Kuvataiteilija Hodhayfa Salihin töitä oli esillä helmikuun ajan Helsingissä Oulunkylän kirkossa. Irakilainen Salih kuvaa niissä elämistä sodan keskellä. ”Tulin tänne löytääkseni rauhan, enkä vain itselleni vaan myös perheelleni”, Ukrainassakin asunut turvapaikkaa hakeva taiteilija kertoo.

Kuultuani, että irakilaisen Hodhayfa Salihin ”To Whom it May Concern” (Tiedoksi asianosaisille) -näyttely on esillä Oulunkylän kirkossa, kiinnostuin heti. Olihan näyttelyn aiheena eläminen sodan keskellä – jostain syystä minua ovat aina kiehtoneet kriisit, sodat ja ihmiset, jotka kykenevät sopeutumaan niihin ja vielä luomaan siinä tilanteessa jotakin konkreettista ja kaunista.

Koska en ymmärrä kuvataiteesta mitään, rohkaisin mieltäni ennen haastattelua ajattelemalla kuuluisaa gonzojournalistia Hunter S. Thompsonia. Valmistauduin puhumaan enemmän hänen taustastaan kuin taiteesta. Kutsuin Salihin ystäväni Julianin galleria-kahvilaan Helsingin Eiraan. Odotellessani hermostuneena Salihin saapumista ajattelin, että tämä antaa kuvan siitä, että minulla on jonkinlainen yhteys taidepiireihin. Vaikka en tiedäkään mitään taiteesta, olen aina ollut kiinnostunut taiteilijoiden ja intellektuellien asemasta vaikuttajina ja sananvapauden puolustajina. Kysymys siitä, tuleeko taiteilijoiden ottaa kantaa politiikkaan, on aina ollut erittäin olennainen, etenkin kriisien ja sotien keskellä.

Eräs minulle tärkeä ajattelija, jo edesmennyt palestiinalainen Edward Said, joka vietti suuren osan elämästään maanpaossa, sanoi että intellektuellien tulisi ottaa aina kantaa vääryyteen sitä kohdatessaan. Hänen mukaansa todellinen intellektuelli on kuin ihminen ilman kansalaisuutta, juureton, joka siksi pystyy tuntemaan empatiaa kaikkia kärsiviä ja taistelevia ihmisiä kohtaan, missä päin maailmaa tahansa. Taide on minulle työkalu juuri tähän.

SOTAA JA OLEMATTOMIA IHMISOIKEUKSIA

Salihin elämässä sota on aina ollut läsnä. Hänen isänsä palveli kenraalina Saddam Husseinin armeijassa. Salih syntyi vuonna 1976 eli hieman ennen naapurimaa Iranin islamilaista vallankumousta. Hänen ensimmäinen kosketuksensa ympärillä vaanivaan vaaralliseen maailmaan tuli, kun hänen isänsä yritettiin tappaa heidän talonsa ulkopuolelle jätetyllä pommilla. Salih kertoi, että myös hänet oli yritetty tappaa monta kertaa.

Käytyään koulunsa Irakissa ja valmistuttuaan Bagdadin taideyliopistosta hän päätti lähteä maasta.

Jatkuvat konfliktit ja väkivalta eivät luoneet sopivaa ilmapiiriä taiteen luomiselle. Salih päätti lähteä Ukrainaan opiskelemaan taidetta ja venäjän kieltä. ”Isäni takia kaikki tunsivat minut Irakissa, joten jouduin muuttamaan usein.”

Ukrainassa hän opiskeli ensin kolmen vuoden ajan taidemaalausta ja graafista suunnittelua. Valmistuttuaan vuonna 2008 Salih uskoi tilanteen kotimaassaan muuttuneen paremmaksi ja ajatteli voivansa palata Irakiin.

Irakissa olot eivät kuitenkaan olleet parantuneet. Olin aiemmin kertonut Salihille asuneeni Espanjassa, mistä syystä hän löysi osuvan vertauksen: ”Espanjassa oli tapana järjestää härkätaisteluja, eikö? Sitten ne kiellettiin osassa maata, sillä heidän mielestään myös eläimillä on oikeudet. Miksi ihmisillä Irakissa ei ole oikeuksia? Tuohon aikaan noin 20 ihmistä kuoli joka päivä, ja kuten kerroin, myös isäni yritettiin tappaa. Vanhempani lähtivät Syyriaan, samoin kaksi veljeäni ja kolme sisartani. He asuivat siellä miltei viisi vuotta ja tulivat takaisin kun tilanne Syyriassa alkoi olla huono. Irakissa he asettuivat uuteen taloon, eri paikkaan kuin missä aikaisemmin asuimme. Tällöin veljeni tapettiin vain koska olimme eri uskonnollisesta ryhmästä kuin tappajat. Tämän jälkeen vanhempani joutuivat muuttamaan useita kertoja.”

SODAN KESKELLÄ MYÖS UKRAINASSA

Vuonna 2011 Salih palasi Ukrainaan ja meni naimisiin sikäläisen tyttöystävänsä kanssa. ”Päätimme asettua Ukrainaan. Työskentelin useissa eri työpaikoissa tuona aikana. Viimeisen kahden vuoden ajan Ukrainassa opetin taidetta. Opettelin venäjän kielen ja pystyin aloittamaan opettamisen. Nyt puhun sitä hyvin.”

”Mutta sitten syttyi sota. Asuimme Mariupolissa, lähellä Venäjää. Tilanteemme oli erittäin huono yli vuoden ajan. Jouduimme elämään sotilaiden keskellä. Minä olin tottunut siihen, mutta ukrainalaisille se oli aivan uutta. Pommit räjähtelivät ympärillämme ja joka paikassa sotilaat pysäyttelivät ihmisiä. Joka ilta kuulimme taisteluiden ääniä, mutta emme tienneet kuka äänistä oli vastuussa.”

”Päätimme lähteä Mariupolista, kuten niin monet muutkin. Monet lähtivät Länsi-Ukrainaan, monet Venäjälle. Se oli vaikeaa aikaa niin venäläisille kuin ukrainalaisille. Kaikki alkoivat kutsua sitä omaksi alueekseen ja monet ihmiset pyrkivät luomaan ongelmia ihmisten välille. Muistan miettineeni että juuri näin se alkoi Irakissa sunnien ja šiiojen välillä. Se näytti sataprosenttisesti samalta! Toteutin useita näyttelyitä ja kaikkiin otin teemaksi sodan.”

”Ensimmäinen näyttelyni oli vuonna 2013 ja kutsuin sitä nimellä ”Beasts”, (Pedot). Koin että tilanne Ukrainassa oli kuin järjestetyissä eläintappeluissa, joissa eläimet pistetään tappelemaan keskenään jostakin palkinnosta. Tämä teema aiheutti kuitenkin minulle ongelmia, sillä venäläiset luulivat minun olevan ukrainalaisten puolella. Eräs venäläinen journalisti kysyi minulta, halusinko että Mariupol olisi osa Venäjää vai Ukrainaa. Sanoin, että se ei ole minun taisteluni. Yritin selittää että olin kuin vierailija heidän maassaan, vaikka asuinkin siellä. Jotenkin hän sai sen käsityksen että halusin Ukrainan olevan lähempänä Eurooppaa, joten hän sanoi minulle: ’Kun venäläiset valtaavat Mariupolin, ehkä sinun olisi viisainta viedä perheesi länteen.’”

Vuonna 2014 Salih järjesti toisen näyttelyn, hän kutsui sitä nimellä ”To Whom it May Concern” (tiedoksi asianosaisille). Nimi tuli siitä, että hän halusi omistaa näyttelyn ihmisille, jotka ovat huolissaan Ukrainan, Syyrian tai Irakin tilanteesta. Ihmisille jotka välittävät, jotka tuntevat sympatiaa niitä kohtaan, jotka kärsivät.

KOLLEKTIIVISESTA SYYLLISYYDESTÄ JA VASTUUSTA

Ennen saapumistaan Suomeen Salih päätyi vielä Kreikkaan, jonne hänet kutsuttiin ottamaan osaa yhteisnäyttelyyn. ”Se oli jonkinlainen juhla. Se auttoi minua saamaan viisumin ja antoi minulle mahdollisuuden olla palaamatta Ukrainaan. Olin kuullut Suomesta. Olin kuullut että Suomessa kaikilla on ihmisoikeudet ja että se on kaukana kaikesta.”

Purskahdan nauruun. En ole ennen kuullut että joku haluaa Suomeen juuri siksi, että se on niin kaukana kaikesta. Itselleni tämä oli yksi syistä itseaiheutetulle maanpaolleni Espanjaan.

”Tulin tänne löytääkseni rauhan, enkä vain itselleni vaan myös perheelleni”, Salih jatkaa. Tämän myös minä voin ymmärtää. ”Jouduin kuitenkin tulemaan tänne yksin ja nyt odotan papereita, jotta voin tuoda perheeni tänne.”

Halusin nostaa esiin myös Suomen viime vuosina muuttuneen poliittisen ilmapiirin. Kysyn Salihilta, onko hän törmännyt rasismiin ja muukalaisvihaan tultuaan Suomeen, ja hänen vastauksensa yllättää minut.

”Minulla ei ole mitään huonoja kokemuksia. Kaikki ihmiset ovat tarjonneet minulle apua.” Ilmeisesti viitaten tiettyihin valtamedioiden levittämiin sensaatiouutisiin hän lisää: ”Haluan pyytää anteeksi sitä mitä jotkut Irakista tulleet ovat tehneet.”

En tiedä mitä sanoa. Mietin mitä kaikkea minun tulisi pyytää anteeksi häneltä ”eurooppalaisesta” näkökulmasta katsottuna. Kolonialismi, Sykes–Picot-sopimus, Palestiinan tilanne, toistuvat imperialistiset sodat, jotka viimeksi loivat Isis-terroristijärjestön, Syyria, Kurdistan… Päädyn vain sanomaan, että hänen ei tarvitse pyydellä minulta mitään anteeksi.

Päätän vaihtaa aihetta ja kysyn, mistä Salih saa innoituksensa taiteen tekemiseen. ”Minulla ei ole lempitaiteilijaa, vaan minua inspiroivat tietyt teokset. En myöskään halua jumittua yhteen tyyliin, vaan koen olevani opiskelija, joka on aina oppimassa uutta”, hän kertoo innostuneesti.

Juttelemme vielä hetken niitä näitä ja sitten Salih poistuu uuden kotikaupunkinsa kylmään syleilyyn. Jälleen kerran jään ihmettelemään, kuinka ihminen, joka on kokenut niin kovia, jaksaa hymyillä ja pitää itsensä aktiivisena ja tuottavana. Mietin kuinka kukaan voi haluta käännyttää tällaisia ihmisiä rajoiltamme. Huomaan haastatteluni olleen menestys – kykenin välttelemään taide-aiheisia kysymyksiä ja saamaan aikaiseksi jonkinlaisen haastattelun. Totean hiljaa mielessäni: ”Hunter S. Thompson olisi tyytyväinen.”

Juha Häikiö

Alla Hodhayfa Salihin teos Dance of Life (akryyli kankaalle)