Maailmanparantajan muistelmat ei ole elämäkerta, vaan Risto Isomäki käsittelee siinä ”maailmanlaajuisesti orientoituneen suomalaisen kansalaisyhteiskunnan ensimmäistä kultakautta”. Teos on merkittävä. Tähän asti vuosien 1979–2004 suomalainen kansalaisaktivismi on saanut aivan liian vähän huomiota, vaikka tuolloin sillä oli paljon kokoaan suurempi vaikutus maailmalla.
Risto Isomäki on kylmän sodan ajan lapsi, joka kasvoi ydinsodan ja väestöräjähdyksen varjossa. Hän muistuttaa, että kylmän sodan aikana rajoittamattoman ydinsodan läheltä piti -tilanteita oli ainakin kuusi. Ukrainan sota on palauttanut nykymaailmaan konkreettisesti ydinsodan uhan. Isomäen kansalaisaktivismin taustalla on ennen kaikkea silloin vallinnut tulevaisuudenkuva väestöräjähdyksestä, jossa maailman väestö kasvaa hallitsemattomasti kuin rottapopulaatio ja romahtaa kärsimystä tuottavien vaiheiden kautta murto-osaansa.
Tuon ajan kansalaisaktivismille yhteiskunnalliset reunaehdot olivat Isomäen mielestä ihanteelliset. Hän kirjoittaa kultaisesta 1980-luvusta, jolloin nuorten maailmanparantajien mieltä eivät painaneet huolet toimeentulosta. Isomäen aktivismiura alkoi prosenttiliikkeessä. Liike vetosi kansalaisiin, jotta he luovuttaisivat prosentin tuloistaan kehitysyhteistyötä tekeville organisaatioille. Tarkoituksena oli samalla vaatia virallisen kehitysavun nostamista 0,7 prosenttiin Suomen bruttokansantuotteesta. Nyt kehityksen suunta on päinvastainen. Perussuomalaisten puheenjohtaja Riikka Purran mielestä ”kehitysapu eli se, että Suomi laittaa rahaa maailmalle Afrikkaan, Aasiaan tai tekee jopa kansainvälisiä kampanjoita, ei ole sopivaa”. Hänen mielestään ajan vaatimus on kehitysavun leikkaaminen.
Prosenttiliikkeen lisäksi keskeisiä kampanjoita olivat Nestlé-boikotti ja Terveyttä enemmistölle. Isomäki kuvaa teoksessa hyvin sitä, miten suomalaiset kansalaisaktivistit toimivat tiiviissä yhteistyössä esimerkiksi Nestlé-boikotissa Kansainvälisen kuluttajajärjestön ja kansainvälisen vauvaruokintatoimintaverkoston kanssa. Merkittävä rooli kansainvälisessä boikotissa oli Kirkon ulkomaanavulla ja Kirkon vastuuviikolla. Suomen evankelisluterilainen kirkko oli ensimmäinen protestanttinen kirkko, joka lähti virallisesti mukaan Nestlé-boikottiin Euroopassa.
Uusliberalistisen talouspolitiikan tuulet alkoivat 1980-luvun lopulla vaikuttaa kehitysavun laatuun, sisältöön ja kansalaisaktivismin toimintamahdollisuuksiin. Isomäki kuvaa teoksessaan sitä, miten kehitysavun saamisen ehdoksi nousi Maailmanpankin ja IMF:n uusliberalistisen talouspolitiikan noudattaminen. Se merkitsi kehitysmaiden valtionyhtiöiden ja julkisten palvelujen yksityistämistä ja kaikkien ovien avaamista tuonnille ja ulkomaisille investoinneille, mikä puolestaan johti erityisesti Afrikassa vaivalla kehitettyjen ja vastasyntyneiden teollisuusalojen täydellistä joukkoteurastusta.
Isomäen aktivismin painopiste siirtyi 1980-luvun loppupuolella ”terveyteen liittyvistä” projekteista kohti ”ympäristöön liittyviä” hankkeita. Suunnanmuutos kiteytyi Ympäristö ja kehitys ry -nimisen kansalaisjärjestön perustamiseen. Toiminnassa globaali näkökulma oli ensiarvoisen tärkeää. Merkityksellisiä olivat Intiassa ja eteläisessä Afrikassa toteutetut peltometsäviljelyhankkeet, joissa yhdistyi puiden kasvattaminen ja ruoantuotanto. Tässä tärkeää oli yhteistyö Enda Zimbabwen ja Kenian Green Belt Movementin kanssa. Listaan kuuluvat myös perinteisten vedenkeräilymenetelmien elvyttäminen Intiassa ja sademetsien puolustaminen Amazonin alueella.
Isomäki sivuaa teoksessaan nykymaailman tilanteen ymmärtämisessä ensiarvoisen tärkeää kolonialismin historiaa ja sen nykypäivään ulottuvia seurauksia. Hän kirjoittaa: ”Euroopan suurvallat käyttäytyivät vuosisatojen ajan maailman muita maanosia kohtaan samalla tavalla kuin natsit Euroopan valtioita kohtaan 1930-luvun lopussa ja 1940-luvun alussa.” Hyvän esimerkin tämän tosiasian unohtamisesta antoi A-talk-keskustelu aiheesta ”Yhdysvallat ja länsi vastaan Kiina ja Venäjä” (1.6.2023). Ohjelmassa keskustelivat suomalaiset kansainvälisen politiikan asiantuntijat aiheeseen liittyvistä kysymyksistä, mutta kertaakaan ei mainittu lännen kolonialismin historiaa tai sen merkitystä lännen ja globaalin Etelän suhteisiin.
Isomäki painottaa sitä, miten 1980- ja 1990-luvuilla kansalaisliikkeet ja kansalaisjärjestöt pyrkivät aktiivisesti ja kaikin mahdollisin tavoin tavoittelemaan yhä uusia ihmisiä ongelmien ratkaisemiseksi ja tekemään yhteistyötä kaikkien mahdollisten tahojen kanssa, ketään pois sulkematta. Hän kritisoi sitä, että nykyään usein tyydytään kommunikoimaan vain somen kautta samanmielisten kanssa. Isomäen mielestä kansalaisaktivismin piirissä käytetään nykyisin kaikki aika ja energia ”saarnaamiseen valmiiksi käännytetyille, vaikka me hyvin tiedämme, ettei siitä ole mitään varsinaista hyötyä”. Hänen neuvonsa on, että kansalaisjärjestöjen ja kansanliikkeiden on tulevaisuudessa toimittava kaaoksen laidalla pienessä maailmassa. On toimittava siellä, missä uutta luovaa tapahtuu.
Teksti: Jouko Jokisalo
