Yli 14 miljoonaa ihmistä, noin puolet heistä juutalaisia ja toinen puoli palestiinalaisia, asuu Jordanvirran ja Välimeren välissä yhden hallinnon alaisena. Julkisessa, poliittisessa, oikeudellisessa ja mediadiskurssissa vallitsee yleinen käsitys, että tällä alueella toimii vierekkäin kaksi erillistä hallintojärjestelmää, jotka ns. vihreä linja erottaa toisistaan. Itsenäisen Israelin valtion rajojen sisällä oleva hallinto on pysyvä demokratia, jonka kaikki noin yhdeksän miljoonaa asukasta ovat Israelin kansalaisia. Toinen hallinto alueilla, jotka Israel otti haltuunsa vuonna 1967 ja joiden lopullisen aseman oletetaan määräytyvän tulevissa neuvotteluissa, on väliaikainen sotilaallinen miehitys ja sotilashallinto, jonka alaiseksi noin viisi miljoonaa palestiinalaista on määrätty.

Ajan myötä ero kahden hallinnon välillä on kasvanut erilleen todellisuudesta. Tilanne on kestänyt yli 50 vuotta – kaksi kertaa niin kauan kuin Israelin valtio oli olemassa ilman sitä. Sadat tuhannet juutalaiset siirtokuntalaiset asuvat nykyään pysyvillä asuinalueilla vihreän linjan itäpuolella ja elävät ikään kuin sijaitsisivat siitä länteen. Itä-Jerusalem on liitetty Israelin suvereeniin alueeseen virallisesti ja Länsiranta käytännössä. Mikä tärkeintä, tuo ero hämmentää tosiasiaa, että koko Välimeren ja Jordanin välinen alue on järjestetty yhden periaatteen mukaisesti: edistetään ja vahvistetaan yhden ryhmän – juutalaisten – ylivaltaa palestiinalaisiin nähden. Tämä vie johtopäätökseen, että kyse ei ole kahdesta rinnakkaisesta järjestelmästä, jotka sattuvat noudattamaan samaa periaatetta. Koko aluetta ja sen asukkaita hallitsee yksi järjestelmä, joka perustuu yhteen periaatteeseen.

Kun B’Tselem perustettiin vuonna 1989, rajoitimme toimeksiantomme Länsirannalle (mukaan lukien Itä-Jerusalem) ja Gazan alueelle. Pidättäydyimme käsittelemästä ihmisoikeuksia vuonna 1948 perustetun Israelin valtion sisällä tai ottamasta kokonaisvaltaista lähestymistapaa Jordanin ja Välimeren väliseen alueeseen. Tilanne on kuitenkin muuttunut. Hallituksen perusperiaate on viime vuosina tullut näkyväksi. Sitä ilmentää vuonna 2018 hyväksytty peruslaki ”Israel, juutalaisten kansallisvaltio”, tai avoin puhe Länsirannan osittaisesta liittämisestä muodollisesti Israeliin vuonna 2020. Yhdessä edellä kerrottujen tosiseikkojen kanssa tämä tarkoittaa sitä, että miehitettyjen alueiden tapahtumia ei voida enää pitää erillään todellisuudesta koko Israelin hallinnassa olevalla alueella. Termit, joilla olemme viime vuosina kuvanneet tilannetta – kuten ”pitkittynyt miehitys” tai ”yhden valtion todellisuus” – eivät enää riitä. Ihmisoikeusloukkausten torjumiseksi on välttämätöntä tutkia ja määritellä koko aluetta hallitseva järjestelmä.

Tässä artikkelissa analysoidaan, kuinka Israelin hallinto toimii edistääkseen tavoitteitaan koko valvonnassaan olevalla alueella. Emme tarjoa historiallista katsausta tai arviota palestiinalaisten ja juutalaisten kansallisista liikkeistä tai entisestä Etelä-Afrikan hallinnosta. Vaikka nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, ne eivät kuulu ihmisoikeusjärjestön toimivaltaan. Pikemminkin tässä esitetään periaatteet, jotka ohjaavat hallintoa, ja osoitetaan, miten se toteuttaa nuo periaatteet, sekä viitataan tästä kaikesta muodostuvaan johtopäätökseen, miten hallinto olisi määriteltävä ja mitä se merkitsee ihmisoikeuksien toteutumiselle.

Jaa, erota, hallitse

Koko Välimeren ja Jordanin välisellä alueella Israelin hallinto panee täytäntöön lakeja ja toteuttaa käytäntöjä ja valtiollista väkivaltaa, jonka tarkoituksena on vahvistaa yhden ryhmän – juutalaisten – ylivaltaa suhteessa toiseen, eli palestiinalaisiin. Keskeinen menetelmä tämän tavoitteen saavuttamiseksi on kutakin ryhmää koskeva erilainen maantieteellisen tilan käytön suunnittelu.

Juutalaiset asukkaat elävät ikään kuin koko alue olisi yhtä tilaa (Gazan kaistaa lukuun ottamatta). Vihreä linja ei merkitse heille juuri mitään: sillä, asuvatko he linjan länsipuolella Israelin suvereniteettiin kuuluvalla alueella, tai siitä itään siirtokunnissa, joita ei ole virallisesti liitetty Israeliin, ei ole merkitystä heidän oikeuksilleen tai asemalleen.

Palestiinalaisille asuinpaikan merkitys on äärimmäisen tärkeä. Israelin hallinto on jakanut alueen useaan osaan, jotka se määrittelee ja joita se hallitsee eri tavoin myöntäen kullakin alueella palestiinalaisille erilaiset oikeudet. Tämä jako koskee vain palestiinalaisia. Maantieteellinen tila, joka on juutalaisille jatkumo, on palestiinalaisille pirstoutunut mosaiikki:

• Palestiinalaiset, jotka asuvat vuonna 1948 Israelin suvereeniksi alueeksi määritellyllä maalla (joskus sitä kutsutaan arabi-israelilaiseksi), ovat Israelin kansalaisia ja muodostavat 17 prosenttia kansalaisten kokonaismäärästä. Vaikka tämä asema antaa heille monia oikeuksia, heillä ei ole lain mukaan eikä käytännössä samoja oikeuksia kuin juutalaisilla kansalaisilla, kuten tässä artikkelissa yksityiskohtaisesti kerrotaan.

• Noin 350 000 palestiinalaista asuu Itä-Jerusalemissa. Se koostuu noin 70 000 dunamista [1 dunam = 1 000 neliömetriä], jotka Israel liitti suvereeniin alueeseensa vuonna 1967. Heidät määritellään pysyviksi Israelin asukkaiksi, mikä antaa heille mahdollisuuden asua ja työskennellä Israelissa ilman erityislupia, saada sosiaalietuuksia ja sairausvakuutus sekä äänestää kunnallisvaaleissa. Toisin kuin kansalaisuuden kohdalla, sisäministerillä on kuitenkin täysi oikeus peruuttaa pysyvä asuinpaikka milloin tahansa omalla harkinnallaan. Tietyissä olosuhteissa asuinoikeus voi myös raueta.

• Vaikka Israel ei ole koskaan virallisesti annektoinut Länsirantaa, se kohtelee aluetta omanaan. Länsirannalla asuu yli 2,6 miljoonaa palestiinalaista kymmenillä hajallaan olevilla erillisalueilla, tiukan sotilashallinnon alla ja ilman poliittisia oikeuksia. Noin 40 prosentissa alueesta Israel on siirtänyt siviilivaltaa Palestiinalaishallinnolle. Palestiinalaishallinto on kuitenkin edelleen Israelin alainen ja voi käyttää rajoitettuja valtuuksiaan vain Israelin suostumuksella.

• Gazan kaistalla asuu noin kaksi miljoonaa palestiinalaista, joilta on myös evätty poliittiset oikeudet. Vuonna 2005 Israel veti joukkonsa Gazasta, purki sinne rakentamansa asutukset ja luopui kaikesta palestiinalaisväestöä koskevasta vastuusta. Hamasin noustua valtaan vuonna 2007 Israel asetti Gazan kaistan saartoon, joka on edelleen voimassa. Kaikkien näiden vuosien ajan Israel on ulkopuolelta hallinnut lähes kaikkia elämän osa-alueita Gazassa.

Israel myöntää näillä alueilla asuville palestiinalaisille kullekin erilaisia oikeuksia, jotka kaikki ovat vähäisempiä verrattuna juutalaisille annettuihin oikeuksiin. Juutalaisten ylivaltaa koskeva tavoite etenee eri tavoin eri alueilla, ja siitä johtuvat epäoikeudenmukaisuuden muodot eroavat toisistaan: palestiinalaisten kokema saarto Gazassa on toista kuin Länsirannalla olevien palestiinalaisten elämä, Itä-Jerusalemin pysyvien asukkaiden tai Israelissa asuvien palestiinalaisten kokemukset. Nämä ovat kuitenkin variaatioita siitä, että kaikkia Israelin hallinnon alla eläviä palestiinalaisia kohdellaan oikeuksien ja aseman suhteen alempina kuin juutalaisia, jotka asuvat samalla alueella.

Alla on esitetty neljä päämenetelmää, joita Israelin hallinto käyttää edistääkseen juutalaisten ylivaltaa. Kaksi niistä toteutetaan samalla tavalla koko alueella: ei-juutalaisten muuttoliikkeen rajoittaminen ja palestiinalaismaiden haltuunotto vain juutalaisille tarkoitettujen yhteisöjen rakentamiseksi samalla kun palestiinalaiset siirretään pienille erillisalueille. Kaksi muuta toteutetaan ensisijaisesti miehitetyillä alueilla: Israelin kansalaisuutta vailla olevien palestiinalaisten julmat liikkumisrajoitukset ja heidän poliittisten oikeuksiensa kieltäminen. Israel pitää käsissään näiden elämän osa-alueiden valvontaa: koko alueella Israelilla on yksinomainen valta väestörekisteriin, maa-alueiden jakamiseen, äänestäjäluetteloihin ja oikeuteen matkustaa (tai sen epäämiseen) alueen sisällä, sisälle tai sieltä pois.

A. Maahanmuutto – vain juutalaisille:

Kaikilla maailman juutalaisilla ja heidän lapsillaan, lapsenlapsillaan ja puolisoillaan on oikeus muuttaa Israeliin milloin tahansa ja saada Israelin kansalaisuus ja kaikki siihen liittyvät oikeudet. He saavat tämän aseman, vaikka päättäisivät asua Länsirannan siirtokunnassa, jota ei ole virallisesti liitetty Israelin suvereeniin alueeseen.

Sitä vastoin muilla kuin juutalaisilla ei ole oikeutta lailliseen asemaan Israelin hallitsemilla alueilla. Aseman myöntäminen on lähes täysin virkamiesten – Israelin sisäministerin tai miehitettyjä alueita valvovan armeijan komentajan – harkinnassa. Tästä virallisesta erottelusta huolimatta järjestäytymisperiaate on sama: muissa maissa asuvat palestiinalaiset eivät voi muuttaa Välimeren ja Jordanin väliselle alueelle, vaikka he, heidän vanhempansa tai isovanhempansa olisivat syntyneet ja asuneet siellä. Ainoa keino palestiinalaiselle muuttaa Israelin hallitsemille alueille on mennä naimisiin siellä jo joko kansalaisena tai asuinoikeuden haltijana asuvan palestiinalaisen kanssa, täyttää joukko muita ehtoja ja saada muutolle Israelin hyväksyntä.

Israel ei ainoastaan vaikeuta palestiinalaisten maahanmuuttoa, vaan myös estää palestiinalaisten siirtymistä alueiden välillä, jos muutto – hallituksen käsityksen mukaan – parantaisi heidän asemaansa. Esimerkiksi Israelin palestiinalaiset kansalaiset tai Itä-Jerusalemin asukkaat voivat helposti siirtyä Länsirannalle (vaikka he samalla vaarantavat oikeutensa ja asemansa). Miehitettyjen alueiden palestiinalaiset eivät voi saada Israelin kansalaisuutta ja siirtyä Israelin suvereenille alueelle lukuun ottamatta hyvin harvinaisia tapauksia, jotka riippuvat Israelin virkamiesten hyväksynnästä.

Israelin perheenyhdistämispolitiikka valaisee tätä periaatetta. Hallinto on vuosien ajan asettanut lukuisia esteitä niiden perheiden tielle, joissa puolisot asuvat eri alueilla. Ajan myötä tämä on vaikeuttanut ja usein estänyt palestiinalaisia, jotka menevät naimisiin toisella alueella asuvan palestiinalaisen kanssa, saamasta virallista asemaa tuolla alueella. Tämän politiikan seurauksena kymmenet tuhannet perheet eivät ole voineet elää yhdessä. Kun yksi puolisoista asuu Gazassa, Israel antaa perheen asua siellä yhdessä, mutta jos toinen puoliso asuu Länsirannalla, Israel vaatii heitä muuttamaan pysyvästi Gazaan. Vuonna 2003 Knesset hyväksyi väliaikaisen määräyksen (edelleen voimassa), joka kieltää Israelin kansalaisuuden tai pysyvän oleskelun myöntämisen niille miehitettyjen alueiden palestiinalaisille, jotka menevät naimisiin israelilaisten kanssa. Muiden maiden kansalaisille se ei ole ongelma. Sisäministerin hyväksymissä poikkeustapauksissa Länsirannan palestiinalaisille, jotka menevät naimisiin israelilaisten kanssa, voidaan myöntää virallinen asema Israelissa. Mutta silti se on vain väliaikaista, eikä oikeuta sosiaalietuuksiin.

Lisäksi Israel heikentää miehitetyillä alueilla – myös Itä-Jerusalemissa – asuvien palestiinalaisten oikeutta elää edelleen siellä, missä he ovat syntyneet. Vuodesta 1967 lähtien Israel on peruuttanut noin 250 000 palestiinalaisen virallisen aseman Länsirannalla, Itä-Jerusalemissa ja Gazassa – joissakin tapauksissa sillä perusteella, että he ovat asuneet ulkomailla yli kolme vuotta. Tämä koskee tuhansia Itä-Jerusalemin asukkaita, jotka muuttivat vain joitakin kilometrejä itään kodeistaan niihin Länsirannan osiin, joita ei ole virallisesti liitetty Israeliin. Kaikilta näiltä ihmisiltä riistettiin oikeus palata perheidensä luo ja koteihinsa, joissa he olivat syntyneet ja kasvaneet.

B. Maan haltuunotto juutalaisille ja palestiinalaisten ahtaminen erillisalueille:

Israel harjoittaa alueellista ”juutalaistamispolitiikkaa”, joka perustuu ajattelutapaan, että maa on resurssi, joka on tarkoitettu lähes yksinomaan hyödyttämään juutalaisia. Maata käytetään olemassa olevien juutalaisyhteisöjen kehittämiseen ja laajentamiseen sekä uusien rakentamiseen, kun taas palestiinalaiset karkotetaan ja suljetaan pienille, ahtaille erillisalueille. Tätä maankäyttöpolitiikkaa on harjoitettu itsenäisen Israelin alueella vuodesta 1948 lähtien, ja sitä on sovellettu miehitettyjen alueiden palestiinalaisiin vuodesta 1967. Vuonna 2018 perusperiaate vahvistettiin peruslaissa ”Israel, juutalaisten kansallisvaltio”. Siinä luvataan, että ”valtio pitää juutalaisten siirtokuntien kehittämistä kansallisena arvona ja ryhtyy toimiin kannustaakseen ja edistääkseen tällaisten siirtokuntien perustamista ja vahvistamista”.

Israel on laatinut syrjiviä lakeja suvereenin alueensa sisällä, etenkin ”lain poissaolijan omaisuudesta”. Lain nojalla Israel voi pakkolunastaa laajat palestiinalaisten omistamat maa-alueet, mukaan lukien niiden yhteisöjen miljoonat dunamit (miljoona dunamia = 1 000 km2), joiden asukkaat karkotettiin tai jotka pakenivat vuonna 1948 ja joiden ei enää annettu palata. Israel on myös vähentänyt merkittävästi palestiinalaisille paikallisneuvostoille ja yhteisöille osoitettuja alueita, joita on enää alle kolme prosenttia maan kokonaispinta-alasta. Suurin osa nimetyistä maista on jo rakennettu täyteen. Tämän seurauksena yli 90 prosenttia itsenäisen Israelin alueella olevasta maasta on nyt valtion valvonnassa.

Israel on käyttänyt tätä maata rakentaakseen satoja siirtokuntia juutalaisille kansalaisilleen – mutta ei yhtäkään palestiinalaisille. Poikkeuksena on muutama kaupunki ja kylä, jotka on rakennettu beduiiniväestölle, jolta on poistettu suurin osa sen omistusoikeuksista. Suurin osa maasta, jolla beduiinit asuivat, on pakkolunastettu ja rekisteröity valtion maaksi. Monet beduiinien yhteisöt on määritelty ”tunnustamattomiksi” ja niiden asukkaat ”tunkeutujiksi”. Israel on rakentanut beduiinien historiallisesti hallitsemalle maalle vain juutalaisten yhteisöjä.

Israelin hallinto rajoittaa erittäin voimakkkaasti suvereniteettiinsa kuuluvalla alueella sijaitsevien palestiinalaisyhteisöjen vielä jäljellä olevien vähäisten maa-alueiden kehittämistä ja rakentamista niillä. Se pidättäytyy myös laatimasta väestön tarpeisiin vastaavia yleissuunnitelmia ja pitää näiden yhteisöjen toimivallan käytännössä muuttumattomana väestönkasvusta huolimatta. Tuloksena on pieniä, ahtaita erillisalueita, joissa asukkailla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin rakentaa luvattomasti.

Israel on myös säätänyt lain, jonka mukaan sadoilla eri puolilla maata olevilla yhteisöillä, joilla on komiteat päättämässä muutto-oikeudesta, on oikeus hylätä palestiinalaishakijat ”kulttuurisen yhteensopimattomuuden” vuoksi. Tämä estää palestiinalaisia Israelin kansalaisia elämästä juutalaisille tarkoitetuissa yhteisöissä. Virallisesti kuka tahansa Israelin kansalainen voi asua missä tahansa maan kaupungissa; käytännössä vain 10 prosenttia palestiinalaisista voi tehdä niin. Silloinkin heidät yleensä siirretään eri kaupunginosiin koulutus-, uskonnollisten ja muiden palvelujen puutteen vuoksi, tai koska kodin ostaminen muualta kaupungista olisi kohtuuttoman kallista, tai koska maa- ja asuntokaupassa on syrjiviä käytäntöjä.

Hallinto on käyttänyt samaa järjestelyperiaatetta Länsirannalla ja Itä-Jerusalemissa vuodesta 1967. Sadat tuhannet dunamit (sadat neliökilometrit), viljelysmaat ja laidunmaat mukaan luettuina, on otettu palestiinalaisilta eri tekosyillä ja käytetty muun muassa siirtokuntien perustamiseen ja laajentamiseen muun muassa asuinalueilla, viljelysmailla ja teollisuusalueilla. Kaikki siirtokunnat ovat suljettuja sotilasvyöhykkeitä, joille palestiinalaisilta on pääsy kielletty ilman lupaa. Toistaiseksi Israel on perustanut Länsirannalle ja Itä-Jerusalemiin yli 280 siirtokuntaa, joissa asuu tällä hetkellä yli 600 000 juutalaista. Lisää maa-alueita on otettu haltuun, kun siirtokuntalaisille on rakennettu satoja kilometrejä ohitusteitä.

Israel on perustanut Länsirannalle palestiinalaisille erillisen suunnittelujärjestelmän, joka on pääasiassa suunniteltu estämään rakentaminen ja kehitys. Laajoille maa-alueille ei voi rakentaa, koska ne on julistettu valtion maaksi, ampuma-alueeksi, luonnonsuojelualueeksi tai kansallispuistoksi. Viranomaiset jättävät myös laatimatta riittäviä yleissuunnitelmia, jotka kuvaisivat palestiinalaisyhteisöjen nykyisiä ja tulevia tarpeita pienellä maa-alueella. Erillinen suunnittelujärjestelmä keskittyy ilman lupaa rakennettujen rakennusten purkamiseen – rakennusten, jotka on pystytetty, koska valinnanvaraa ei ole ollut. Kaikki tämä on johtanut siihen, että palestiinalaiset ovat jääneet loukkuun kymmeniin tiheään asuttuihin erillisalueisiin, ja niiden ulkopuolinen kehittäminen – liittyi se sitten infrastruktuuriin tai asuin- tai julkiseen käyttöön tarkoitettuihin rakennuksiin – on lähes kokonaan kielletty.

C. Palestiinalaisten liikkumisvapauden rajoittaminen

Israel sallii juutalaisten ja palestiinalaisten kansalaistensa ja asukkaidensa matkustaa vapaasti koko alueella. Poikkeuksena on Gazan kaista, jonka se määrittelee ”vihamieliseksi alueeksi”, ja (lähinnä muodollinen) kielto saapua näennäisesti Palestiinalaishallinnon vastuulla oleville alueille (alue A). Harvinaisissa tapauksissa palestiinalaiset ja asukkaat saavat luvan saapua Gazaan.

Israelin kansalaiset voivat poistua ja palata maahan milloin tahansa. Sitä vastoin Itä-Jerusalemin asukkailla ei ole Israelin passia, ja pitkäaikainen poissaolo voi johtaa oleskeluoikeuden kumoamiseen.

Israel rajoittaa rutiininomaisesti palestiinalaisten liikkumista miehitetyillä alueilla ja yleensä kieltää heitä siirtymästä alueiden välillä. Länsirannan palestiinalaisten, jotka haluavat päästä Israeliin, Itä-Jerusalemiin tai Gazaan, on anottava lupaa Israelin viranomaisilta. Vuodesta 2007 lähtien saarrettuna olleella Gazan kaistalla koko väestö on käytännössä vankilassa, koska Israel kieltää lähes kaiken liikkumisen sisään tai ulos, paitsi niissä harvinaisissa tapauksissa, jotka se määrittelee humanitaarisiksi. Palestiinalaisten, jotka haluavat lähteä Gazasta, tai muilla alueilla asuvien palestiinalaisten, jotka haluavat tulla Gazaan, on myös toimitettava erityinen lupahakemus Israelin viranomaisille. Lupia suodaan kitsaasti, niitä myöntävä järjestelmä on tiukka ja mielivaltainen, ja siitä puuttuu avoimuus ja selkeät säännöt. Israel pitää jokaista palestiinalaiselle myönnettyä lupaa armonosoituksena eikä laillisen oikeuden toteuttamisena.

Länsirannalla Israel hallitsee kaikkia reittejä palestiinalaisten erillisalueiden välillä. Tämä antaa armeijalle mahdollisuuden perustaa liikkuvia tarkastuspisteitä, estää pääsyn kyliin, sulkea teitä ja lopettaa läpikulku tarkastuspisteiden kautta niin haluttaessa. Lisäksi Israel rakensi turva-aidan Länsirannan alueelle, ja palestiinalaisten alueita, myös viljelysmaita, on loukussa vihreän linjan ja aidan välissä ”sauma-alueena”. Länsirannan palestiinalaisia estetään pääsemästä tälle alueelle saman lupajärjestelmän mukaisesti.

Miehitettyjen alueiden palestiinalaiset tarvitsevat Israelin luvan myös päästäkseen ulkomaille. Yleensä Israel ei anna heidän käyttää Ben Gurionin kansainvälistä lentokenttää, joka sijaitsee sen suvereenin alueen sisällä. Länsirannan palestiinalaisten on lennettävä Jordanian kansainvälisen lentokentän kautta – mutta he voivat tehdä niin vain, jos Israel antaa heidän ylittää Jordanian rajan. Joka vuosi Israel evää tuhansia pyyntöjä rajanylitykseen ilman mitään perusteluja. Gazasta tulevien palestiinalaisten on kuljettava egyptiläisten valvomasta Rafahin rajanylityspaikasta – edellyttäen, että se on auki, että Egyptin viranomaiset päästävät heidät läpi ja että he pystyvät tekemään pitkän matkan Egyptin alueen halki. Harvinaisissa poikkeustapauksissa Israel sallii gazalaisten matkustaa alueensa läpi valvotulla bussiyhteydellä Länsirannalle ja sieltä Jordaniaan, josta voivat jatkaa määränpäähänsä.

D. Palestiinalaisten poliittisen osallistumisoikeuden kieltäminen

Israelin juutalaisten tavoin myös Israelin palestiinalaiset kansalaiset voivat toimia politiikassa ajaakseen etujaan. He voivat äänestää ja asettua ehdolle vaaleissa. He voivat valita edustajia, perustaa puolueita tai liittyä olemassa oleviin. Siitä huolimatta palestiinalaisten vaaleilla valittuja edustajia parjataan jatkuvasti – käsitys, jota poliittiset avainhenkilöt levittävät – ja palestiinalaiskansalaisten oikeus poliittiseen osallistumiseen on jatkuvasti hyökkäyksen kohteena.

Noin viisi miljoonaa miehitetyillä alueilla elävää palestiinalaista ei voi ottaa osaa poliittiseen järjestelmään, joka hallitsee heidän elämäänsä ja määrittelee heidän tulevaisuutensa. Teoriassa suurin osa palestiinalaisista on oikeutettu äänestämään Palestiinalaishallinnon vaaleissa. Palestiinalaishallinnon valtuudet ovat rajalliset, joten vaikka vaalit järjestettäisiin säännöllisesti (viimeiset olivat vuonna 2006), Israelin hallinto hallitsisi silti palestiinalaisten elämää, koska sillä on edelleen tärkeimmät miehitettyjen alueiden hallintoon liittyvät oikeudet. Näitä ovat maahanmuuton valvonta, väestörekisteri, suunnittelu ja maankäyttö, vesi, viestintäinfrastruktuuri, tuonti ja vienti sekä maa-, meri- ja ilmatilan sotilaallinen valvonta.

Itä-Jerusalemissa palestiinalaiset ovat puun ja kuoren välissä. Israelin pysyvinä asukkaina he voivat äänestää kunnallis- mutta eivät parlamenttivaaleissa. Toisaalta Israel vaikeuttaa heidän osallistumistaan Palestiinalaishallinnon vaaleihin.

Poliittinen osallistuminen käsittää muutakin kuin äänestämisen tai ehdokkuuden. Israel kieltää palestiinalaisilta myös sellaisia poliittisia oikeuksia kuten sananvapaus ja yhdistymisvapaus. Nämä oikeudet antavat yksilöille mahdollisuuden arvostella hallintoa, esittää vastalauseita harjoitettavaa politiikkaa kohtaan, perustaa yhdistyksiä aatteidensa edistämiseksi ja yleisesti toimia sosiaalisen ja poliittisen muutoksen edistämiseksi.

Jotkut osat lainsäädäntöä, kuten boikottilaki ja Nakba-laki, ovat rajoittaneet israelilaisten vapautta arvostella palestiinalaisia koskevaa politiikkaa koko alueella. Miehitettyjen alueiden palestiinalaisiin kohdistuu vieläkin ankarampia rajoituksia. He eivät saa osoittaa mieltä. Monet yhdistykset on kielletty. Melkein mitä tahansa poliittista lausumaa pidetään yllyttämisenä. Näitä rajoituksia panevat ankarasti täytäntöön sotilastuomioistuimet, jotka ovat vanginneet satoja tuhansia palestiinalaisia ja ovat keskeinen miehitystä tukeva mekanismi. Itä-Jerusalemissa Israel pyrkii estämään kaiken sosiaalisen, kulttuurisen tai poliittisen toiminnan, joka liittyy millään tavalla Palestiinalaishallintoon.

Aluejako haittaa myös palestiinalaisten yhtenäistä kamppailua Israelin politiikkaa vastaan. Lakien, menettelyjen ja oikeuksien vaihtelu maantieteellisten alueiden välillä sekä julmat liikkumisrajoitukset ovat jakaneet palestiinalaiset erillisiin ryhmiin. Tämä pirstaloituminen ei vain auta Israelia edistämään juutalaisten ylivaltaa, vaan myös estää ilmaisemasta kritiikkiä ja vastarintaa.

Ei apartheidille: siitä taistelemme

Israelin hallinto, joka hallitsee kaikkea Jordanin ja Välimeren välistä tilaa, pyrkii edistämään ja vahvistamaan juutalaisten ylivaltaa koko alueella. Tätä varten se on jakanut alueen useaan yksikköön. Niillä kullakin on palestiinalaisille erilaiset oikeudet, jotka ovat aina juutalaisten oikeuksia heikompia. Osana tätä politiikkaa palestiinalaisilta evätään monet oikeudet, mukaan lukien itsemääräämisoikeus.

Tätä käytäntöä edistetään monin tavoin. Israel ohjailee alueen demografista tilankäyttöä laeilla ja määräyksillä, jotka sallivat maailman kaikille juutalaisille tai heidän sukulaisilleen Israelin kansalaisuuden, mutta kieltävät palestiinalaisilta tämän mahdollisuuden lähes täysin. Israel on konkreettisesti suunnitellut koko alueen tilan ottamalla haltuunsa miljoonia dunameja maata ja perustamalla vain juutalaisyhteisöjä samalla kun se on ajanut palestiinalaiset pieniin erillisalueisiin. Palestiinalaisten liikkumista rajoitetaan, ja poliittinen ohjailu estää miljoonia palestiinalaisia osallistumasta prosesseihin, jotka määrittävät heidän elämänsä ja tulevaisuutensa ja pitävät heitä sotilaallisen miehityksen alaisina.

Hallinto, joka käyttää lakeja, käytäntöjä ja järjestäytynyttä väkivaltaa vahvistaakseen yhden ryhmän ylivaltaa toiseen, on apartheid-järjestelmä. Israelin apartheid, joka ajaa juutalaisten ylivaltaa palestiinalaisiin nähden, ei syntynyt yhdessä päivässä tai yhdellä puheella. Se on prosessi, joka on vähitellen kasvanut institutionaalisemmaksi ja täsmällisemmäksi, ja ajan myötä lainsäädännöllä on alettu ylläpitää koneistoa juutalaisten ylivallan edistämiseksi. Nämä karttuneet menetelmät, niiden kaikenkattavuus lainsäädännössä ja poliittisissa käytännöissä sekä niiden saama julkinen ja oikeudellinen tuki muodostavat perustan päätelmällemme, että Israelin hallinto täyttää apartheidin tuntomerkit.

Jos tämä järjestelmä on kehittynyt monien vuosien aikana, miksi julkaista tämä artikkeli vuonna 2021? Mikä on muuttunut? Viime vuosina Israelin viranomaisten ja instituutioiden motivaatio ja halu vahvistaa juutalaisten ylivaltaa lainsäädännöllä ja ilmaista aikomuksensa avoimesti on kasvanut. Voimaan tullut peruslaki ”Israel – juutalaisten kansallisvaltio” ja suunnitelma liittää virallisesti Länsirannan osia Israeliin ovat pirstoneet julkisivun, jota ylläpitääkseen Israel on työskennellyt vuosia.

Vuonna 2018 voimaan tullut peruslaki kansallisvaltiosta vahvistaa juutalaisten kansan itsemääräämisoikeuden ja kaikkien muiden poissulkemisen sen ulkopuolelle. Siinä todetaan, että eron tekeminen juutalaisten ja ei-juutalaisten välillä Israelissa (ja kaikkialla maailmassa) on perustavanlaatuista ja oikeutettua. Tämän eron perusteella laki sallii institutionaalisen syrjinnän juutalaisten hyväksi siirtokunnissa, asuttamisessa, maanrakennuksessa, kansalaisuudessa, kielessä ja kulttuurissa. On totta, että Israelin hallinto noudatti suurelta osin näitä periaatteita aikaisemminkin. Juutalaisten ylivalta on nyt kuitenkin kirjattu peruslakiin, mikä tekee siitä sitovan perustuslaillisen periaatteen, toisin kuin tavallinen lainsäädäntö tai viranomaisten käytännöt, jotka voidaan kyseenalaistaa. Tämä viestittää kaikille valtion instituutioille, että ne eivät ainoastaan voi vaan niiden täytyy edistää juutalaisten ylivaltaa koko Israelin valvonnassa olevalla alueella.

Israelin suunnitelma liittää virallisesti itseensä Länsirannan osia poistaa kuilun sen ja miehitettyjen alueiden virallisen aseman välillä, johon liittyy tyhjää retoriikkaa tulevaisuuden neuvotteluista, vaikka Israel todellisuudessa liitti itseensä suurimman osan Länsirannasta kauan sitten. Israel ei ole toteuttanut täydellisesti virallista liittämistä koskevia julistuksiaan heinäkuun 2020 jälkeen, ja useat viranomaiset ovat julkaisseet siitä lähtien suunnitelmasta ristiriitaisia lausuntoja. Riippumatta siitä, miten ja milloin Israel edistää tavalla tai toisella virallista liittämistä, valtion korkeimmat viranomaiset ovat jo avoimesti ilmoittaneet maan aikomuksesta saavuttaa alueen pysyvä hallinta.

Israelin hallinnon perustelut ja sen toteuttamiseksi käytetyt toimenpiteet muistuttavat Etelä-Afrikan hallintoa, joka pyrki säilyttämään valkoisten kansalaisten valta-aseman osittain jakamalla väestön luokkiin ja alaluokkiin ja osoittamalla kullekin erilaiset oikeudet. Hallintojen välillä on tietysti eroja. Esimerkiksi jako Etelä-Afrikassa perustui rotuun ja ihonväriin, kun taas Israelissa se perustuu kansallisuuteen ja etnisyyteen. Erottelu Etelä-Afrikassa näkyi myös julkisessa tilassa valvottuna muodollisena ja julkisena erotteluna, kun ihmiset erotettiin toisistaan ihonvärin perusteella – jollaista näkyvyyttä Israel yleensä välttää. Silti julkisessa keskustelussa ja kansainvälisessä oikeudessa apartheid ei tarkoita Etelä-Afrikan entisen järjestelmän tarkkaa kopiota. Mikään järjestelmä ei ole koskaan identtinen. Apartheid on jo pitkään ollut itsenäinen termi, joka on vakiintunut kansainvälisissä yleissopimuksissa ja viitannut järjestelmän perusperiaatteeseen: yhden ryhmän määräävän aseman järjestelmällinen edistäminen suhteessa toiseen ja toiminta sen vahvistamiseksi.

Israelin hallinnon ei tarvitse julistaa itseään apartheid-järjestelmäksi, jotta se määriteltäisiin sellaiseksi, eikä sillä ole merkitystä, että valtion edustajat kutsuvat sitä demokratiaksi. Apartheidia eivät määrittele lausunnot vaan käytäntö. Etelä-Afrikka julisti itsensä apartheid-järjestelmäksi vuonna 1948, mutta historiallisten seurausten vuoksi on kohtuutonta odottaa, että muut valtiot noudattavat esimerkkiä. Maiden enemmistön reaktio Etelä-Afrikan apartheidiin todennäköisemmin estää maita myöntämästä, että ne toteuttavat vastaavaa järjestelmää. On myös selvää että se, mikä oli mahdollista vuonna 1948, ei nykyään sitä enää ole oikeudellisesti eikä yleisen mielipiteen puitteissa.

Niin tuskallista kuin onkin katsoa todellisuutta suoraan silmiin, on vieläkin tuskallisempaa elää sorrettuna. Tässä kuvattu ankara todellisuus voi koventua entisestään, jos uusia menetelmiä otetaan käyttöön – lainsäädännön keinoin tai ilman. Mutta ihmiset loivat tämän järjestelmän ja ihmiset voivat sitä pahentaa – tai pyrkiä korvaamaan sen. Tuo toivo on tämän kannanoton liikkeellepaneva voima. Kuinka ihmiset voivat taistella epäoikeudenmukaisuutta vastaan, jos sitä ei nimetä? Apartheid on järjestelmää ohjaava periaate, mutta sen tunnistaminen ei tarkoita luovuttamista. Päinvastoin: se on kehotus muutokseen.

Taistelu ihmisoikeuksiin, vapauteen ja oikeudenmukaisuuteen perustuvan tulevaisuuden puolesta on erityisen tärkeää juuri nyt. Jordan-joen ja Välimeren välisellä alueella on valittavana useita poliittisia polkuja kohti oikeudenmukaista tulevaisuutta, mutta ensin meidän kaikkien on päätettävä sanoa ei apartheidille.

B’Tselem on israelilainen kansalaisjärjestö, joka on keskittynyt raportoimaan Israelin miehittämillä palestiinalaisalueilla tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista ja edistämään ihmisoikeuksien toteutumista Israelissa.

Alkuperäinen teksti:
https://www.btselem.org/publications/fulltext/202101_this_is_apartheid

• > Lue myös Syksy Räsäsen kommentti aiheeseen.