Venäjä ja Länsi taantuivat yllättävän nopeasti kylmän sodan ajan kaltaiseen propagandasotaan. Myös lääkkeitä kriisiin haetaan kylmän sodan valikoimasta. Venäjä ja Yhdysvallat sekä sen johtama Nato ovat nyt aiemman häveliään vastakkainasettelun sijaan avoimesti vastakkain. Huomio on sotilaspuolella ja poliittisten ratkaisujen hakeminen on jäänyt taka-alalle. Tämän myötä on ryhdytty puhumaan uudesta ajan hengestä, jossa päätöksiä on tehtävä.
Tässä hengessä ehdotukset sinkoilevat ilmaan myös Suomessa. Tämä mystinen henki edellyttää joidenkin mielestä EU:n sotilaallisen toimintakyvyn vahvistamista tai Nato-yhteistyön tiivistämistä, osan mielestä myös Natoon liittymistä.
Olisiko turvallisuuspolitiikan keinovalikoimaan löydettävissä oppia kuitenkin Suomen ulkopolitiikan kultakaudelta? Kylmän sodan aikainen sotilaallinen vastakkainasettelu oli jotain aivan muuta kuin Ukrainan kriisi. Silloin vastakkain oli kaksi sotilasliittoa ja pelkona oli maailman tuhoutuminen ydinsodassa. Suomen selviytymistä idän ja lännen liittoumien välissä vaurastuneena ja hyvinvointivaltion rakentaneena maana on pidetty jopa ihmeenä.
Ihme rakentui täysin ajan hengen vastaiselle presidentti Kekkosen puolueettomuuspolitiikalle. Sen mukaan Suomen turvallisuus on parasta silloin kun suurvaltojen vastakkainasettelu on mahdollisimman matalalla tasolla. Suurimpana uhkana Suomelle pidettiin sitä, että joutuisimme osapuoleksi idän ja lännen väliseen kriisiin. Siksi parasta turvallisuuspolitiikkaa oli sotilaallinen liittoutumattomuus ja liennytys. Armeijan tehtävä oli oman maan puolustus. Nämä perusratkaisut ovat toimineet loistavasti kohta 70 vuotta vaikeammissakin tilanteissa kuin nyt.
Nato-jäsenyyttä kannattavien olisi hyvä kertoa myös riskit. Ja ei kai se, että ulkoministeri Lavrovin mielestä Suomen ja Venäjän suhteet ovat kunnossa vaikka EU:n kanssa onkin kireää, voi niin kauhean traumaattista olla? Onko jollakin esittää parempia vaihtoehtoja Venäjä-suhteelle?
Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.