Jerusalemin itäpuolella ja Jordanlaaksossa miehitetyllä Länsirannalla elää noin 8 000 palestiinalaista beduiinia ja paimentolaista 46 kylässä. Suurin osa heistä kuuluu yhteisöihin, jotka karkotettiin kodeistaan Negevin autiomaasta Israelin valtion perustamisen yhteydessä. Noin 90 prosenttia asukkaista on riippuvaisia paimentamisesta pääasiallisena elinkeinona. Paimentamiseen tarvitaan maata, joka alkaa kuitenkin käydä vähiin Israelin laittomien siirtokuntien laajentuessa ja siirtokuntalaisten estäessä beduiineja käyttämästä maitaan.
Länsirannan beduiiniyhteisöt elävät jatkuvan pakkosiirtouhan alla. Monilla rakennuksilla on purkumääräys, ja näitä määräyksiä Israelin viranomaiset käyvät myös aika ajoin panemassa toimeen. Israelin uudelleensijoitussuunnitelman mukaan beduiiniyhteisöt tullaan siirtämään kolmelle heille varatulle asuinalueelle, joista osalle Israel on jo rakentamassa taloja beduiineja varten. Beduiiniyhteisöjä ei ole konsultoitu suunnitelmaan liittyen, eivätkä he halua muuttaa ahtaille asuinalueille, joilla heillä ei ole maata paimentamiseen. Se pakottaisi heidät luopumaan perinteisestä elintavastaan, ja lisäksi yksi sijoituspaikoista sijaitsee kaatopaikan vieressä, mikä on aiheuttanut huolta terveysongelmista.
Osa kylistä sijaitsee niin kutsutulla E1-alueella, mikä tekee niistä strategisesti tärkeitä – ja erityisen haavoittuvia. Israel suunnittelee alueelle lisää siirtokuntarakentamista, mikä yhdistäisi 40 000 asukkaan Ma’ale Adumimin siirtokunnan Jerusalemiin. Alueen merkitys on suuri, koska sen rakentaminen siirtokunniksi jakaisi Länsirannan etelään ja pohjoiseen, irrottaisi Itä-Jerusalemin Länsirannasta ja voisi merkitä loppua EU:n ja Yhdysvaltojenkin tukemalle kahden valtion mallille. Donald Trumpin päätös tunnustaa Jerusalem Israelin pääkaupungiksi ei ainakaan auta tilanteessa, jossa palestiinalaisten yhteys Länsirannalta Itä-Jerusalemiin, josta he toivovat tulevaa pääkaupunkiaan, on kirjaimellisesti katkolla.
Ma’ale Adumimissa on kymmeniä kouluja ja päiväkoteja, sairaala, kirjasto ja uima-allas. Liikenneympyröitä koristavat palestiinalaisten mailta juurineen siirretyt oliivipuut. Hyvien palvelujen lisäksi asukkaita siirtokuntaan houkuttelevat edulliset asunnot, sillä valtio tukee asumista siirtokunnissa eri tavoin. Asukaslukuun suhteutettuna siirtokuntarakentamiselle myönnetty valtionrahoitus on kolme kertaa suurempaa kuin rakentamiselle Israelissa.
Siirtokunnan erottaa Jabal al Baban beduiinikylästä vain laakso, mutta ne ovat kuin kaksi eri maailmaa. Israel ei huolehdi kylän asukkaiden perustarpeista, päinvastoin se estää beduiineja kehittämästä kyläänsä jakamalla purkumääräyksiä kaikille uusille rakennuksille ja takavarikoimalla aurinkopaneeleita.
Syynä rakennusten tuhoamiselle on Israelin viranomaisten mukaan rakennuslupien puuttuminen, mutta kyläläisten ei ole mahdollista saada lupia viranomaisilta. 1990-luvulla solmittujen Oslon sopimusten perusteella Jabal al Babasta, kuten muistakin alueen palestiinalaiskylistä, tuli osa C-aluetta, jota Israel hallinnoi – ei tosin sen palestiinalaisten asukkaiden hyväksi. Esimerkiksi vuonna 2014 Israel myönsi lupia 1344 uuden siirtokunta-asunnon rakentamiseen miehitetylle Länsirannalle, kun taas palestiinalaisille myönnettiin yksi rakennuslupa. Jaon A-, B- ja C-alueisiin, joita hallinnoidaan eri tavalla, piti olla väliaikainen. Käytännössä jako on kuitenkin edelleen voimassa, koska Oslon sopimusten viimeiseen vaiheeseen ei koskaan päästy, ja Israel on jatkanut kansainvälisen oikeuden vastaista siirtokuntarakentamista Länsirannalle. Siirtokuntien rakentaminen, palestiinalaisten maiden anastaminen pakkolunastamalla tai esimerkiksi muuttamalla niitä suljetuksi sotilasalueeksi sekä palestiinalaisten häätäminen kodeistaan eri keinoin johtavat siihen, ettei palestiinalaisille jää mitään jäljelle, mikäli alueen jakamisesta joskus päästään sopimaan rauhanneuvotteluissa.
Sekä Jabal al Baban beduiinit että suurin osa muista pakkosiirtouhan alla olevista beduiiniyhteisöistä on jo kertaalleen joutunut jättämään kotinsa. Heistä tuli pakolaisia, kun heidät ajettiin pois kylistään Negevin autiomaasta Israelin itsenäistyessä vuonna 1948. Jabal al Baban beduiinit asettuivat nykyiselle asuinalueelleen vuonna 1952. Suurimman osan sen jälkeisestä ajasta he ovat eläneet Israelin miehityksen alla laidunmaiden kutistuessa sitä mukaa kun siirtokuntia on rakennettu.
Monissa beduiiniyhteisöissä on vuosikymmenten varrella seurattu, miten siirtokunnat ovat nousseet heidän kyliensä viereen. Joskus siirtokunta-asutus on saanut alkunsa yhdestä asuntovaunusta, jonka jälkeen asutusta on tullut enemmän. Palestiinalaisista tuntuu nöyryyttävältä ja epäoikeudenmukaiselta, kun Israel on tuonut uusille asukkaille palvelut mutta ei tunnusta beduiinikyliä eikä salli niiden rakentaa tai edes kaivaa kaivoja. Beduiiniyhteisöt joutuvat monesti ostamaan omilta mailtaan tulevan vetensä israelilaiselta yhtiöltä.
Vaikeuksista huolimatta beduiinit eivät kuitenkaan ole luovuttamassa. He tekevät yhteistyötä paikallisten ja kansainvälisten järjestöjen kanssa ja lobbaavat parhaansa mukaan eurooppalaisia poliitikkoja, joita silloin tällöin käy tutustumassa yhteisöjen tilanteeseen. Lähteminen merkitsisi alueen luovuttamista Israelille. Jääminen ja tuhottujen kotien uudelleen rakentaminen on heidän tapansa tehdä vastarintaa.
Teksti Anna Juhola
Kuvat Mauricio Torres
Beduiiniyhteisöjen elämää esittelevää Negev Exiles -valokuvajulkaisua on saatavilla Rauhanpuolustajista, puh. 050 358 1441.
Kuva artikkelin alussa:
Lapsi seisoo Jabal al Babassa tuhotusta kodista pelastettujen tavaroiden vieressä.
