Kolme vuotta Muammar Gaddafin surmaamisen jälkeen Libyassa vallitsee kaaos. Ulkomaat ovat evakuoineet kansalaisiaan taisteluiden keskeltä, ja hallitus pakeni pääkaupungista Tripolista Egyptin rajan tuntumassa sijaitsevaan pieneen Tobrukin kaupunkiin. Klaanit, sotapäälliköt ja erilaiset islamiset ryhmät hallitsevat maata. Libyan naapurimaat tasapainottelevat eri ryhmittymien välillä ja ajavat omia intressejään. Ranska on kerännyt tukea uudelle sotilaalliselle interventiolle. Yhtenäisen Libyan tulevaisuus on vaakalaudalla.

Maan tilanteesta ja konfliktin osapuolista on todella hankala saada kokonaiskuvaa. Maa on pirstaloitunut etnisten, ideologisten ja muiden syiden perusteella paikallisten rintamalinjojen muokkaamaksi epämääräiseksi liittoutumien vyyhdiksi. Lisäksi ulkopuoliset tahot tukevat eri ryhmittymiä omien poliittisten laskelmiensa pohjalta. Monilla on jo ikävä Muammar Gaddafia. Toiset syyttävät edesmennyttä johtajaa ja hänen luomaansa hallintojärjestelmää tilanteen toivottomuudesta.

Nykytilannetta on vaikea hahmottaa, mikäli ei ymmärretä Gaddafin aikaista hallintajärjestelmää. Italian siirtomaavallan jälkeen öljyrikas Libya oli kuningas Idris I:n (1951 – 1969) valtakauden aikana valtavien tuloerojen maa, jota väritti äärimmäinen köyhyys ja toisaalta öljytuloista rikastunut vauras pieni eliitti. Vuonna 1969 vallan kaapannut Gaddafi hallitsi Libyaa vuonna 1975 kirjoittamansa Vihreän kirjan oppien mukaisesti yhdistellen sosialismia, islamia sekä valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseaun ja anarkistien, kuten Pierre Proudhonin, ajatuksia. Gaddafi onnistui aluksi tekemään merkittäviä uudistuksia: terveydenhuolto, asunto, koulutus ja auto kuuluivat jokaisen libyalaisen perusoikeuksiin. YK:n inhimillisen kehityksen mittarin mukaan Libya oli vielä syksyllä 2010 Afrikan ylivoimaisesti kehittynein valtio.

Libyan heimojärjestelmä

Libya on jakautunut jo antiikin ajoista lähtien karkeasti ottaen kolmeen osaan: länsirannikon italialaisvaikutteiseen Tripolitaniaan, itärannikon kreikkalais-egyptiläisvaikutteiseen Kyrenaikaan ja etelän Fezzaniin. Maassa on 140 eri heimoa, joista noin 30:llä on merkittävää taloudellista ja poliittista valtaa. Heimot Libyassa eivät ole jakaantuneet maantieteellisesti, vaan ne ovat levittäytyneet maan kaupunkeihin ja kyliin perinteisimmiltä kotiseuduiltaan. Erilaisista heimo- ja klaanijärjestelmistä puhuttaessa on myös huomioitava termeihin liittyvät monitahoiset tulkinnat ja merkitykset, eikä heimo-sana välttämättä ole paras mahdollinen kuvattaessa libyalaisen yhteiskunnan rakennetta.

Gaddafi piti maan yhtenäisenä soveltaen hajoita ja hallitse -taktiikkaa heimojen välillä. Niiden väliset vastakkainasettelut juonsivat juurensa Italian siirtomaa-ajan lisäksi paikoin jopa antiikin aikakaudelle. Uuden järjestyksen vastustajat nimettiin ”vallankumouksen vihollisiksi”. Niin sanottu massojen valtio (jamahiriya) lepäsi kolmen kulmakiven varassa: vallankumouskomiteat, armeija ja heimot. Kansankongressien verkostot ja muut vallankumoukselliset elimet valittiin nimellisillä vaaleilla. Liittolaiset palkittiin taloudellisilla eduilla ja poliittisilla nimityksillä.

Perustana kolme heimoa

Gaddafi perusti valtansa etenkin kolmen heimon varaan: qaddafatien, magarihojen ja warfallahien. Gaddafin oma heimo, qaddafat, oli ennen hänen valtaannousuaan melko merkityksetön vaikutusvallaltaan. Eri kaupungeissa ja kylissä valta varmistettiin tasapainottelemalla erilaisten heimojen välillä. Esimerksi vuonna 1975 Gaddafi riitaantui läheisen kumppaninsa, Misratan alueen valtaapitäviä piirejä edustavan Omar Meheishin, kanssa ja liittoutui heidän historiallisten vihollistensa warfallahien kanssa. Liittolaisuussuhteet alkoivat rakoilla 1990-luvulla, kun Gaddafin läheinen kumppani Abdessalam Jalloud magariha-heimosta putosi Gaddafin suosiosta ja warfallahien upseerit yrittivät vallankaappausta vuonna 1993. (Yllä olevaa kuvaa klikkaamalla näet isomman kartan Libyan heimoalueista.)

Kyrenaikana tunnettu itäinen Libya koki jääneensä paitsioon koko Gaddafin kauden ajan. Ei siis ollut ihme, että vuoden 2011 kansannousu sai pontta juuri idästä Bengasin kaupungista. Aluksi useimmat heimot ympäri maata pysyivät puolueettomina. Kun selvisi, ketkä olivat päässeet niskan päälle, heimot yksi toisensa jälkeen kääntyivät Gaddafia vastaan. Maan keskiosissa, lännessä ja etelässä maaseudulla sekä Gaddafin järjestelmässä mukana olleiden heimojen asuttamissa kaupungeissa ei juuri kapinoitu. Bani Walidin warfallahit, Tarhunan kaupungin tarhunat, Sirten qaddafat, Fezzanin alueen qaddafat, magarihat, hasaunat ja tuaregit sekä Algerian rajalla sijaitsevan Ghadamesin asukkaat tukivat Gaddafia ja lähettivät sotilaita sekä miliisejä hänen puolelleen.

Pääkaupunki Tripoli, Misrata tai Brega eivät kaatuneet Naton pommitusten ansiosta, vaan Djebel Nefoussan alueen voimakkaan zintan-heimon loikattua kapinallisten puolelle. Gaddafin poika Saif al-Islam on ollut juuri zintanien vankina pidätyksestään lähtien, eivätkä he ole luovuttaneet sotasaalistaan kansainväliselle tuomioistuimelle Libyan väliaikaishallinnosta puhumattakaan. Libyan romahtaminen ei ole vähentänyt heimojärjestelmän merkitystä, vaan pikemminkin muuttanut sen sisäisiä valtasuhteita. Nyt qaddafat ja magarihat ovat marginalisoituneet. Osa Gaddafin joukoissa taistelleista tuaregeista palasi Nigeriin. Osa suuntasi raskaasti aseistettuna kotiseudulleen Pohjois-Maliin ja osallistui Azawadin valtion perustamiseen, mikä on johtanut sisällissotaan ja lopulta Ranskan sotilaalliseen interventioon.

Libya miliisien vallassa

Gaddafin kuoleman jälkeen Libyaa on hallittu väliaikaishallinnolla. Toiveet kohdistuivat demokratisoitumisprosessiin, ja etenkin maan öljytulojen uskottiin pitävän maan rauhallisena. Luotettiin siihen, että jälleenrakennusprosessi rauhoittaisi maan. Siirtymäajan kansallinen neuvosto koostui Gaddafia vastaan taistelleista kapinallisista. Sen valta siirtyi kesäkuussa 2012 vaaleilla valitulle parlamentille, jonka tärkeimpänä tehtävänä oli muodostaa perustuslakia säätävä neuvosto.

Hallinto ei kuitenkaan saanut otetta erilaisista aseellisista ryhmittymistä. Gaddafin lojalistit jatkoivat iskujaan, ja heidän vihreitä lippuja alkoi ilmestyä kaupunkeihin. USA:n Libyan suurlähettiläs J. Christopher Stevens surmattiin konsulaatissa Bengasissa. Pääministeri Ali Zeidan siepattiin muutamiksi tunneiksi. Itäinen Libya julisti itsehallintoalue Barcan hallitsemiensa öljykenttien ympärille. Heimot ottivat yhteen ympäri maata. Malissa toimineet ääri-islamilaiset ryhmät pakenivat Ranskan hyökkäystä Libyan eteläosiin, joissa myös Saharan keskiosissa Tibestivuoristossa ja lähialueilla asuvat tubut ovat ottaneet hallintaansa laajoja alueita Tšadin ja Nigerin rajoilla. Terveydenhuoltojärjestelmä on romahtanut. Naapurimaat ovat sulkeneet rajansa pakolaisvirtojen ja ääriainesten pelossa. YK:n pakolaisjärjestö UNCHR:n tiedottajan Adrian Edwardsin mukaan yli 287 000 libyalaista on paennut kodeistaan.

Tuhat Gaddafia

Mediaa seuraamalla – mikäli Libyan tapahtumista jotain mainitaan – saa kuvan, että islamistit taistelevat maallista hallintoa vastaan. Tilanne on kuitenkin paljon monimutkaisempi, sillä jo pelkästään islamistit voidaan jakaa karkeasti muslimiveljeskuntaan ja salafisteihin. Salafistit puolestaan jakaantuvat ainakin kolmeen ryhmään: jihadisteihin, perustuslaillisiin ja herännäisjohtajiin. Lisäksi Libya on täynnä alueellisia ja paikallisia aseellisia ryhmiä, jotka hallitsevat alueitaan etnisten tai ideologisten erojen pohjalta. Ranskan entistä Libyan suurlähettilästä Patrick Haimzadehia lainaten: ”Aiemmin oli vain yksi Gaddafi, nyt on tuhat.”

Muiden valtioiden ja maan ulkopuolisten ryhmien puuttuminen tilanteeseen on lisännyt sekavuutta entisestään. Qatar, Turkki, Sudan ja Egyptin muslimiveljeskunta tukevat lukuisia eri islamistiryhmittymiä, kuten Libyan muslimiveljeskuntaa, jihadistista Wafaa-blokkia sekä Libyan kansallista pelastusrintamaa. Saudi-Arabia, Arabiemiraatit ja Egypti tukevat puolestaan muslimiveljeskunnan vastaisia voimia. Arabiemiraattien ja Egyptin väitetään iskeneen elokuussa 2014 islamistisen Libyan aamunkoitto -ryhmittymän asemia vastaan lähellä Tripolia (ryhmittymään kuuluvat aseellisista ryhmistä muun muassa LROR, Libyan Keskuskilpijoukot ja Misratan miliisi). Etelässä kamppaillaan erilaisten historiallisten kauppareittien valvonnasta. Väkivallan kierteelle ei näy loppua.

Kenraali Haftarin paluu

Libyan parlamentti luisui islamistien käsiin ja on nauttinut vähäistä kannatusta väestön keskuudessa. Toukokuussa 2014 eläkeläiskenraali Khalifa Haftar ilmoitti lakkauttavansa koko parlamentin ja aloittavansa kutsumansa ”kansallisarmeijan” johdolla terrorisminvastaisen operaation rauhan aikaansaamiseksi. Haftaria pidetään Libyassa kuitenkin kiistanalaisena hahmona. Vuonna 1987 hän johti Libyan armeijan häpeälliseen tappioon Ranskan ja USA:n tukemaa Tšadia vastaan. Libyan hallinto syytti Tšadin vangiksi jäänyttä Haftaria tappiosta. Vankeuden aikana hän loikkasi CIA:n tukemaan Gaddafin vastaiseen oppositioon ja sai lopulta turvapaikan Yhdysvalloista. Haftar olisi halunnut johtaa Gaddafin vastaista kansannousua vuonna 2011, mutta tehtävään nousi Gaddafin pettänyt obeidi-heimon kenraali Abdel Fattah Younes, joka surmattiin myöhemmin epäselvissä olosuhteissa.

Haftar yritti jo viime helmikuussa lyödä Libyan heikon ja korruptoituneen keskusjohdon, mutta heikoin tuloksin. Nyt hän on palannut entistä vahvempana. Hänen uusi puolueensa Karama (arvokkuus) ja kansallisarmeija ovat liittoutuneet lännessä vaikuttavan zintan-heimon Sawaiq- ja Qaqa-prikaatien, itäisen itsehallintoalueen Barcan, Mahmoud Jibrilin ja Ali Zaidanin kansallisdemokraattisen koalition, Bengasin Al-Saiqa -joukkojen sekä Saqr Jerroushi -ilmavoimien kanssa. Islamistinen Libyan aamunkoitto -ryhmittymä kuitenkin ajoi syyskuussa zintanit Tripolista ja valtasi kaupungin kansainvälisen lentokentän.

Ironista on puolestaan se, että Gaddafin pojan vanginneet zintanit ovat joutuneet turvautumaan yhä enemmän Gaddafin lojalistien apuun. Haftaria tukevat Saudi-Arabia, Arabiemiraatit ja Egypti osana laajempaa koko Lähi-itää koskevaa taistelua muslimiveljeskuntaa vastaan.

Algeria on huolissaan alueen yleisestä turvallisuustilanteesta. Maassa käydään parhaillaan Malin rauhanneuvotteluja ja siellä olisi tarkoitus saada myös Libyan konfliktin osapuolet neuvottelupöydän ääreen. Tehtävä ei tule olemaan helppo.

Ranska on alkanut kerätä tukea uudelle sotilaalliselle interventiolle, toistaiseksi laihoin tuloksin. Ranskan entinen sosialistiministeri Jean-Pierre Chevènement on syyttänyt Nicolas Sarkozyn hallintoa Libyan tuhoamisesta. Myös Gaddafin haamu on palannut, kun hänen serkkunsa Ahmed Kadhaf al-Dam kertoi syyskuussa arvostetussa ranskalaislehdessä L’Expressissä todisteista, joiden mukaan Sarkozy olisi saanut vuoden 2007 presidentinvaalikampanjaansa miljoonia euroja tukea juuri Gaddafilta.

Libyan sekasorron voivat lopettaa vain libyalaiset itse rauhanneuvotteluilla. Toivottavasti ulkopuolinen interventio ei tällä kertaa toteudu.

*****************************************************

LIBYAN HEIMOJÄRJESTELMÄ

Qaddafat: Yksi Libyan pienimmistä heimoista, johon kuuluu vain noin 100 000 henkilöä. Gaddafi nosti aiemmin marginaalisessa asemassa olleen heimon vallan ytimeen, ja preotoriaanikaartit koostuivat pitkälti sen jäsenistä.

Warfallahit: Libyan suurin heimo, johon kuuluu noin miljoona ihmistä. Gaddafi hallitsi vuodesta 1975 pitkälti warfallahien avulla, mutta välit viilenivät vuonna 1993, kun heimon upseerit yrittivät vallankaappausta.

Magarihat: Uskotaan, että magarihat on Libyan toiseksi suurin heimo. Gaddafi perusti valtansa magarihojen tukeen. Monet sen jäsenet toimivat tärkeissä asemissa Gaddafin hallinnossa. Gaddafin oikeana kätenä pidetty Abdessalam Jalloud tulee tästä heimosta. Jalloud ajautui kuitenkin erimielisyyksiin Gaddafin kanssa 1990-luvun alkupuolella.

Misratat: Suurin ja vaikutusvaltaisin heimo itäisessä Libyassa etenkin Bengasin ja Dernan kaupungeissa. Nykyisin heimo on jakaantunut perinteistä elämäntapaa harjoittaviin ja kaupungeissa asuviin jäseniin.

Zuwayat: Hallitsevat itäisen Libyan öljykenttiä. Uhkasivat lopettaa öljytoimitukset länteen, mikäli Gaddafin hallinto ei lopettaisi väkivaltaisuuksia kapinallisia vastaan vuonna 2011.

Obeidit: Libyan armeijan kapinallisten riveihin loikannut kenraali Abdel Fattah Younes kuului obeidien heimoon. Younesin murha vaikeutti obeidien suhteita kapinallisiin.

Zintanit: Voimakas heimo Libyan länsiosissa. Heidän siirtymisensä kapinallisten puolelle antoi ratkaisevan iskun Gaddafin hallinnon kaatumiselle Tripolissa, Bregassa ja Misratassa. Zintanit vangitsivat Gaddafin pojan Saif al-Islamin. Sittemmin zintanit ovat siirtyneet tukemaan kenraali Khalifa Haftaria ja aloittaneet yhteistyön Gaddafin lojalistien kanssa.

Mashashiyat: Zintanien perinteisiä kilpailijoita läntisessä Libyassa. Ennen kansannousua zintanit ja mashashiyat elivät rinnakkain Mizdan kaupungissa läntisessä Libyassa, vaikka heimojen välisiä avioliittoja ei sallittu. Mashashiyat tukivat Gaddafia, ja kun zintanit siirtyivät Gaddafia vastustavien kapinallisten puolelle, he jättivät Mizdan rauhaan.

Tarhunat: Suhtautuminen Gaddafin hallintoon jakoi tarhunat vuonna 2011. Osa jatkoi Gaddafin puolella, toiset siirtyivät kapinallisten puolelle ja osallistuivat Tripolin valtaukseen zintanien kanssa.

Al-Awaqirit: Suurin heimo itäisessä El-Beidan kaupungissa, josta siirtymäajan kansallisen neuvoston (NTC) puhemies Mustafa Abdel Jalil on kotoisin. Tukivat Gaddafin vastaisia kapinallisia. Al-Awaqirit vaativat kenraali Khalifan poistumista alueeltaan kesäkuussa 2014.

Muut Libyan etniset väestöryhmät:

Tuaregit: Tuaregit ovat eteläisin berberikansa, jotka asuvat Nigerissä, Malissa, Mauritaniassa, Marokossa, Algeriassa, Burkina Fasossa ja Libyassa. Monet tuaregit taistelivat Gaddafin joukoissa. Taisteluiden jälkeen suurin osa palasi kotiseudulleen Nigeriin. Osa suuntasi raskaasti aseistettuna kotiseudulleen Pohjois-Maliin ja osallistui Azawadin valtion perustamiseen, mikä on johtanut sisällissotaan ja lopulta Ranskan sotilaalliseen interventioon. Libyan vallankumous vaikutti Malin konfliktin puhkeamiseen.

Tubut: Tubut asuvat Tšadissa, Nigerissä ja Libyassa Saharan keskiosissa Tibestivuoristossa. Gaddafin hallintokaudella tubut kärsivät syrjinnästä ja osallistuivat Gaddafin joukkojen vastaisiin taisteluihin Fezzanin alueella vuonna 2011. Gaddafin kaatumisen jälkeen tubut ovat ottaneet laajoja alueita ja kauppareittejä hallintaansa Tšadin ja Nigerin rajoilla.

Karim Maiche