Sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Pertti Koistinen purkaa runossaan lukemattomien Venäjän kulttuuria ja venäläisiä ihmisiä tuntevien tuntoja maan johdon järjettömän sodanlietsonnan hetkellä.

Eikö riittänyt?

Lähes 80 vuotta on sukupolveni
nuollut sodan haavoja
maksanut velkoja
virheistään ihmisyyttä vastaan
siitä toivuttuaan rakentanut kouluja, kirjastoja,
yrittänyt uskoa ja uskotella –

EI ENÄÄ SOTAA!

ei Auschwitziä, Trebljankaa, Babi Jaria, vankileirien saaristoja,
ei sodassa raiskattuja naisia
ei vastakkain asettelua ja viholliskuvia

EI!

Tuoreessa muistissa
mennyt ja menetetyt
isät, äidit, veljet ja siskot, elämän mahdollisuudet
sekä hetket,
kun istuimme kirjastoissa, metroissa, Saimaan ja Vienan meren rannoilla

lukemassa Tšehovia, Majakovskia, Jevtušenkoa, Ahmatovaa ja Maxim Gorgia
enemmän kuin kukaan muu kansa.

Siitä noustuamme,
panimme soimaan Rahmaninovia, Sibeliusta, Tšaikovskia, Šostakovitšia ja Griegiä
niin että kumisivat
Laatokan rannat ja Kuhmon metsät.

Iltaisin opiskelimme venäjää,
taloustiedettä, sosiologiaa ja filosofiaa Lomonosov yliopiston omenapuiden alla
seilasimme jokilaivalla pitkin Volgaa
Moskovasta Donin Rostowiin.
Hullaannuimme
lähdimme vielä Willen ja Rosan matkaan
junalla Siperian halki
Vladivostokiin ja Pekingiin
voidaksemme vain sanoa
jotain pientä
mitä on venäläinen luonto, banja, drusba,
mitä kansojen ja ihmisten
ystävyys.

Nyt korvissa
kalasnikovien ujellus, panssarivaunujen ketjujen kolina ja kalske Ukrainan rajoilla
sotalaivat tuijottavat toisiaan Itämerellä
uhkaavat sylkeä tulta ja kärsimystä.

Haukkojen kaulusnappi kiristää
vaativat lebensraumia, turvallisuustakeita
tuttuun tapaan
ja jalka nousee
nousee marssin tahtiin

samaan aikaan kun

Siperian ikirouta sulaa,
babuskojen lapset karkaavat maailmalle,

ja henki löyhkää
Pietarin ja Moskovat metrojen käytävillä.

Vladimir ja Sergei
eivätkö riittäneet
toisen maailmansodan tuhot?

EIKÖ?

– Pertti Koistinen, helmikuussa 2022