Se oli syyskuun alkua vuonna 1971. Äitini vei minut taksilla Ateenan vehreässä esikaupungissa sijaitsevaan tyylikkääseen hotelliin tapaamaan suosikkienoani, äitini rakasta veljeä. Ennen kuin nousimme autosta, äiti halasi minua ja kuiskasi rohkaisevia sanoja korvaani. Pelfkakia-hotellin oli nimittäin vallannut ESA, Kreikan sotilashallinnon versio Gestaposta, ja se oli tehnyt hotellista merkittävien toisinajattelijoiden pidätyskeskuksen. Se mitä näin siellä, mukaan lukien setäni tuskaisat kasvot, takasi sen, että jo kymmenvuotiaana ymmärsin, mitä on elää julman sotilashallinnon alaisuudessa.
Jokainen muistaa, kuinka Itä-Euroopan maat olivat aikoinaan kommunistisia diktatuureja. Itämeren rannoilta Puolasta aina Mustallemerelle asti kärsittiin yhden puolueen vallan alla, ja kansa oli salaisen poliisin armoilla. Paljon vähemmän muistellaan sitä, että puoli vuosisataa sitten kolme Euroopan unionin nykyistä jäsenmaata olivat fasistisia diktatuureja: Portugali, Espanja ja Kreikka. Länsi-Euroopan kansojen kohtalo oikeistolaisten, äärikansallisten ja fasististen hallitusten alaisuudessa on kuitenkin hyvin merkityksellistä historiaa, kun näemme nationalismin nousua, moraalista panikointia maahanmuuttajien ja pakolaisten suhteen, sekä halua nostaa esiin vahvoja miehiä tai naisia, jotka tekisivät maastaan ”jälleen suuren”. Euroopan parlamentin vaalit ovat kohta tulossa, ja siksi olisi tärkeätä ottaa oppia tästä unohdetusta historiasta.
Elin lapsuuteni maassa, jota pidettiin demokratian kehtona. Sitä hallitsevat tyrannit vannoivat kuitenkin sellaisen ideologian nimeen, jollainen näyttää nyt tekevän paluuta joka puolella Eurooppaa. Setäni kaltaiset merkkihenkilöt – hän oli silloin Siemensin Kreikan-haaran toimitusjohtaja – nousivat tyranniaa vastaan, mutta epäonnistuivat sen kaatamisessa. Kaksi vuotta tuon vierailun jälkeen, marraskuussa 1973, opiskelijat valtasivat spontaanisti maan merkittävimmän opinahjon, Ateenan polyteknisen yliopiston. Viiden kunniakkaan päivän jälkeen, joiden aikana kaupungin keskusta oli hetken vapaa hallinnon otteesta, armeija tunkeutui kaupunkiin yhdysvaltalaisvalmisteisten tankkien johdolla ja kukisti opiskelijoiden kansannousun. Tankki jyräsi matalaksi yliopiston pääportin, ja sen perässä tulivat kommandot ja santarmit – jotka oli valittu fasistisen asenteensa perusteella – ja he nujersivat lopunkin vastarinnan. Vielä viikkoja sen jälkeen poliisilaitosten selleissä kaikuivat kidutettujen opiskelijoiden tuskanhuudot.
Kansannousu murskattiin, mutta hallinto ei noussut enää jaloilleen. Muutamaa päivää myöhemmin prikaatinkenraali jyräsi everstien vallan ja vei oikeistohallitusta vielä julmempaan suuntaan. Autoritarismi näkyi koomisena irvikuvana televisioruuduissa: uutissähkeet luki tiukkailmeinen upseeri mitaleilla koristellussa univormussa jyristen käskyjään katselijoille.
Puoli vuotta myöhemmin diktaatuuri sortui ylilyönteihin – ehkä epätoivoisessa yrityksessään vahvistaa hallinnon asemaa – ja ryhtyi häpeälliseen hankkeeseen ulottaakseen valtansa itsenäisen Kyproksen tasavallan alueelle. Toimenpiteellään he saivat Turkin tekemään brutaalin invaasion saarelle, mikä oli synnyttää sodan Kreikan ja Turkin välille. Lukemattomat kyproslaiset menettivät henkensä, haavoittuivat tai joutuivat pakenemaan kodeistaan. Tragedian seuraukset ovat yhä näkyvissä – synkkä Vihreä linja jakaa saaren tänäkin päivänä. Olisi luullut sotilashallituksen vaalivan asevoimiensa vakautta, mutta tuo episodi paljasti Kreikan heikkouden. Hallinto romutti myös maan talouden juuri kun Bretton Woods -järjestelmän hajoaminen ja öljykriisi aiheuttivat kansainvälisen kapitalismin syöksykierteen. Muutamissa päivissä sotilasjuntan valta mureni. Heinäkuussa tänä vuonna Kreikka juhlii tietynlaisen liberaalin demokratian paluun 50. vuosipäivää.
Kreikan sotilasjuntan valtaannousun tarina on kuitenkin vaipunut lähes täysin unohduksiin. Vallan kaappasivat kapinaan nousseet armeijan upseerit huhtikuussa 1967, mutta operaation suunnittelijat ja tukijat olivat Yhdysvaltain hallinnossa. He olivat aloittaneet toimintansa jo 1950-luvulla, ja Kreikka oli vain yksi maa pitkässä vallankaappauksien sarjassa, jota CIA toteutti eri puolilla maailmaa: Iranin viimeisen demokraattisesti valitun pääministerin Mohammad Mosaddeqin syrjäyttäneestä vallankaappauksesta lähtien aina kenraali Augusto Pinochetin toteuttamaan presidentti Salvador Allenden murhaan Chilessä 1973.
Oleellista ei ole se, miksi Yhdysvallat näki tarpeelliseksi kaataa keskustalaisen ja länsimyönteisen Geórgios Papandréoun hallituksen vuonna 1965 ja näytti kaksi vuotta myöhemmin vihreää valoa eversteille, jotka hajottivat parlamentin ja laittoivat Kreikan yhteiskunnan ”kipsiin, kuten lääkärit toimivat murtuneen jalan kanssa” – näin tapahtunutta kuvaili sotilasjuntan omaperäinen johtaja Geórgios Papadópoulos. Kun otetaan huomioon eri puolilla Eurooppaa vallinnut hämmennys, keskeistä on se, että vuonna 1967 Ranskan, Saksan ja Itävallan hallitukset sekä jossain määrin myös Ison-Britannian hallitus vastustivat äänekkäästi ja näkyvästi vallankaappausta. Kreikan vajoaminen fasismiin teki särön Euroopan suurten valtojen ja Yhdysvaltain välille, vaikka ne olivatkin kaikki rautaesiripun samalla puolella. Eurooppa liittoutui Kreikan demokraattien kanssa, joita vastassa oli Yhdysvaltain tukema ja Natoon kytköksissä oleva sotilasjuntta.
Niihin aikoihin vanhempani veivät meidät kesäisin Wieniin tai Müncheniin ”hengittämään vapauden ilmaa”. Muina aikoina, etenkin ankeina iltoina, me kyyristyimme radion ääreen kuuntelemaan Deutsche Welleä tai BBC:tä. Peittelimme itsemme punaisella viltillä minimoidaksemme riskin siitä, että lähetyksen kuulisivat naapurit, jotka olivat kärkkäitä ilmiantamaan meidät. Näiden kanavien kreikankieliset ohjelmat pursuivat tukea demokraattiselle vastarinnalle, päinvastoin kuin juntan puolella oleva Voice of America.
Toisin sanoen Eurooppa tuki vapaata Kreikkaa, kun taas Yhdysvallat petti meidät. Siksi ei ollutkaan mikään yllätys, että juntan kaatumisen jälkeen kreikkalaiset – mukaan lukien konservatiivinen pääministeri Konstantínos Karamanlís – suhtautuivat vihamielisesti Natoon, mutta hyvin myötämielisesti, jopa innokkaasti, EU:n edeltäjään Euroopan yhteismarkkinoihin. Päinvastoin kuin mitä Pohjois-Euroopassa uskotaan, useimmat kreikkalaiset eivät nähneet EU:ta lypsylehmänä, millainen siitä myöhemmin tuli, vaan sen takaajana, että tankit pysyisivät kasarmeissa ja salainen poliisi kurissa – samaa mitä itäeurooppalaiset janosivat diktatuurien kaaduttua 1991.
Tämä selittää, miksi juntan vastustusta ylpeinä muistelevilla on usein hyvin erilainen kanta Natoon kuin niillä itäeurooppalaisilla, joiden mielissä ovat muistot kommunistisista diktatuurihallinnoista. Vladimir Putinin määrättyä armeijansa hyökkäämään Ukrainaan minä tuomitsin maahantunkeutumisen rikollisena tekona: sanoin Putinin olevan ”säälimätön tappaja”, kehotin kaikkia demokraatteja seisomaan Ukrainan rinnalla ja yritin saada lännen neuvottelemaan Ukrainan sodan välittömästä lopettamisesta lupaamalla Venäjälle, että Ukraina ei tulisi liittymään Natoon, jos Venäjä vetäisi joukkonsa takaisin. Minusta tärkeintä oli saada länsi tekemään kaikki mahdollinen saadakseen Venäjän armeijan perääntymään takaisin niihin asemiin, missä se oli 22. helmikuuta 2022, ja antaakseen Ukrainan kukoistaa osana liberaalidemokraattista läntistä Eurooppaa.
Toverini Itä-Euroopassa eivät olleet vakuuttuneita. Puolan vasemmistomyönteinen Razem-puolue tuomitsi minut, koska en ”tukenut Ukrainan itsemääräämisoikeutta”. Sosiaalisessa mediassa minut leimattiin ”westsplainerksi” ja Putinin hyödylliseksi idiootiksi.
Yleiseurooppalaisen liikkeen jakautuminen teki minut surulliseksi, mutta yritin keskittyä sen historiallisiin syihin. Itäeurooppalaisten tovereitteni silmissä Nato on valtioiden ryhmittymä, joka tarjoaa suojaavan kehän liberaalidemokraattisille maille. Heidän perspektiivistään jäsenyys Natossa on välttämätöntä Ukrainan itsenäisyydelle, ja minun ehdotukseni siitä, että maa pysyisi Naton ulkopuolella, näytti demokraattisten voimien pettämiseltä. Minä puolestani olin kasvanut fasistihallinnon alaisuudessa, joka ei ainoastaan ollut Naton siipien suojissa vaan jota paljolti luotsasivat CIA:n ja Naton virkamiehet. Siksi Ukrainan Nato-jäsenyys maan demokraattisen tulevaisuuden takaajana tuntui minusta absurdilta.
Niistä monista iskulauseista, joita henkensä uhalla Kreikan demokratian palauttamista puolustaneet sankarilliset Ateenan polyteknisen yliopiston opiskelijat olisivat voineet kirjoittaa opinahjonsa portteihin, he valitsivat kaksi lyhyttä slogania: ULOS USA ja ULOS NATO. He käyttivät sinisiä farkkuja ja diggasivat jatsia eivätkä olleet lainkaan antiamerikkalaisia, mutta he vastustivat jyrkästi sitä, että joutuivat elämään eräänlaisessa USA:n siirtomaassa, jossa kansallinen budjetti piti hyväksyttää Yhdysvaltain suurlähettiläällä ja jossa Nato ja CIA kontrolloivat maan armeijaa, maan ilma- ja meritilaa sekä salaista poliisia.
On totta, että monissa kehittyneissä valtioissa – kuten Hollannissa ja Tanskassa – Nato-jäsenyys sopi hyvin liberaalidemokraattiseen päätöksentekoon, mutta Kreikka ei ollut ainoa poikkeus tästä. Myös portugalilaiset elivät Naton jäsenenä fasismin ikeen alla. Turkissa demokratian kannattajien monet sukupolvet voivat kertoa, että voi hyvinkin elää Nato-maassa, jossa valtaa pitää tukahduttavan autoritaarinen hallinto. Ei sen vähäisempi valtiomies kuin Charles de Gaulle uskoi, että Nato oli haitaksi hänen maansa itsemääräämisoikeudelle.
Silti Putinin hallinnon hyökättyä Ukrainaan me olemme eurooppalaisina menettäneet kykymme käydä rationaalista ja historiaan pohjautuvaa väittelyä siitä, onko jäsenyys Natossa haitallista vai välttämätöntä Euroopan liberaalidemokratioille.
Jotkut toki väittävät, että Nato-jäsenyydessä on kyse maan puolustamisesta ulkoisia uhkia vastaan eikä niinkään demokratian takaamisesta. Mutta on selvää, että Natoon liittyminen ei ole välttämätön eikä riittävä takuu maan puolustamiseen. Kreikan suurin alueellinen uhka tulee Turkista, mutta Naton linjan mukaan puolustusliitto tulee väliin vain, jos Naton ulkopuolinen maa uhkaa järjestön jäsenmaata. Mikäli Nato-maa Turkki valtaisi Kreikan saaria, Nato ei puuttuisi asiaan. Toisessa ääripäässä ovat Jordania, Egypti ja tietenkin Israel, jotka ovat täysin Naton puolustusjärjestelmän suojissa, vaikka ne eivät olekaan Nato-maita.
Mikä on siis Naton merkitys? Kymmenisen vuotta sitten kävin epävirallisen keskustelun Naton Euroopan-joukkojen entisen komentajan kanssa. Tämä vakaa amerikkalainen republikaani vastasi suoraan, kun kysyin häneltä, täyttikö Nato sille asetetun tehtävänsä. ”Se riippuu siitä, miten sen tehtävä määritellään”, hän vastasi hymy huulillaan. Kysyin, miten hän sen määrittelisi. ”Se on kolmitahoinen”, hän sanoi. ”Ensinnäkin se pitää meidät pois Euroopasta. Toiseksi se pitää Venäjän kaukana. Kolmanneksi se pitää Saksan aisoissa.” Yksikään sen jälkeen kuulemani analyysi Naton roolista Euroopassa ei ole osunut niin hyvin maaliinsa.
Ukrainan sodan yhä jatkuessa ja Euroopan parlamentin vaalien ollessa näköpiirissä eurooppalaisten täytyy kysyä itseltään, onko järkevää olettaa, että meidän demokratiamme ovat vahvempia, kun luovutamme ulkopolitiikan ja puolustuksen hoidon Naton käsiin. Toisin sanoen Yhdysvaltain hoidettavaksi. Vai olivatko Ateenan yliopiston opiskelijat ja kenraali De Gaulle oikeassa, kun he pelkäsivät, että sokea luottamus Natoon kiihdyttäisi Euroopan ajautumista vasallimantereen rooliin? Itse olen opiskelijoiden kannalla.
Suomennos: Jorma Penttinen
Alkuperäinen artikkeli on julkaistu Znetwork.org-sivustolla 4.1.2024. Julkaistu Creative Commons -lisenssin alla.
