Kolumni: Viha

Jääkö rauhanliikkeelle enää tilaa yhteiskunnassa, jossa Nalle Wahlroos määrää julkisen keskustelun suunnan rökittämällä yksinhuoltajaäitejä ja valittamalla sitä, että joutuu kantamaan oman kortensa kekoon suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rahoittamiseksi. Kun samalla piittaamattomuudella varustetut ihmiset vaativat ulkomailta helpommin saatavaa, halvempaa ja joustavampaa työvoimaa Suomeen, on selvä että maahanmuutosta ja ulkomaalaisista tulee osa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta käytävää keskustelua.

Markkinataloudessa liikatarjonta – myös työvoiman – laskee hintoja aivan samalla tavalla kuin niukkuus nostaa niitä. Niin kauan kuin keskustelua maahanmuutosta käydään ovet auki – ovet kiinni -akselilla, on vasemmisto heikoilla. Ongelmana on se, että EU:n mukanaan tuoma työvoiman vapaa liikkuvuus ja globalisaatio ovat muuttaneet työmarkkinat pysyvästi. Vasemmiston perinteinen tapa valvoa kannattajiensa etuja ammattiyhdistysliikkeen ja kansallisten järjestöjen voimin on osoittautunut tehottomaksi. Puunjalostusteollisuuden siirtyminen ulkomaille ja tehtaiden alasajo Suomessa on hyvä esimerkki tavaran ja pääoman liikkumisesta yli rajojen. Rakennusala kaikkine ongelmineen taas on esimerkki työvoiman liikkuvuuden aiheuttamasta rakenteellisesta muutoksesta. Tässä asetelmassa ulkomaalaisuus – on se sitten sinne siirtyvä tuotanto tai sieltä tulevat, työnantajien eduksi työvoimamarkkinat Suomessa kääntävät ihmiset – näyttäytyy ongelmat aiheuttavana syntipukkina.

Tämä on se, mihin niin perussuomalaiset kuin länsinaapurissa ruotsidemokraatit ovat iskeneet. Tähän ei paljonkaan auta liberaalin suvaitsevainen asennekasvatus vaan sen osoittaminen, etteivät maahantulijat ole uhka suomalaisten toimeentulolle. Niin kuin Kelan tutkimusprofessori Heikki Hiilamo hiljattain Helsingin Sanomissa kirjoitti, ulkomaalaisvihamielisyyden lisääntyminen on yksi seuraus epäonnistuneesta sosiaalipolitiikasta. Sen syntymisestä taas ei voi syyttää yksin nykyistä sinivihreää hallitusta, vaan merkittäviä hyvinvointiyhteiskuntaa heikentäviä ratkaisuja tekivät myös edelliset hallitukset, joissa vasemmisto oli mukana.

Perussuomalaiset näyttäytyvät tästä syystä monelle sekä ongelmasta (ulkomaalaisista) oikealla nimellä puhuvana puolueena että ryvettymättömänä voimana, joka ei ole ollut hallituksessa toteuttamassa pienituloisten asemaa heikentäviä leikkauksia eikä liittämässä Suomea EU:hun. Vasemmiston perinteinen kannattajakunta taas on kaikonnut puolueiden takaa sitä mukaa kuin hyvinvointiyhteiskuntaa on ajettu alas ja pienituloisimmat pantu riitelemään keskenään siitä, miltä ryhmältä leikataan eniten.

Mikä sitten on rauhanliikkeen paikka tässä keskustelussa? Pelkkä asennemuokkaus ja ihmisoikeuksista puhuminen ei taida enää riittää vastaukseksi, vaikka myös niitä tarvitaan. Vaikka Rauhanpuolustajat ei ole poliittinen järjestö sanan varsinaisessa mielessä ja se on rajannut monet politiikan kysymykset toimintansa ulkopuolelle, tuo ulkomaalaisvihamielisyyden nousu väistämättä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon kysymykset mukaan keskusteluihimme. Muu olisi silmien sulkemista todellisuudelta.

Markku Kangaspuro