Pohdinta yhden totuuden varaan ripustautumisen vaaroista haudataan Suomessa yleensä korostamalla yksimielisyyden tärkeyttä: pienellä maalla ei ole varaa erimielisyyteen. Siksi kriittinen ajankohtaiskeskustelu ei ole suotavaa. Myöhemmin esitettyjä arvioita taas kutsutaan jälkiviisaudeksi, joka on kuulemma imelää, eli erityisen halveksittavaa. Taaksepäin ei siis ole syytä katsoa, eikä menneisyyden virheistä saa ottaa opiksi.

Isommilla valtioilla on väljemmin hengitystilaa ja ruotsalaisillakin mahdollisuus loputtomaan diskuteeraamiseensa, toisin kuin meillä.

Maan kokoon nojaava selitys kestää kuitenkin heikosti merivettä. Yhden Kiinan politiikkaa julistava itäinen jättivaltio sietää olemattoman vähän minkäänlaisia poliittisia mielipiteitä, ja itsensä aikoinaan vapaan maailman johtajaksi nimittänyt USA laatii nykyisellä MAGA-kaudellaan listoja sanoista, joita ei saa käyttää yliopistoilla.

Kriittisen keskustelun kokeminen hankalaksi ei riipu maan koosta. Kyse on poliittisesta kulttuurista, hallinnasta. Suomalaisia erityispiirteitä kaipaavien kannattaa suunnata katseensa mediaan, sen poikkeukselliseen keskittyneisyyteen. Maamme suurin päivälehti on sitä myös koko Pohjoismaiden tasolla. Yksityisten mediakonsernien sananvaltaa täydentänyt ja ajoittain haastanut Yle on tällä hallituskaudella leikattu säyseäksi: yt-neuvotteluissa irtisanotun ex-yleläisen mukaan ”perussuomalaisia ja kokoomusta ei saa suututtaa”.

Tuoreessa Toimittajat ilman rajoja -järjestön lehdistönvapausindeksissä Suomi sijoittui kuudenneksi, mikä on mittaushistorian heikoin tulos. Vaikka suunta on alaspäin, sijoitus kertoo toisaalta myös siitä, että moni asia on meillä vielä suhteellisen hyvin. Kriittistäkin journalismia osataan tehdä. Päähallituspuolueiden suututtamisen vaaroista varoittaneen entisen Ylen työntekijän haastattelu julkaistiin Hesarissa, toki lehti on samaan aikaan kunnostautunut Ylen kastroimisessa kaupallisen median kilpailijana.

Ei kuitenkaan tuota vaikeuksia löytää aihepiirejä, joita käsiteltäessä äänenvaimentimet napsahtavat päälle, kynät menettävät teränsä ja sanat pyöristyvät suussa, niin että ulos tullessaan ne alleviivaavat vaikenemista asiasta kertomisen asemesta.

Hyökkäys Iraniin

Esimerkiksi voi nostaa USA:n ja Israelin hyökkäykset Iraniin: ensimmäisinä päivinä erilaiset asejärjestelmien ominaisuuksia ja joukkojen vahvuuksia kuvaavat infolaatikot valtasivat palstatilan. Sodan puuttuvan oikeutuksen ja mahdollisten seurausten käsittelyn asemesta pohdinta keskittyi voimien tuleviin siirtoihin.

Sota pelkistettiin puhtaasti tekniseksi kysymykseksi, kuten miljoonia katselukertoja keränneessä Puolustusvoimien opetuselokuvassa Taistelukenttä 2020 – tai Stanley Kubrickin klassikossa Tohtori Outolempi, jonka kuvastosta hämmentävän suuri osuus pitää sisällään B-52-pommikoneen miehistön nappuloiden vääntelyä koneen kiitäessä kohti maailmanloppua, jonka se itse tulee aiheuttamaan. Kubrickin tapauksessa ironia on tarkoituksellista.

Iraniin tehdyillä hyökkäyksillä on edelleen oma suomalaisten trumpistien kannattajakuntansa. Mutta hiljalleen meidän mediamme on alkanut kutsua asiaa oikealla nimellä, eli hyökkäyssodaksi – joka on kansainvälisen oikeuden näkökulmasta aina oikeutusta vailla.

Uutisoinnin ensimmäiset painotukset ja sordiinon käyttäminen Yhdysvaltojen hyökkäyksen tuomitsemisessa ovat kuitenkin osa yhden totuuden Suomea armon vuonna 2026. Kyse ei ole vain Donald Trumpin mielistelystä, vaan hiljaisuudella on paljon muitakin merkityksiä: paitsi että se suojelee kritiikiltä erityisen tiiviiseen liittoon sitoutumista Yhdysvaltojen kanssa ja merkittävien asehankintojen tekemistä Israelista, se myös pyrkii säästämään jälkikäteisarvioilta vuosikymmenien takaisen päätöksen luopua puolueettomuuspolitiikasta.

Yhden totuuden maassa kaikki tämä pyritään kuittaamaan väitteellä, jonka mukaan vaihtoehtoja ei ole, ei ole ollut koskaan aiemmin, eikä tule olemaan tulevaisuudessakaan.

Mitä useammasta kulmasta aihepiiriä valaistaan, sitä epäuskottavammaksi vaihtoehdottomuusväittämä muuttuu. Siksi varovainen hiljaisuus, siksi esittelytekstit Tomahawk-ohjusten kantamasta ja taistelukärjen painosta.

Trumpin viimeisin sotaretki Iraniin kantaa nimeä ”Eeppinen raivo”. Suomalaista F-35-taistelukonehankintaa kutsuttiin puolestaan ”vuosisadan asekaupaksi”.

Asekauppojen opetukset

Yllättäen jopa Helsingin Sanomat on harjoittanut jälkikäteisesti varovaista pohdintaa F-35-taistelukonehankinnan mielekkyydestä. Yhdysvaltojen politiikan umpihumalainen ailahtelevaisuus ja liittolaisten avoin uhkailu ei ole kymmenien miljardien konekaupan ainoa kyseenalaistaja. Drooni- ja ohjussodan vallankumous Ukrainassa ja Iranissa on tehnyt monista asejärjestelmistä ja ajattelutavoista vanhentuneita tai käyttökelvottomia.

F-35-kaupan laimeissa jälkipuinneissa on esitetty kritiikkiä rauhanliikkeen suuntaan teknisiin ja taloudellisiin näkökulmiin puuttumisesta pelkkään pasifismiin keskittymisen asemesta. On kuitenkin hankalaa nähdä, kuinka päättömään – suuruusluokaltaan kymmeniä miljardeja euroja – rahankäyttöön asehankinnoissa voisi olla puuttumatta ihan pasifistiseltakaan pohjalta.

Rahan lisäksi rauhan asiasta kiinnostuneiden on syytä seurata jonkin verran myös teknisiä kysymyksiä ja niistä käytettyä retoriikkaa, koska sotilaiden käsissä asehankinnat ovat se häntä, joka heiluttaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan koiraa.

Päätös Hornet-taistelukoneiden hankinnasta 1990-luvun alussa toteutettiin asiasta vastanneen puolustusministeri Elisabeth Rehnin mukaan demokratian kannalta kyseenalaisin menetelmin. Rehn oli menettelyyn kuitenkin tyytyväinen, koska kaupalla sysättiin Suomea kohti vahvempaa USA-sidosta ja Natoa. Vastaavia tavoitteita oli myös Hornetien seuraajaksi vuonna 2021 valitun F-35:n kohdalla.

Hornetien alkuperäinen budjetti vähintäänkin kaksinkertaistui – kaikkia todellisia kuluja ei salassapitomääräysten vuoksi saada selville. F-35-kauppa esiteltiin 10 miljardin euron hankintana, jonka lisäksi puhuttiin 10 miljardin suuruisista elinkaarikuluista. Ulkomaisten esimerkkien tai NH90-helikoptereista saadun kokemuksen valossa laskelmat elinkaarikustannuksista olivat täysin epärealistia, mihin muun muassa Yle rohkeni vielä tuolloin kiinnittää huomiota. Tasapuolisuuden nimissä Yle tarjosi vuosisadan asekaupalle runsaasti näkyvyyttä, jota voi kutsua lähinnä tekniseksi aikuisviihdekuvastoksi.

Ennen kaupan toteutumista Suomen Kuvalehti julkaisi paneutuneita ja kriittisiä artikkeleita, mutta valtaosa Suomen vaikutusvaltaisimmasta mediasta söi suoraan asekauppiaiden ja kenraalien kädestä.

Yhdysvaltojen ja Israelin asekaupan kritiikki on tabu

Marinin hallituksen solmiman kaupan ja Orpon hallituksen naulaamis- ja tiivistystyön jäljiltä sotilaalliset ja ulkopoliittiset sidokset Yhdysvaltoihin (ja Israeliin) ovat nyt niin tiiviit, että yksittäinen happimolekyylikään ei pääse karkaamaan sauman läpi. Kautta rantain voidaan toki toivoa liittolaisilta pidättäytymistä kohtuuttomasta väkivallan käytöstä, vaikka sanavarastosta uupuu yksiselitteinen toimien laittomuus ja osallisuus kansanmurhan toteuttamiseen.

Nyt vain pitäisi saada selvyys siitä, millaiseen umpioon oma pää on tungettu – ja kuinka sen saa tarvittaessa ulos. Samalla voi pohtia, kuinka markkinoida tuleville veronmaksajapolville käyttöarvoltaan kyseenalaisten F-35-ihmekoneiden useisiin kymmeniin miljardeihin nousevia elinkaarikuluja samalla kun yhteiskunnan rakenteita ja sen kasassa pitävänä liimana toimivaa luottamusta hävitetään välttämättömiksi väitettyjen säästöjen nimissä.

Mutta sellaista elämä on yhden totuuden varaan rakennetussa yhteiskunnassa, jossa tärkein totuuden tuottamisen tapa on toisto. Diktatuureissa ripustetaan suurten johtajien kuvia kaikkialle, koska toisto luo niihin tuttuuden, luotettavuuden ja turvallisuuden tunnetta. Sama funktio on kaupallisen mainonnan sloganeilla, ja pohjimmiltaan mielipuolisilla talouskuripolitiikan ja sodan hokemilla. Mistä leikataan? Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Vaihtoehtoja ei ole.

Meidän kokemamme todellisuus rakentuu kertomuksista. Politiikassa parhaat argumentit eivät ole vahvimpia voittajaehdokkaita, vaan niiden edelle kiilaavat sisäisesti johdonmukaiset, yksinkertaiset ja tunteille tarttumapintaa tarjoavat väittämät. Vallanpitäjien kannalta ei ole aina olennaisinta se, mistä puhutaan, vaan se, mikä onnistutaan pitämään poissa julkisuudesta.