta, ja vaikka näen kärpäsiä syömässä palestiinalaisten tulehtuneita haavoja – palestiinalaisten, joiden terveydenhuoltojärjestelmän Israel on tuhonnut – niin kuva väistyy, kun liekit raivoavat niiden ihmisten teltoissa, jotka ovat joutuneet siirtymään kotiseudultaan ehkä useastikin viimeisten kahdeksan kuukauden aikana. Tuli muuttaa heidät koppuroiksi tai tuhkaksi.

Näen äidin kantavan kuuden lapsensa tuhkia kaksin käsin. Hän oli jättänyt heidät telttaan etsiäkseen heille leipää.

Hiljaisuus

Kun Israelin kansanmurha jyrää estoitta eteenpäin, Gazasta nähdyt kuvat ovat entistäkin järkyttävämpiä ja kauhistuttavampia, ja Israelin vankiloihin suljettujen palestiinalaisten kertomukset ovat yhä käsittämättömämpiä.

Palestiinalaisten, myös lasten, kiduttaminen israelilaisten sotilaiden – ja joissakin tapauksissa israelilaisten lääkäreiden – käsissä osoittaa niin epäinhimillistä sadismia, että inhoni on fyysistä. Alan kirjoittaa sitä ylös, mutta sanat ”heidän sukupuolielimiinsä kohdistuva toistuva pahoinpitely” ja ”sähkösokki” saavat kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni, sappi nousee kurkkuuni ja oksennan.

Hiljaisuus Gazan ympärillä on muuttunut sekä äänekkäämmäksi että – niille meistä, jotka ovat sitoutuneet seuraamaan ja todistamaan sitä – häiritsevämmäksi. Äskettäisessä pitkäaikaisten ystävieni tapaamisessa tuntui epämukavasti siltä, että G-sanat (Gaza ja genocide, kansanmurha) olivat tabu, aivan kuin meille olisi ennen kokoontumistamme jaettu muistio muistuttamaan, että tapaamisen oli tarkoitus olla hauska isolla H-kirjaimella, ja siksi – huolimatta siitä, että keskustelu kääntyi lyhyesti Yhdysvaltojen tulevaan vaalifarssiin ja uuvuttavaan Britannian ajateltavissa olevien johtajien valintaan – hys, ei mainita Palestiinaa.

Kollektiivimme on puhunut tästä hiljaisuudesta, ympärillämme olevien ihmisten suhtautumisesta kansanmurhaan sekä omista valinnoistamme ja käytöksestämme ja yrittänyt ymmärtää, miksi tunnemme niin voimakkaasti tarvetta toimia Palestiinan puolesta ja miten muut ihmiset sen vuoksi reagoivat meihin.

Olemme naisia, joilla on erilaiset taustat: yksi on apartheidin aikana elänyt intialais-eteläafrikkalainen, jolle aktivismi on ollut elämäntapa. Hän perustelee sitä tarpeella tuoda esiin sortoa ja rasismia.

Kaksi on muslimeja (toinen pakistanilainen ja toinen iranilais-intialaista syntyperää), ja he ehkä tuntevat islamilaisen umman luoman vastuun. Kaksi on valkoihoisia brittejä: toinen, jolla on takanaan vuosien aktiivinen toiminta Irakia, lapsiorjuutta ja köyhyyttä vastaan, näkee tämän epäoikeudenmukaisuuden vastustamisena; toinen kokee, että Gaza on herättänyt hänessä ymmärryksen sorrosta ja rasismista, jota hän ei omien sanojensa mukaan ollut ehkä avoimesti käsitellyt.

Minä libanonilais-brittiläisine juurineni voin paikantaa omat tunnereaktioni kokemuksiini, jotka sain asuessani ja työskennellessäni palestiinalaisten kanssa Libanonissa ja Länsirannalla.

Vaikka kytköksemme Palestiinaan ovat erilaisia, meillä ei ole epäilystäkään siitä moraalisesta epäoikeudenmukaisuudesta, joka vallitsee Gazan lisäksi myös Länsirannalla. Olemme kaikki hyvin perehtyneitä sionistiseen historiaan, Yhdysvaltojen ja Israelin poliittiseen liittoon sekä Yhdistyneen kuningaskunnan rooliin Israelin perustamisessa samoin kuin siihen, mikä merkitys Britannian kahdella johtavalla poliittisella puolueella ja kansainvälisillä tiedotusvälineillä on ollut väkivaltaisen siirtokuntamiehityksen ylläpitämisessä vuosikymmeniä.

Meidän yhteinen reaktiomme näihin on suunnaton tarve toimia todistajina: kaikki muu olisi paitsi palestiinalaisten, myös oman moraalisen kompassimme pettämistä.

Peili

Miten sitten sovitamme yhteen vahvan käsityksemme siitä, mitä meidän jokaisen pitäisi tehdä, ja passiivisuuden, jota näemme ihmisissä, joiden kanssa olemme päivittäin tekemisissä?

Miltä kiihkeä aktivismin tarpeemme näyttää ympärillämme olevien silmissä?

Olemmeko tietoisesti tai huomaamattamme omahyväisiä, onko meillä mielestämme moraalinen yliote? Jos näin on, onko se oikein?

Ja riippumatta siitä, onko se oikein vai väärin: niitä, jotka päättävät toimia ja niitä, jotka tyytyvät tunnustamaan maailman pahuuden ja kiittämään omaa hyvää osaansa elämässä auttamatta muita, erottaa ilmeinen moraalisen hierarkian olemassaolo. Saako se meidät näyttämään moraalisesti ylimielisiltä, jolloin se etäännyttää meidät juuri niistä ihmisistä, joiden käyttäytymiseen haluamme vaikuttaa?

Näihin kysymyksiin ei ole helppo vastata. Ajatus eräänlaisesta moraalisesta ylemmyydestä on epämiellyttävä, kun otetaan huomioon, että meillä on myös suunnaton kiire puuttua historiallisiin ja nykyisiin epäoikeudenmukaisuuksiin. Ne ovat ehkä ennennäkemättömiä siltä osin, miten paljon niiden toteuttamista muun muassa Britannian ja Yhdysvaltojen hallitukset ovat tukeneet poliittisesti, sotilaallisesti ja taloudellisesti.

Tarve toimia todistajana ympäröiville tapahtumille ja tarve pitää itseään niistä vastuussa ei ole valinta vaan välttämättömyys: emme kykene kuvittelemaan käyttäytyvämme muulla tavoin.

Meidän on osattava jatkaa eteenpäin niin, että emme uuvu Gazasta suorana lähetettävästä väkivaltaisesta ja hirvittävästä tragediasta emmekä luovuta, kun ymmärrämme oman riittämättömyytemme. Sillä todistamamme väkivalta on hädin tuskin pintaraapaisu verrattuna palestiinalaisten todellisuuteen. Heille jokainen sekunti on taistelua olemassaolosta erittäin kehittynyttä armeijaa vastaan.

Meitä ei myöskään lannista niiden ihmisten hiljaisuus, apatia tai välinpitämättömyys, joiden kanssa olemme päivittäin tekemisissä – ihmisten, jotka syistä jotka vain he itse tietävät, eivät ole halunneet tai kyenneet reagoimaan kansanmurhaan samalla hädällä kuin me.

Kun yritämme ymmärtää, miksi me toimimme ja muut eivät, ja kun pyrimme kehittämään keinoja, joilla saisimme jotkut näistä muista mukaan toimintaan, joka meistä on myös henkilökohtaisella tasolla vapauttava, palaamme alkuun ja kysymme itseltämme, miksi päätimme olla vaikenematta.

Päädymme Betlehemin pastori Munther Isaacin sanoihin, joita Ní Ghrálaigh siteerasi kansainvälisessä tuomioistuimessa: ”Haluan, että katsotte peiliin ja kysytte: Missä minä olin, kun Gazassa oli meneillään kansanmurha?”

Se, mitä me teemme, ei ehkä sovi kaikille – ja historiaan on todellakin kirjattu syystä niiden nimet, joille toiminta oli välttämätöntä äärimmäisen kriisin hetkellä – mutta se on meitä jokaista varten.

Niinpä aamulla herätessämme tartumme puhelimeemme peläten, millaisia hirvittäviä kuvia mestatuista lapsista, palaneista ruumiista, paloitelluista äideistä, isistä, veljistä, siskoista, tädeistä, sedistä ja isovanhemmista yö on lähettänyt vilkkuville ruuduillemme. Selaamme paikan päällä olevien lähettämiä kuvia ja videoita.

Ja vaikka sydämemme palaa todistamisen tuskasta, tieto siitä, että pystymme kohtaamaan omantuntomme, saa meidät kääntämään kasvomme itkien ja uudella päättäväisyydellä maailmalle: Kukaan meistä ei ole vapaa, ennen kuin Palestiina on vapaa.

Amy Abdelnoor on brittiläis-arabialainen kirjailija ja opettaja, joka on asunut ja työskennellyt Länsirannalla ja palestiinalaisten pakolaisleireillä Libanonissa. Hänen omien kokemustensa innoittama teoksensa oli ehdolla vuoden 2023 Lucy Cavendish Fiction Prize -palkinnon saajaksi.

Artikkeli on alun perin julkaistu 1.8.2024 Electronic Intifadan sivulla https://electronicintifada.net/content/pain-solidarity-time-genocide/48116

Suomennos: Anu Harju