Puolan radion venäjänkielisen toimituksen haastattelussa 10.9.2015 Aleksanteri-insituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro kommentoi, miksi Suomi ei liity Natoon eikä anna sotilaallista apua Ukrainalle.

Artjom Filatov: Miten suhtautuminen Venäjään on teidän havaintonne mukaan Suomessa muuttunut viimeisten puolentoista vuoden aikana?
Markku Kangaspuro: On tärkeää muistaa, ettei Suomessa ole olemassa yhtä poliittista linjaa. Ensi kertaa hyvin pitkään aikaan poliittinen eliitti on jakautunut sen suhteen, mikä on suhteemme Venäjään ja miten arvioimme Ukrainan kriisiä ja Venäjän roolia siinä. Edellisen hallituksen pääministeri, kokoomuksen pj. Aleksandr Stubb esimerkiksi tukee melko voimakkaasti Natoa. Presidentti Niinistö kuuluu samaan puolueeseen, mutta hänen mielestään olisi nyt suuri virhe anoa Naton jäsenyyttä. Oppositiopuolueissa on melko suuria erimielisyyksiä. Myös pääministerin puolueessa keskustassa on erilaisia näkemyksiä. Enemmistö kannattaa nykyisen linjamme jatkamista ja keskusteluyhteyksien säilyttämistä Venäjän kanssa, kansallisten etujemme valvomista suhteissa Venäjään. Tähän tapaan puhuu ulkoministerimme Timo Soini. Yksinmielisyys vallitsee vain siitä, että Venäjän takia emme nyt ano Naton jäsenyyttä.

AF: Perussuomalainen puolustusministeri Jussi Niinistö sanoi heinäkuussa, että Venäjä on potentiaalinen uhka Ahvenanmaan saaristolle. Hänen puoluejohtajansa ulkoministeri Soini sanoi, että se oli teoretisointia. Miten tämä pitäisi ymmärtää?

MK: Puolustusministeri ei aikaisemmin ole koskaan kuulunut hallituksen merkittävimpiin ministereihin. Ulkoministeri, pääministeri ja presidentti hoitavat Suomen ulkopolitiikkaa. Tässä suhteessa puolustusministeri on toissijainen henkilö. Pitäisin hänen lausuntoaan pikemminkin yrityksenä saada huomiota osakseen. Venäjällä on tietenkin riittävästi sotilaallisia resursseja tehdä mitä se haluaa. Kysymys ei kuitenkaan ole sen kyvyistä vaan sen todellisista pyrkimyksistä. Emme näe Venäjän tällä hetkellä mitenkään uhkaavan Ahvenanmaata. Mediassakin asiasta oli enemmän melua kuin realistisia arvioita.

AF: Mainitsitte, ettei Suomi liity Natoon Venäjän takia. Liittyykö puolueettomuus Krimin jälkeiseen tilannearvioon?

MK: Politiikkamme on ollut sellainen sekä Neuvostoliiton aikana että sen hajottua. 1990-luvun alussa Suomelle tarjottiin Naton jäsenyyttä. Silloin emme kuitenkaan halunneet ottaa vastuullemme Baltian maiden puolustusta, meidän voimavaramme eivät riittäneet siihen. Jos Baltian maat nyt haluavat saada turvallisuustakeita, niiden pitää kääntyä suurempien valtioiden ja Naton puoleen, ei Suomen tai Ruotsin.
Toinen syy liittoutumattomuuteemme on Pohjois-Euroopan voimatasapaino. Sen pohjana on Naton status quo ja Suomen ja Ruotsin liittoutumattomuus, samoin Venäjän intressit tällä alueella. Ymmärrämme varsin selvästi, että jos liitymme Natoon, se muuttaa voimasuhteita. Tilanteen muuttaminen ei ole intressiemme mukaista, sillä meillä on viisi miljoonaa asukasta ja 1300 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa. Meidän pitää ajatella omaa turvallisuuttamme, ei naapurien – sitä me emme pysty takaamaan.

AF: Tästäkö syystä Suomi aikoo suurentaa sotilasbudjettiaan 10 prosentilla, 2,7:stä 2,9 miljardiin euroon?

MK: Poliitikot ovat päättäneet, että sotilasbudjetin supistamiskauden jälkeen on palautettava rahoitusta ja hieman vahvistettava armeijaa, modernisoitava sitä ja uusittava aseistusta. Tällöin puhe on myös aika isoista hankkeista, esimerkiksi hävittäjäkone Hornetien korvaamisesta (ne ovat olleet käytössä vuodesta 1995 – AF).

AF: Poikkeaako Suomen politiikka muiden Venäjän naapurien, EU-maiden politiikasta, esimerkiksi Viron tai Puolan?

MK: Ilman muuta meillä on toisenlainen politiikka. Meillä on myös toisenlainen historia suhteessa Venäjään, nojaudumme toisenlaisiin geopoliittisiin ja turvallisuuspoliittisiin sopimuksiin. Tässä mielessä politiikkamme on lähempänä Ruotsia kuin Puolaa tai Viroa. Perusero on siinä, että Baltian maat kuten Puolakin päättivät heti Neuvostoliiton hajottua liittyä Natoon, kun taas Ruotsi ja Suomi eivät niin tehneet. Arvio oli sellainen, ettei Venäjä muodosta suoraa sotilaallista uhkaa. Suomi ja Ruotsi pyrkivät löytämään oman tasapainoaseman Venäjän suhteen. Toisin sanoen ne eivät antaneet Venäjälle aihetta ajatella, että maitamme voitaisiin käyttää sitä vastaan siten kuin tapahtui esimerkiksi toisen maailmansodan aikana.

AF: Verrataanko Suomessa Krimin ja Kaakkois-Ukrainan tapahtumia talvisotaan?

MK: Melko harvoin. Näen näitä vertailuja useammin Ukrainan mediassa kuin Suomen. Se oli ja on monessa suhteessa toisenlainen tilanne.

AF: Siinä tapauksessa en viittaa Ukrainan ”suomettamisen” ideaan. Suomalaiset poliitikot eivät siis anna historiallisten analogioiden vaikuttaa vaan arvioivat tilannetta todellisten tapahtumien perusteella?

MK: Onneksi suurin osa poliitikoista tukeutuu tilanteen nykyiseen kehitykseen eikä historiallisiin analogioihin. Paljon kiistellään siitä, mihin Venäjä todellisuudessa pyrkii. Me kuitenkin pidämme selvänä, että Ukraina entisenä neuvostotasavaltana eroaa hyvin suuresti Suomesta ja Ruotsista.

AF: Toisin sanoen Putin ei pidä Suomea omana alueenaan toisin kuin ehkä Ukrainaa?

MK: Niin, mielestäni meidän asemamme on aivan toinen. Myös asenne meitä kohtaan on toinen.
Mainitsitte sanan ”suomettuminen”. Kylmän sodan aikana ymmärsimme, ettei tilanteemme ole samanlainen kuin Baltian tasavaltojen, jotka olivat osa Neuvostoliittoa, tai Puolan, Bulgarian, Romanian… Neuvostoliitto jätti meille toimintamahdollisuuksia, olimme osa länttä. Nytkin Venäjällä on varmaan enemmän tai vähemmän samankaltaiset geopoliittiset intressit Itämeren alueella. Pelurit siis ovat kylmän sodan jälkeen vaihtuneet, geopoliittinen tilanne on muuttunut, mutta maantiede on ennallaan.

AF: Suomen ulkoministeriön tietojen mukaan maanne lähettää vuonna 2015 Ukrainalle tukea 15,8 miljoonaa euroa, pääasiassa humanitaarisiin tarkoituksiin ja Etyjin edustajien toiminnan tukemiseksi. Voivatko asetoimitukset tulla kysymykseen?

MK: Sellaisesta ei keskustella vakavasti lainkaan, se on mahdoton ajatus. Jokainen tervejärkinen poliitikko tajuaa, että sotilaallista tukea pidettäisiin ehdottomasti provokaationa. Enkä periaatteessa usko, että Itä-Ukrainan ongelman voi ratkaista sotilaallisin menetelmin. Siksi asetoimitukset voivat johtaa vain kriisin pahenemiseen.

AF: Millaisen panoksen Suomi voisi antaa Ukrainan kriisin ratkaisemisessa?

MK: Poliitikot laidasta laitaan toistavat, että toisen Minskin sopimuksen toimeenpano on välttämätöntä. En näe muuta vaihtoehtoa. Suomen mahdollinen rooli liittyy Etyjin työhön ja yhteyksien säilyttämiseen Venäjän johtajien kanssa. Jotkut suomalaiset poliitikot ja tiedotusvälineet koettavat vähän naurettavasti pohdiskella, mitä Putin nyt haluaa, mitä hänellä on mielessään. Entinen presidenttimme Tarja Halonen vastasi moiseen: ”Kysykää Putinilta itseltään.” Me siis tarvitsemme tällaisia yhteyksiä, ja vaikkei Putinin politiikka miellyttäisikään, ongelma on yritettävä ratkaista konkreettisin poliittisin teoin.

AF: Miten arvioitte Suomessa ymmärrettävän, mitä Putin haluaa?

MK: Voi olla, että meillä ymmärretään vähän paremmin kuin sellaisissa maissa, joilla ei ole Venäjän kanssa tällaisia kontakteja mitä erilaisimmilla tasoilla. Yrityksemme ymmärtää Venäjää onnistuvat mahdollisesti paremmin kuin maiden, joilla on hyvin kärjistyneet suhteet Venäjään. Kuten Henry Kissinger totesi muistelmissaan: kun ulkopolitiikkaan ilmaantuu tunteita, se on tavallisesti hyvin typerää politiikkaa. Neuvostoliiton kanssa käydyn jatkosodan jälkeen meillä on ollut hyvin pitkä rauhan kausi ja kokemuksia ongelmien sovittelemisesta enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Meillä on rauhallisemmat suhteet, joissa ei tunteilla, ja se antaa parhaat mahdollisuudet suhteissa Venäjään.

AF: Miten suomalaiset poliitikot hyödyntävät ”idän uhkan” ideaa? Onko sellaisia, jotka voittavat nykyisen tilanteen ansiosta?

MK: Kyllä, eritoten edellisessä hallituksessa. Entinen puolustusministeri Carl Haglund ja pääministeri Alexander Stubb käyttivät aika aktiivisesti ja menestyksellä Venäjällä pelottelua julkisissa esiintymisissään.

AF: Voidaanko sanoa, että Suomen uusi hallitus on enemmän suuntautunut yhteistyöhön Venäjän kanssa?

MK: Sanoisin, että nykyiset poliitikot ovat pragmaattisempia. He myös käyttävät vähemmän Venäjän-suhteiden tematiikkaa profiilinsa nostossa. Hallitus noudattaa nyt EU:n linjaa. Myös talouskriisillä on vaikutusta. Venäjä on Suomelle suuri taloudellinen ongelma, koska sen kanssa käytävä kauppa on aina ollut hyvin merkittävää.

AF: Miten arvoitte pakotteiden ja vastapakotteiden vaikutusta Suomen talouteen?

MK: Pakotteilla itsessään on rajallinen vaikutus maatalouteen ja siihen liittyviin aloihin, samoin vientiin. Yhdessä talouslaman ja heikon ruplan kanssa ne kuitenkin aiheuttavat vakavia ongelmia Venäjän-kaupassa.

AF: Entinen pääministeri Aleksander Stubb sanoi, että Suomi joutuu olemaan huolissaan Venäjän vastapakotteista, koska niitä ei voi ennakoida. Oletteko samaa mieltä?

MK: On tietenkin kaksi alaa, jotka voivat kärsiä hyvin suuresti Venäjän vastatoimista. Esimerkiksi jos Finnairia kielletään käyttämästä Siperian yli kulkevia reittejä Aasian-lennoilla, se on kansallisen lentoyhtiömme tuho. Toinen on puutavaran tuonti. Myös Venäjällä toimivat suomalaiset rakennusfirmat saattavat kärsiä. Kokonaisuutena ottaen tilanteesta voidaan kuitenkin sanoa, että se sekä on että ei ole ennakoitavissa. Emme tiedä, mikä on seuraava siirto ja miten toinen osapuoli siihen vastaa.

AF: Yrittääkö Venäjä horjuttaa Suomea? Sen lentokoneet loukkaavat ilmatilaa, Suomen hallituksen kriitikko Johan Bäckman esiintyy usein Kremliä kannattavissa medioissa, Moskova aikoi käynnistää Suomessa oman radioasemansa…

MK: Kaikki maat yrittävät tavalla tai toisella vaikuttaa naapureihinsa ja käyttää erilaisia ”pehmeän vaikuttamisen” menetelmiä. Kuitenkaan esimerkiksi Johan Bäckmania ei kuuntele Suomessa kukaan.

AF: Suomessa ei siis ole merkittäviä poliitikkoja, joita Moskova kontrolloi tai rahoittaa? Teillä ei ole omaa Marine Le Peniä?

MK: Ei ole. Sitä paitsi yli 20 vuotta poliitikkomme ovat suuntautuneet länteen. Vain liikemiehillä, jotka toimivat idässä, on tiiviitä yhteyksiä ja intressejä Venäjällä. Se on jopa vähän ongelma, koska poliitikkomme ovat menettäneet taitonsa ymmärtää Venäjää. Vain muutamat poliitikkomme seuraavat nykyisin kunnolla sikäläistä tilannetta.

AF: Onko teillä selitystä, miksi Suomen ilmatilan rikkomukset ovat viime aikoina lisääntyneet (lisäksi sekä Venäjän että USA:n tekemät)?

MK: Hyvin tärkeä syy on siinä, että Ukrainan kriisin alettua sekä Venäjän että Naton sotilaallinen aktiivisuus Itämeren alueella on kasvanut. Esimerkiksi Venäjä on kasvattanut joukkojensa määrää Kaliningradissa ja sijoittanut sinne lisää aseita. Kuljetukset eivät tapahdu maitse Liettuan läpi vaan ilmatietä. Niinpä liikenne on lisääntynyt tuntuvasti. Noita kapeita lentoreittejä pitkin kulkee suuria koneita. Siitä voi seurata erilaisia tilanteita. Uudet lentäjät lentävät tarkkaan seuraamatta, missä he lentävät. Tai heitä komennetaan: ”Näytetäänpä noille suomalaisille… Katsotaan, mitä tapahtuu, jos jatkamme tätä reittiä pitkin.” Sekä jenkit että venäläiset tarkistavat, miten reagoimme näihin ilmatilan loukkauksiin. On myös mahdollista, että joskus lentokone vaihtaa reittiä vain ukkosen takia. Aina voi kuitenkin pohtia, mitkä ovat poliittiset tarkoitusperät, mitä sillä halutaan sanoa kussakin tilanteessa. Minua huolestuttaa, miten tilanne voi kehittyä sellaiseen suuntaan, jota emme halua…

AF: Tarkoitatteko sotilaallista konfliktia?

MK: Ei välttämättä konfliktiakaan. Kasvava sotilaallinen jännitys osapuolten kesken vähentää mahdollisuuksia rauhanomaisilta suhteilta, kaupalta, yhteydenpidolta jne. Itämeren alue on potentiaalinen hyvä paikka kaikkien rantavaltioiden hedelmälliselle yhteistyölle. Me kaikki häviämme nykytilanteessa, kadotamme mahdollisuuksia.

Artem Filatov Radio Polskalle, Puolan radion venäjänkieliselle toimitukselle
Suomentanut Kirsti Era

http://www.radiopolsha.pl/6/248/Artykul/220658