”Minä pidän rajojen ylittämisestä.”

Näin sanoo Nobel-palkittu puolalainen kirjailija Olga Tocarczuk rikostarinassa ”Aja aurasi vainajain luitten yli”. Hänen ajatuksensa rajojen ylittämisestä kiinnostaa minuakin, koska kotini sijaitsee Suomen ja Venäjän valtioiden rajalla Pohjois-Karjalassa. Rajan tuntumassa asuttaessa elämäämme leimaa moni erityispiirre, jota muualla Suomessa ei tiedosteta. Asumme suljetulla ja vartioidulla rajalla, mutta miksi suljettuja rajoja ylipäätään tarvitaan?

SUOMEN ITÄRAJA ON nähnyt monta muutosta vuosisatojen saatossa: milloin ruotsalaiset ovat meitä hallinneet, milloin taas venäläiset. Olemme saaneet kulttuurisia vaikutteita sekä idästä että lännestä. Tämä sekasotku näkyy hyvin meissä pohjoiskarjalaisissa: emme ole karjalaisia emmekä savolaisia, vaikka kielemme on lähes savoa vain mie-sanalla lisättynä. Venäjältä olemme saaneet paljon lainasanoja, mikä todistaa, että kansojen kesken on yhteyttä pidetty.

Rajalinjalle johtaa tie, jota joskus lähden huvikseni ajamaan Toyota Avenciksellani. Aluksi matkaa on kaksikymmentä kilometriä Ruunaalle, jossa Lieksanjoki, joka saa alkunsa Venäjältä, virtaa vapaana ja villinä koskineen. Käyn koskilla muutaman kerran vuodessa näytöskiertueella etelän ystävilleni. He haltioituvat vuolaan veden kieputuksesta, jollaista enää harvoin Suomessa näkee. Veden kieppuminen on meditatiivista ja sitä voisi seurata loputtomiin.

Koskilta matkani jatkuu itään metsäautoteitä pitkin. Yksi näistä teistä vie rajalinjalle. Joillekin ihmisille rajalinja on eksoottinen paikka. Näin kävi myös saksalaiselle ystävättärelleni Ursulalle joitain vuosia sitten. Hän vauhkoontui täysin ja lähti päättömästi laukkaamaan Venäjälle päin. Seis-rajavyöhyketaulun varoitukset eivät häntä pysäyttäneet. Kiljuin ääneni pilalle hänen peräänsä, mutta mikään ei auttanut. Hän oli rajahysterian vallassa.

Kielletty tekeminen tuntui ihanalta, lisäsi adrenaliinia veressä ja antoi rohkeutta. Jonkin matkaa juostuaan Ursula ilmeisesti huomasi, että rajalla ei ollutkaan sen kummemmin mitään ihmeellistä: samaa metsää ja pusikkoa kuin muuallakin. Hän palasi pettyneenä takaisin. Onneksi, ennen kuin rajavartiosto ehti paikalle sakkoja kirjoittamaan.

RAJA ON MONELLE paikka, josta haetaan jännitystä elämään. Otetaan kenties selfie ja kehuskellaan kavereille, että tulipahan käytyä Venäjällä. (Oikeasti niin pitkälle rajavyöhykkeellä he tuskin pääsevät joutumatta pidätetyiksi.)

Suomen ja Venäjän raja on 1343,6 kilometriä pitkä. Rajavyöhykkeen leveys vaihtelee neljästäsadasta metristä kolmeen kilometriin.

RAJAVYÖHYKELAKI ASETETTIIN Suomessa presidentti Paasikiven allekirjoituksella vuonna 1947. Ennen ja jälkeen vuoden 1917, Suomen saadessa itsenäisyytensä, ihmiset kulkivat jokseenkin vapaasti rajan yli. Käytiin sukulaisissa, metsästettiin ja käytiin kauppaa.  Miehet menivät talvisavotoille Venäjän puolelle ja uittivat jäiden lähdettyä kaatamansa puut Suomen puolelle sahoille ja paperitehtaille. Lähinnä talvisaikaan tapahtunut liikenne oli todella vilkasta ja Lieksan kohdalla Ruunaa toimi rajanylityspaikkana. Vapaaseen rajanylitykseen tuli loppu Stalinin noustessa valtaan Neuvostoliitossa. Mutta miksi edelleen 75 vuotta toisen maailmansodan jälkeen rajamme on tiukasti suljettu? Onko niin, että jokin uhka aina vaanii idän suunnasta?

Villieläimet, kuten sudet, karhut ja hirvet, jatkavat rajanylityksiä, oli poliittinen tilanne mikä hyvänsä. Susia tulee Venäjältä Suomeen monien metsästäjien mieliharmiksi: niitä on kuulemma liikaa. Metsästäjät ovat varmoja, että sudet tappavat hirvet ja heidän koiransakin. Rajaseudun asukkaat pelkäävät susien käyvän koulutiellä kulkevien lasten kimppuun ja kotieläinten pito ulkona koetaan riskiksi.

”Jos susi pihhaan tulloo, niin ilimat passautan siitä pellolle”, muotoilee tohmajärveläisisäntä paikallislehdelle.

Sudet tappavat hirvet, hirvet syövät istutetut puuntaimet, ja karhut ovat muuten vain pelottavia. Ja minä kun toivoisin edes kerran näkeväni vilauksen näistä villieläimistä!

KOSKA ME PELKÄÄMME, että idästä vyöryy uhkaavia joukkoja maahamme, on Suomi jatkosodan jälkeen puolustanut rajaansa jalkaväkimiinoilla. Suomen nihkeästi liityttyä Ottawan jalkaväkimiinat kieltävään sopimukseen vuonna 2011 miinat poistettiin varastoista ja tilalle ostettiin viuhkapanoksia ja entistä parempia panssarimiinojen laukaisimia. Suomessa ei miinoja ole istutettu maastoon, vaan sieltä löytyy kulkemista estäviä aitoja, kameroita ja liikkeentunnistimia.

Jalkaväkimiinat kieltävä sopimus oli suuri edistysaskel niiden siviileille aiheuttamaa tuhovoimaa vastaan. Kansainvälinen Punainen Risti aloitti jalkaväkimiinojen käytön vastustamisen jo 1980-luvulla. Se kampanjoi, teki vetoomuksia ja näytti toteen, minkälaista jälkeä nämä aseet saivat aikaan ihmisissä: silpoutuneita raajoja, sokeutuneita ihmisiä ja poisräjähtäneitä genitaaleja.

MUTTA VIELÄKÄÄN EIVÄT USA, Venäjä, Kiina, Israel, Egypti ja Myanmar ole allekirjoittaneet Ottawan sopimusta! Sinänsä tällä sopimuksella ei taida olla paljoa käytännön merkitystä, sillä monissa niissäkään maissa, jotka sopimuksen allekirjoittivat, ei miinoja ole poistettu maastosta. Yksi syy on, ettei niitä ole aikoinaan merkitty ja siksi niiden paikantaminen on vaikeaa.

1990-LUVUN ALUSSA olin sairaanhoitajana Kansainvälisen Punaisen Ristin kenttäsairaalassa Aranyaprathetissa Thaimaan ja Kambodžan rajalla. Kambodžaa hallitsi hirmuvaltias Pol Pot, joka oli miinoittanut rajan niin tiheästi jalkaväki- ja lankamiinoilla, että harva rajanylittäjä pysyi hengissä tai haavoittumatta. Mutta jotkut heistä selvisivät sairaalaamme saakka. Pystyimme pelastamaan heistä suurimman osan elämälle. Jalaton, kädetön ja sokea mies ei Kambodžassa kykene elättämään perhettään. Siksi moni miinasta henkiin jäänyt teki itsemurhan. Onko armollisempaa kuolla nopeasti vaikka pommi-iskussa kuin virua raajarikkona toisten armoilla lopun ikäänsä? Meillä länsimaisilla auttajilla oli pohtimisen paikka: vaikka teimme ammattietiikkamme mukaista auttamistyötä, oliko se paras mahdollinen ratkaisu kambodžalaisille itselleen?

KUN KATSOO Kambodžan kansaa tänä päivänä, saattaa ihmetellä, mikä yksijalkainen kansa se on.

Olga Tokarczukin kirjassa rouva Duszejko ylittää Puolan ja Tšekin rajan monta kertaa päivässä. Hänestä rajanylitys on hauskaa. Ylitys on helppoa, mutta rajavartioita sielläkin kannattaa vältellä, vaikka rajavartijat ovat lähinnä kiinnostuneita salametsästäjistä ja viinan salakuljettajista.

JA SUDET JOLKOTTELEVAT yön pimeydessä valtakunnasta toiseen niin kuin meillä Suomessakin – ne onnelliset ja vapaat!

Toivon hartaasti, että mekin voisimme ylittää rajan Venäjälle yhtä helposti kuin Euroopassa. Matkani ei pysähtyisi kieltotaulun eteen, vaan voisin jatkaa Ruunaalta matkaa kiipeämällä 253 metrin korkeuteen Aittovaaran laelle ja ihastella joka suuntaan avautuvia reheviä metsiä niin Suomen kuin Venäjän puolella, hengittää syvään raitista ilmaa ja lähettää avaruuteen toiveen, ettei rajamme tarvitsisi minkäänlaisia miinoja eikä muitakaan aseita. Ja mitä jos valtioidemme suljettuja rajoja ei olisi olemassakaan, vaikka valtiot olisivat erillisiä? Keskustelemalla kasvokkain ennakkoluulot vähenisivät ja eläisimme enemmän rauhanomaisesti naapurimme tuntien aivan niin kuin muinoin hamaan olemiseen asti. Eikö se olisi upeaa!

Teksti: Tarja Tuovinen
Kuva: Susanna Falenius

* * * * *

Tarja Tuovinen on erikoissairaanhoitaja ja avustustyöntekijä, joka on kiertänyt maailman katastrofipesäkkeitä 80-luvun lopulta lähtien. Hänen esikoisteoksensa Hikeä, kyyneleitä ja sideharsoa ilmestyi vuonna 2014 Rauhanpuolustajien Pystykorva-sarjassa. Kirja koostuu Tuovisen päiväkirjamerkinnöistä neljältä sota- ja katastrofialueelta.

Tuoviselta ilmestyi syyskuussa jännitysromaani Kenttäsairaala (Kirjokansi 2021), joka kuvaa avustustoimintaa Pakistanin talebanalueella Peshawarissa. Teos alkaa dramaattisesti terrori-iskusta moskeijaan ja sairaalan vaurioitumisesta. Tarvitaan uusi turvallinen kenttäsairaala, ja suomalainen leikkaussalihoitaja toimii aktiivisesti sen perustamisessa. Hän joutuu näkemään muiden avustustyöntekijöiden traumoja ja juonitteluja, ihmissuhdeongelmia, humanismia mutta myös vallanhalua ja koloniaalista asennetta potilaisiin ja paikalliseen henkilökuntaan. Juonenkäänteenä on talebanpomolle naitettavan pikkutytön murha.

Tuovisen kokemukset avustustyöstä tekevät Kenttäsairaalan tekstistä uskottavaa.

Kirsti Era