Neljä vuotta sitten elin erittäin onnellisia hetkiä, kun sain tavata isän puoleiset sukulaiseni ensimmäistä kertaa.

Suurimmalla osalla pakolaisleireissä asuvista sahraweista on Marokon miehittämällä alueella paljon perheenjäseniä, joita he eivät ole koskaan saaneet tavata, koska se on mahdollista vain harvoille. Minulla on kuitenkin ollut onnea kuulua näihin harvoihin, koska olen myös Espanjan kansalainen. Osalle sahraweista myönnettiin nimittäin Espanjan kansalaisuus, kun alue oli vielä sen siirtomaa. Niille, joilta kansalaisuus puuttuu, on matkustaminen kuitenkin monimutkaisempaa. YK:lla on ollut oma erityisohjelmansa, jonka kautta hajonneet perheet pääsevät näkemään toisiaan, mutta se toimii erittäin huonosti. Sen sijaan, että tämä kymmenen vuotta pyörinyt ohjelma olisi silta, joka yhdistäisi miehitysvallan alla elävät ja pakolaiset toisiinsa, voi sitä pikemminkin verrata lottokoneeseen, joka arpoo tämän mahdollisuuden vain harvoille.

Vierailin ensimmäisen kerran miehitetyllä alueella Länsi-Saharan pääkaupungissa El Aaiúnissa vuonna 2010. Tapasin silloin sukulaisiani, joita en ollut koskaan aikaisemmin päässyt näkemään. Tapaaminen herätti minussa tunteiden myrskyn, jossa sekoittuivat niin suru kuin ilokin: ajattelin toisistaan erotettuja perheitä ja toisaalta sukulaisteni kasvoille nousseita hymyja ja poskipäitä pitkin valuvia kyyneleitä, kun he vihdoin näkivät veljenpoikansa. Monet eivät olleet uskoneet, että tämä päivä koittaisi, kun isäni jätti 40 vuotta sitten kotinsa kolmelta yöllä ja liittyi sahrawien vapautusrintamaan Polisarioon taistellakseen Marokon armeijaa vastaan. Ymmärsin myös, että yhdenkään sahrawin ei tulisi koskaan lopettaa kamppailua sen puolesta, että kaikki perheet saataisiin vihdoin yhdistettyä.

Vierailuni aikana järkytyin siitä, kuinka vahvasti poliisit ovat läsnä. Vaikka olin kuullut, että miehitetyllä alueella virkavallan läsnäolo on intensiivistä, en olisi koskaan uskonut näkeväni heitä jokaisella kadulla, tiellä tai kulman takana. Hallituksen ote on luja, ja se ulottuu aina kotiseinien sisäpuolelle asti. Tämän takia sahraweista on tullut varovaisia. Vaikka perheiden kanssa voi pitää yhteyttä puhelimitse, tekstiviesteillä ja sähköpostitse, niin monet käyttävät puhelimiin ladattavia suojattuja viestiohjelmia kuten WhatsAppia. Kaikki nimittäin tietävät, että kun puhelinyhtiö tulee kotiisi asentamaan puhelinlinjaa, asennetaan siinä samalla myös salakuuntelulaitteet. Asiassa paistaa läpi orwellilainen ote, jota Marokon hallitus perustelee haitallisen aktivismin kitkemisellä.

Todistettuani omin silmin, miten sahrawit elävät kuin pakolaiset omassa kotimaassaan, ymmärsin entistä paremmin, miten kipeästi tarvitsemme itsenäisyyttä. Ei pelkästään sen takia, että vapauttaisimme maamme, vaan että vapauttaisimme ihmiset, jotka siellä asuvat.

Brahim Buhaia
Kirjoitus on neljäs osa sarjasta Kirjeitä Länsi-Saharasta.

Suomentanut: Antti Kurko