Modernin valtion käsite ja kansalaisuussäännöt perustuvat ajatukseen asumisesta kiinteiden rajojen sisällä. Mutta miljoonat ihmiset, erityisesti Afrikan ja Aasian kuivemmilla alueilla, liikkuvat karjoineen paikasta toiseen etsimässä vettä ja laitumia. Heidän elämäntapansa on paljon vanhempi kuin uudet, keinotekoiset rajat, jotka kulkevat heidän perinteisten laidunmaidensa poikki.
Suurin kansalaisuudettomuuden riski uhkaa ihmisiä, jotka kuuluvat perinteistä paimentolaista elämäntapaa noudattaviin etnisiin ryhmiin. Afrikassa näitä ihmisiä on useita miljoonia. Vaikka monet paimentolaiset ovat joko kokonaan tai osin asettuneet tietylle alueelle tai liikkuvat vain yhden valtion sisällä, toisilla ei ole kiinteää asuinpaikkaa, ja he liikkuvat useiden rajojen yli karjansa ja omaisuutensa kanssa.
Kansalaisuuslainsäädäntö on kaikkialla huonosti mukautettu käsittelemään niiden tilannetta, joilla ei ole vakituista kotia. Useimmissa tapauksissa henkilön on kansalaisuuden tunnustamiseksi todistettava joko syntymäpaikkansa tai se, että hän ovat sellaisen ihmisen jälkeläinen, joka on asunut maassa tietystä ajankohdasta lähtien – Afrikassa tämä on yleensä päivä, jolloin kansakunta on saanut takaisin itsenäisyytensä. Kansallisesta tai kansainvälisestä lainsäädännöstä puuttuu niiden henkilöiden kansalaisuuden määrittäminen, jotka eivät ”asu vakituisesti” tai ole asuneet missään tietyssä valtiossa.
Länsi-Afrikassa oikeus kansalaisuuteen perustuu usein sen todistamiseen, että maassa on omaan perheeseen syntynyt kaksi sukupolvea. Siirtomaakaudella rekisteröitiin silti hyvin vähän syntymiä, ja monissa valtioissa edelleen vain alle puolet kaikista lapsista rekisteröidään. Syntymärekisteröinnin puute voi aiheuttaa ongelmia minkä tahansa yhteisön jäsenille kansalaisuuden vahvistamisessa. Se ei silti todennäköisesti ole este lapselle, jonka vanhemmat kuuluvat johonkin etniseen ryhmään, jonka tiedetään asettuneen asumaan maahan.
Paimentolaisyhteisöihin kuuluvien asema saatetaan kuitenkin aina kyseenalaistaa.
Kaikkialla Länsi-Afrikassa ja idempänä aina Sudania myöten elää fulbeja (muita nimityksiä fulat tai fulanit). Heitä on Afrikassa 25 miljoonaa, ja he ovat perinteisesti karjaa kasvattavia paimentolaisia. Fulbeja pidetään usein ”ulkomaalaisina” niissä valtioissa, joissa he liikkuvat – varsinkin siellä, missä maanviljelijöiden ja paimenten välillä on maankäyttöön liittyviä ristiriitoja. Pahimmillaan kansalaisuudettomiksi syytettyjä fulbeja on karkotettu joukoittain. Vuonna 1982 Sierra Leone karkotti fulbeja, joiden väitettiin olevan kotoisin Guineasta. Vuosina 1988–1989 ja 1999–2000 Ghana karkotti fulbe-paimentolaisia. Mauritanian hallitus karkotti vuosina 1989–1990 noin 70 000 ihmistä sillä perusteella, että he eivät olleet maan kansalaisia. Heistä suurin osa oli Senegalin joen laakson karjaa kasvattavia fulbeja.
Jo fulbeille tyypillinen sukunimi voi aiheuttaa vastustusta sille, että useiden sukupolvien ajan samassa paikassa asuneille tai vain yhden maan rajojen sisällä muuttaneille fulbeille myönnetään kansalaisuus. Jotkut syrjityksi joutuneet voivat saada henkilöllisyystodistuksen käyttämällä välittäjää, joka menee heistä takuuseen (tai maksamalla lahjuksia). Köyhimmät ja syrjäytyneimmät eivät kuitenkaan välttämättä pysty siihen, eikä heitä tunnusteta minkään valtion kansalaisiksi. Tämän seurauksena he eivät voi saada julkisia palveluja kuten terveydenhuoltoa ja koulutusta lapsilleen. Heidät suljetaan virallisen talouselämän ulkopuolella, eivätkä he voi käyttää äänioikeuttaan tai asettua ehdolle julkisiin virkoihin.
Kansalaisuudettomuus uhkaa myös tuaregeja. He ovat Länsi-Afrikan Saharassa kameleita kasvattavia ja kauppaavia paimentolaisia, jotka puhuvat berberikielen murretta tamašekia. Vaatimukset tuaregien itsemääräämisoikeudesta ovat peräisin 1950-luvulta, mutta heille ei luotu valtiota siirtomaavaltojen vetäytyessä. Nykyään he ovat levittäytyneet Algeriaan, Libyaan, Maliin ja Nigeriin. Kauna, joka oli syntynyt autiomaa-alueiden alistamisesta ja marginalisoimisesta, oli yksi syy kapinoiden puhkeamiseen Nigerissä ja Malissa 1960-luvulla ja uudelleen 1990-luvulla sekä Malissa vuonna 2011.
Kansalaisuuden vahvistavien asiakirjojen saatavuuden puute on edelleen monille tuaregeille akuutti ongelma. Muillakin perinteisillä paimentolaisryhmillä on samanlaisia ongelmia. Heihin kuuluvat Nigeriin asettuneet mahamid-arabit, joiden uskotaan olevan kotoisin naapurimaasta Tšadista.
Länsi-Afrikan paimentolaiset ovat pitkään voineet selviytyä tai jopa menestyä ilman kansalaisuuden vahvistavia henkilöllisyystodistuksia. Syrjäisillä maaseutu- tai aavikkoalueilla valtion instituutioita ei välttämättä juuri ole. Tämä tarkoittaa, että paimentolaisilla ei ole kannustimia tai mahdollisuuksia rekisteröidä lastensa syntymiä ja hankkia henkilöllisyystodistuksia voidakseen käyttää julkisia palveluita. Sekä turvallisuutta koskevat huolet että halu vahvistaa julkisia palveluita ovat kuitenkin kasvattaneet henkilöllisyystodistusten merkitystä, ja nyt niitä yhä useammin tarvitsevat myös ne, jotka eivät halua lähteä omasta yhteisöstään. Jos vanhemmilla ei ole tarvittavia todistuksia, on lasten syntymän rekisteröinti vaikeampaa. Jokainen paperiton sukupolvi kasvattaa kansalaisuudettomuuden riskiä.
Luku West African nomads: Moving with the herds teoksesta Atlas of the Stateless: Facts and figures about exclusion and displacement. Rosa-Luxemburg-Stiftung. Berlin, 2020.
Suomennos: Anu Harju
Sahelin autiomaan monet kansalliset rajat eivät sovi yhteen paimentolaistalouden kanssa, ja ne auttavat hallituksia pitämään vaeltavat karjankasvattajat loitolla.
nomadit_pdf
