Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua olivat itsenäisiä kahden maailmansodan välissä, mutta liitettiin osaksi Neuvostoliittoa vuonna 1940. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kukin maa pyrki rakentamaan kansallisvaltionsa ja identiteettinsä uudestaan. Lopputuloksena maiden kansalaisuusstragiat poikkeavat toisistaan.
Saatuaan itsenäisyytensä takaisin vuonna 1991 Latvia ja Viro ottivat käyttöön rajoitteita, joiden perusteella kansalaisuus myönnettiin vain niille, joilla se oli ollut jo ennen Neuvostoliiton miehitystä, ja heidän jälkeläisilleen. Siten noin kolmannes näiden maiden väestöistä jäi Neuvostoliiton hajottua ilman kansalaisuutta. Venäjänkieliset etnisesti venäläiset, valkovenäläiset ja ukrainalaiset kärsivät erityisesti, koska heidät nähtiin uhkana itsenäistyneiden maiden kansallisille identiteeteille ja kielille. Heidän julistettiin olevan ”epäkansalaisia” (nepilsoni latviaksi) tai omaavan ”määrittelemättömän kansalaisuuden” (kodakondsuseta isik viroksi).
Kansainväliset instituutiot kuten Yhdistyneet kansakunnat, Euroopan unioni, OECD, Euroopan neuvosto, Helsinki Watch ja Amnesty International kritisoivat 1990-luvulla tätä kansalaisuuskäytäntöä sekä Latvian ja Viron syrjiviä kansalaisuuslakeja. Painostuksen seurauksena Latvia ja Viro tekivät lakeihinsa muutoksia, jotka helpottaisivat kansalaisuuden saamista. Alkuperäisten kansalaisuusrajoitusten tarkoitus oli palauttaa sotien välisen ajan oikeusasema ja etninen väestö. Laki muutettiin siinä toivossa, että se rohkaisisi ”epäkansalaisia” ja ”määrittelemättömiä kansalaisia” mukautumaan valtavirtayhteiskuntaan.
Virossa uudet kansalaisuuslait ovat toimineet käytännössä dynaamisemmin ja tehokkaammin kuin Latviassa. Niiden henkilöiden määrä, joilla on määrittelemätön kansalaisuus, on laskenut 32 prosentista (vuonna 1992) 5,7 prosenttiin (vuonna 2019). Tällä hetkellä heitä on Virossa 76 148. Latviassa lähes 150 000 henkilölle on myönnetty kansalaisuus vuonna 1995 uusitun kansalaisuuslain käyttöönoton jälkeen. Mutta 237 759 ihmistä, 11 prosenttia Latvian väestöstä, on yhä ilman kansalaisuutta.
Viime vuosina Viro on ottanut käyttöön tapoja vähentääkseen yhä enemmän niiden määrää, joilla on määrittelemätön kansalaisuus. Kansalaisuutta voivat hakea henkilöt, joilla on pitkäaikainen tai pysyvä oleskelulupa ja jotka ennen vuoden 1990 heinäkuun ensimmäistä päivää olivat syntyneet Virossa tai asettuneet maahan. Lisäksi ehtona on sujuva viron kielen taito, laillinen tulonlähde, asuinpaikka Virossa ja todistettu uskollisuus Viron valtiolle. Vuoden 2015 jälkeen yli 65-vuotiaat ovat saaneet vapautuksen kirjoitetun kielen kokeesta. Kaikille vuoden 2016 jälkeen syntyneille lapsille, joiden vanhemmat ovat asuneet pysyvästi Virossa vähintään viiden vuoden ajan, myönnetään automaattisesti Viron kansalaisuus.
Samankaltainen ratkaisu on otettu käyttöön Latviassa. 15 vuotta täyttäneet lapset voivat hakea kansalaisuutta, ja alle 15-vuotiaat voidaan hyväksyä kansalaisiksi yhdessä vanhempiensa kanssa. Tämä pätee myös hakijoihin, jotka puhuvat sujuvasti latviaa, ovat asuneet pysyvästi Latviassa viisi vuotta ja joilla on laillinen tulonlähde.
Laki suojelee kansalaisuudetta jääviä Latviassa kuten määrittelemättömän kansalaisuuden omaavia henkilöitä Virossa. He saavat toimia jäseninä kansalaisjärjestöissä, ja heillä on oikeus matkustaa EU:n alueella ilman viisumia. Näistä huolimatta heidän poliittiset ja ekonomiset oikeutensa ovat rajoitetut. Heillä ei ole äänestysoikeutta, vähemmistöjä koskevat lait eivät suojele heitä, he eivät voi toimia valtion viroissa, tuomareina, asianajajina, poliiseina tai sotilaina, ja heidän pääsyään teknisille aloille rajoitetaan.
Liettua, toisin kuin Latvia ja Viro, valitsi liberaalin ”nollavariantti”-käytännön. Se salli Liettuaan rekisteröityneiden ihmisten saada kansalaisuuden riippumatta kansallisuudesta, liettuan kielen taidosta tai siitä, kuinka kauan henkilö on asunut Liettuassa. Alle 0,1 prosenttia Liettuan asukkaista on valtiottomia. Maan inklusiivinen käytäntö on kolmen tekijän tulos. Liettua on historiallisesti monikansallinen maa, sen itsenäistyessä vähemmistöjen osuus väestöstä oli suhteellisen pieni, ja maan täytyi vakauttaa naapurisuhteensa. Käytäntö kuitenkin muuttui vuonna 2002. Tuolloin voimaan astui uusi kansalaisuuslaki, joka rajoitti kansalaisuuden saamista, jos hakijalla ei ole liettualaisia sukujuuria. Tämä vaikutti kansalaistamisprosessiin merkittävästi, ja etenkin niihin, joilla oli ollut Neuvostoliiton aikainen kansalaisuus. Liettua ei Viron tavoin salli kaksoiskansalaisuutta: toisen maan kansalaisuus estää Liettuan kansalaisuuden saamisen.
Toisin kuin Liettuassa, kansalaisuuden puuttuminen Virossa ja Latviassa vaikuttaa henkilön poliittiseen, taloudelliseen ja sosiaalisen asemaan, mikä vaikeuttaa sosiaalista sopeutumista yhteiskuntaan. Kansalaisuusrajoitteiden asteittainen löyhentäminen on parantanut etnisten ryhmien välistä yhtenäisyyttä, etenkin Virossa. Mutta 30 vuotta itsenäistymisen jälkeen Baltian maissa on yhä huomattava määrä kansalaisuudettomia ihmisiä, jotka ovat haluttomia hyväksymään uutta kansalaisuutta.
Luku Baltics: Breaking up after a forced marriage teoksesta Atlas of the Stateless: Facts and figures about exclusion and displacement. Rosa-Luxemburg-Stiftung. Berlin, 2020.
Suomennos: Aaro Salokorpi
