Rauhanpuolustaja haastatteli 34-vuotiasta Ibrahim Sidi Haia Shaghafia, joka on valmistunut Madridin elokuvainstituutista ja työskentelee elokuvakoulun opettajana länsisaharalaisten pakolaisleireillä Lounais-Algeriassa. Ibrahim oli aiemmin aktiivinen ”A Cry Against the Wall” -ryhmässä, joka toimi Länsi-Saharan vapautusliikkeen Polisarion ja Marokon välisen tulitauon kaatumiseen 13.11.2020 asti. Ryhmän nimi viittaa Marokon rakentamaan puolustusmuuriin, joka jakaa Länsi-Saharan kahteen osaan, miehitettyyn ja vapautettuun alueeseen.

Tutkimusten mukaan 70 prosenttia sahrawileirien asukkaista on nuoria. Kesä on alueella kaikkein ankarin vuodenaika. Millaiset ovat koronapandemialla raskautetut nykyolosuhteet pitkään pakolaisleirillä asuneen nuoren näkökulmasta?

”On vaikeaa löytää sanoja kuvaamaan leirien todellisuutta. Olosuhteet ovat sellaiset, että alueella asuminen on haaste sinänsä. Luonto täällä on ankara tavalla, jota ei voi kuvitella, lämpötilat yltävät viiteenkymmeneen asteeseen, ympäristö on erittäin koetteleva (muun muassa hienojakoinen hiekka tunkeutuu joka paikkaan), ja elinolosuhteet – vaikka ne ovat parantuneetkin – eivät täytä ihmisarvoisen elämän vähimmäisvaatimuksia. Normaalin arjen edellytyksiä ei juuri ole, ja silloinkin kun on, ne saavutetaan monin uhrauksin.

Esimerkki tästä on vakava juomaveden puute. Kun lämpötilat ylittävät viisikymmentä celsiusastetta, on veden saatavuus todellinen ongelma. Perheet varastoivat vettä säiliöihin. Jokaisella perheellä on yksi tai kaksi vesisäiliötä, joihin tuodaan kuorma-autoilla täydennystä. Noin tuhannen litran säiliöstä vettä käytetään esimerkiksi juomiseen, ruoanlaittoon, siivoamiseen ja kotieläinten juottamiseen.

Haluan kuitenkin korostaa, että tavallinen sahrawi on sitoutunut osaansa kansansa tavoitteiden saavuttamiseksi. Sahrawit, sekä miehet että naiset, tietävät toisenlaisen elämän mahdollisuuksista muualla maailmassa ja että heidän olisi mahdollista muuttaa pois leireiltä etsimään parempia elinoloja. Mutta he kestävät ankaran ympäristön ja resurssien niukkuuden synnyttämät vaikeudet, koska pysyvät vaatimuksissaan [kotimaansa miehityksen lopettamisesta, suom. huom].

Itse asiassa marokkolaismiehittäjät yrittivät houkutella sahraweita asunnolla ja kuukausittaisella toimeentulotuella luopumaan itsemääräämisoikeudestaan. Mutta me kaikki tiedämme, että marokkolaisten miehittämä maa kuuluu alkuperäisväestölle, sahraweille. Oikeuttamme omaan maahan ei murenna ulkopuolisten, Marokkoa tukevien voimien läsnäolo. Tämä oikeus pysyy eikä katoa ajan myötä. Se saa meidät kamppailemaan joka päivä.”

Olet valmistunut elokuvakoulusta. Miten pakolaisleirillä asuva ihminen voi toimia elokuvan parissa? Leireillä ei ole elokuvateattereita tai muutakaan elokuvaan liittyvää toimintaa. Mikä sai sinut ryhtymään alalle?

”Mitä tulee elokuvakouluun ja -harrastukseeni, mielestäni on aika luopua vallitsevasta uskomuksesta, että elokuva, taide ja kulttuuri ovat vain viihdettä ja että ne ovat siten toissijaisia asioita. Minulle elokuva on olennainen osa kulttuuria ja taidetta, jotka puolestaan kuuluvat yleismaailmallisiin ihmisoikeuksiin, kuten liikkumisvapaus. Sama koskee oikeutta oppia ja harrastaa kulttuuria.

Itse asiassa elokuvan tekemisen ajatteleminen pakolaisleirin todellisuudessa vaatii hieman hulluutta. Olin onnekas, kun sain katsella elokuvia yhdestä ensimmäisistä leireille saapuneista televisioista.

Tuolloin huomioni kiinnitti vain elokuvan editointi. Ihmettelin, kuinka sujuvasti kamera siirtyy ihmisjoukoista keskittymään ihmisen piirteiden pienimpiinkin yksityiskohtiin. Se tuntui minusta silloin eräänlaiselta taikuudelta.

Mieleeni tulvi kysymyksiä, jotka ruokkivat kiinnostustani elokuva-alaa kohtaan. Kymmenisen vuotta myöhemmin sain osallistua leirillä järjestettävälle vuotuiselle FiSahara-elokuvafestivaalille. Siellä pidettiin työpajoja elokuvatekniikoista, myös editoinnista. Veljeni kannusti minua osallistumaan työpajaan. Olin sitä ennen avustanut muuten  festivaalin järjestämisessä.

Kun näin professorin puhuvan montaasin tekemisestä, tajusin, että tämä on intohimoni, jossa voin olla luova, ja tätä työtä teen mielelläni. Vuosia myöhemmin leirille perustettiin elokuvakoulu, jossa aloitin opiskeluni. Jatkoin Madridin elokuvainstituutissa, ja palasin sitten leireille.”

Pystyitkö yhdistämään teoreettisen koulutuksen leirien todellisuuteen palattuasi Madridista?

”Mielestäni kokemuksemme pakolaisina on tallennettava äänen ja videon avulla. Sahraweilla on kulttuuri, joka perustuu sukupolvelta toiselle välittyviin suullisiin kertomuksiin. Meillä ei ole kirjallista kulttuuriperintöä muiden kansojen tavoin. Ja minulla on tunne, että kulttuurimme kuolee jokaisen meitä edeltäneen sukupolven kuollessa. Jokainen isoisä, isä tai äiti on kirjasto täynnä kulttuuria, perinteitä ja tietoa Länsi-Saharan alueen alkuperäiskansoista.

Kuten monet leirillä olevat kollegani, olen syvästi kiinnostunut yhteisöni juurista ja sen alkuperäisistä arvoista. Haluan tallentaa alkuperäiskulttuuristamme materiaalia elokuvateokseen, joka tavoittaa tulevia sukupolvia äänen ja kuvan avulla. Tällä hetkellä alkuperäiskansojen kulttuuria katoaa ja vääristyy helposti. Haluamme säilyttää elämäntapamme, kielemme ja meille tutun puhetavan, jotka erottavat meidät muista alueen kansoista.

Elokuva on väline, joka meiltä puuttui edistääksemme paikallista kulttuuriamme sen kaikissa ilmenemismuodoissa. Luotimme runoihin ja lauluihin, mutta ne eivät ole enää suosittuja uuden sukupolven keskuudessa. Viestintävälineiden vallankumous ja pitkä pakolaisaika ovat vaikuttaneet tähän.

Elokuvan tekeminen vaatii kaikkialla paljon välttämättömyystarvikkeita, mutta kuinka pakolaisleirillä, jossa on puutetta vedestä ja lääkkeistä, voi saada ketään vakuuttuneeksi elokuvallisesta tai taiteellisesta toiminnasta? Tämä oli vaikea haaste, mutta vuosi vuodelta olen vakuuttuneempi, että tein oikean päätöksen.”

YK:n pyrkimykset toimia välittäjänä rauhan saavuttamisessa Länsi-Saharassa eivät ole tuottaneet tulosta. Mitä ajattelet tästä aikana, jolloin konflikti kärjistyy ja toivo rauhanomaisista ratkaisuista on menetetty? Mitä mieltä päivittäin kohtaamasi nuoret ovat? 

”Leireillä olevien nuorten tai pikemminkin eri-ikäisten ihmisten tilanne on vaikea ja näköalat kapeat. Meidän on vaadittava pattitilanteen laukaisemista ja autettava sahraweja saavuttamaan itsemääräämisoikeus. Nuorten keskuudessa koetaan turhautumista, ja toivo on mennyt kaikkiin aiemmin käytettyihin rauhanomaisiin keinoihin.

Sahrawit ovat taistelleet rauhanomaisesti yli kolmekymmentä vuotta, ja Marokon vastaukset ovat jatkuvasti väkivaltaisia. Marokon vankiloissa on nuoria, jotka on vangittu vain poliittisten mielipiteidensä ilmaisemisesta ja tuen osoittamisesta sahrawikansan itsemääräämisoikeudelle. Nuoria kaapataan väkivalloin ja kidutetaan.

Monet ajattelevat nyt, että rauhanomaiset ratkaisut ovat hyödyttömiä, vaikka sahrawit uskovat rauhaan ja pitävät sotien välttämistä tärkeänä. Mutta rauhan tavoittelemisen hinta on elämämme, joka valui hukkaan leireillä. Pakolaisleirit tunnetaan ’unelmien ja kunnianhimojen hautausmaana’.

Nuori, jolla on luovia ideoita, turhautuu päivittäin, koska hän ei yksinkertaisesti voi saavuttaa tavoitteitaan tässä paikassa siten kuin kuka tahansa muualla asuva nuori.

Pakolaisnuori kokee, ettei hän ole samanarvoinen kuin muut nuoret. Suoraan sanoen olen katkera. Maailman päättäjät jättävät meidät huomiotta ja vain jatkavat päätöslauselmillaan rauhanoperaatiota vuosi kerrallaan (YK:n rauhanturvaoperaatio Minurso kansanäänestyksen järjestämiseksi käynnistyi vuonna 1991). Tämä viittaa siihen, ettei heillä ole tahtoa ratkaista tätä konfliktia siitä huolimatta, että ratkaisulle on selvä laillinen perusta. Meidän ikuisesti odottavalla elämällämme ei ole mitään arvoa. Pidämme kansainvälistä yhteisöä vastuussa unelmiemme menettämisestä, koska monet meistä asuvat kaukana perheistään, emmekä ole saaneet tarpeeksi koulutusta hioaksemme taitojamme.

Kun olin lapsi, pakolaislapset joutuivat poistumaan leiriltä 12-vuotiaana saadakseen peruskoulutuksensa loppuun. Emme eläneet lapsuutta, vaan muutuimme nopeasti aikuisiksi, joiden oli otettava vastuu elämästään. Meillä ei ollut muita vaihtoehtoja. Leirillä ei ollut yläkouluja minun sukupolveni ollessa lapsia.

Sahrawiyhteisöllä on paikallishallinto, joka hoitaa asioitaan, sekä monia nuorisopolitiikkaa ja -ohjelmia toteuttavia elimiä. Mutta tilanteessa, jossa elämme, nuorten kykyjen kehittämiseen tarvittavien tilojen tarjoaminen ei ole mahdollista sahrawien nuorisojärjestöjen työntekijöiden ponnisteluista huolimatta.

Marokon miehittämällä maallamme on runsaasti luonnonvaroja ihmisarvoiseen elämään, mutta elämme kuitenkin pakolaisina ja tunnemme, että meiltä on riistetty perusoikeudet. Nuoret alkavat menettää kärsivällisyytensä. Siksi vetoan kaikkiin rauhaan uskoviin liittymään Länsi-Saharan rauhan puolustajiin.

Luotan kuitenkin siihen, että palaan jonain päivänä kotimaahani, ja tarraan tähän toivoon, koska se on vastarintani ja vankkumattomuuteni salaisuus. Pidämme tiukasti kiinni itsemääräämisoikeudestamme. En koskaan menetä optimismiani siitä, että saamme maani takaisin jonakin päivänä.”

Olet elokuvafanaatikko. Syntyykö leiriympäristössä mielestäsi varteenotettavia ideoita elokuviin, jotka voisivat osallistua kansainvälisiin tapahtumiin, vaikkapa dokumenttitasolla? Onko mahdollista yhdistää ajatus pakolaisuudesta ja elokuvan tekemisestä luovana työnä? Tai pikemminkin: lisääkö vai vähentääkö pakolaisuus luomisprosessia?

“Uskon, että vaikea ympäristö ei vaikuta luovuuteen, päinvastoin, mitä suuremmat vaikeudet, sitä kirkkaampi ihmismieli. Luovuudella itse asiassa keksitään tapoja voittaa vaikeuksia ja tehdä niistä huomaamattomia. Meillä sahraweilla on sanonta: Tragedioiden ja vastoinkäymisten kohdusta syntyy ihmeitä.

Valitettavasti Länsi-Saharan nykytilanne on jännittynyt maailmassa riehuneen pandemian vuoksi, rauhanpyrkimysten romahdettua ja Marokon ja sahrawien välisten aseellisten taistelujen alettua uudelleen. Tosiasia on, että Marokon hallitus kiistää olemassaolomme. Tämä on sota, josta länsimainen media ei uutisoi, koska ulkomaiset kirjeenvaihtajat eivät pääse Marokon rakentaman puolustusmuurin läheisyyteen.

Toivomme, että kansainvälinen yhteisö pystyy ratkaisemaan Länsi-Saharan kysymyksen itsemääräämisperiaatteen mukaisesti.”

Mitä voimme sanoa rauhan puolustajille, jotka uskovat, että meidän on työskenneltävä rauhanomaisen ratkaisun eteen jokaisessa konfliktissa?

”Viestini kaikille rauhan puolustajille on, että olemme rauhallinen kansa, mutta suurin osa meistä kokee, että maailma on kääntänyt meille selkänsä. Kuinka voimme puhua rauhanomaisesta liikkeestä, kun näemme miten nuoret istuvat vuosia Marokon vankiloissa yksinkertaisesti siksi, että he osallistuivat väkivallattomaan mielenosoitukseen, jossa vaadittiin itsemääräämisoikeutta? Toivon, että rauhan puolustajat ymmärtävät, kuinka yritämme pysyä hengissä joka päivä. Kolmekymmentä vuotta rauhanponnisteluja, ja mitä olemme saaneet?

Meidät ovat kasvattaneet naiset, jotka ovat kärsineet sodasta ja päivittäisistä pommituksista, ja jotka ovat kamppailleet elääkseen maanpaossa elämän, joka näyttää loputtomalta pimeältä tunnelilta. Voiko kukaan kuvitella, mitä tunnemme ja mihin ratkaisuihin turvaudumme päästäksemme pois tästä tilanteesta?”

Teksti: Baida Embarec Rahal

Kirjoittaja on Länsi-Saharan vapautusliikkeen Polisarion edustaja Suomessa.

Suomennos: Anu Harju
Kuva: Ibrahim Sidi Haiba Shaghaf

Länsisaharalaisten sahrawien pakolaisleirit sijaitsevat Luoteis-Algeriassa lähellä Tindoufin kaupunkia. Leirit perustettiin vuonna 1975 majoittamaan tuhansia Marokon armeijaa pakenevia pakolaisia. Marokko hyökkäsi Länsi-Saharan alueelle sen jälkeen, kun vuoteen 1976 saakka aluetta miehittänyt Espanja vetäytyi äkillisesti.

Ankarissa aavikko-olosuhteissa ja niukkojen luonnonvarojen keskellä on viisi suurta leiriä, joissa asuu yhä tuhansia pakolaisia ja jo useita pakolaissukupolvia. Kyseessä on yksi maailman pisimpään kestäneistä pakolaiskriiseistä.