Katsellessaan siloteltujen nurmikoiden ja pensasaitojen takana siintävien huviloiden ikkunoista sisään hän ajatteli rikkaiden ihmisten elämien sisältöä ja sisällöttömyyttä. Samalla hän poltti kuvan mieleensä, tietäen, ettei tämänkaltainen röyhkeä kauneus voisi olla pysyvää.

”Milläs asialla sitä liikutaan?” kuului asiallinen, mutta uhkaava kysymys takaa, säpsäyttäen hänet ryhtiin.

Hän oli kuullut saman äänen lukemattomia kertoja oleskellessaan paikoissa, joihin ei kuulunut. Viimeksi uimarannalla.

Männikön läpi kohti helmeilevää merta rämpivä ystävä hoki ”Mitä vittua, ei me tonne voida mennä”. ”Tottakai me voidaan”, hän oli vastannut pöyhkeänä, asemaansa tietämättä. Muisto oli kuin toisesta elämästä. Joko humalaa tai unta, hän ajatteli.

Kiinni pamahtavat auton etuovet herättivät todellisuuteen.

”Lähdetäänpäs liikkeelle”, kuului komento.

”Kai sitä julkisella paikalla saa oleskella?” hän kysyi saapasjalkaiselta kaksikolta.

”Tämä on yksityisaluetta. Bussit kulkevat tuolta”, siilitukkainen mies murahti ja viittilöi taakseen.

”Kunnallinen katuko?” hän kysyi, vaikka tiesi mitä siitä seuraisi.

Mustaa. Valojuovia ja tähtiä. Kuumottava tunne silmäkulmassa muuttui pistäväksi kivuksi. Lämmin betoni muistutti hetken kesästä, kunnes kivetykseen pulppuava veri tukki nenän.

Hän mietti mieleen tallentamaansa kuvaa. Siitä olisi saanut hienon postikortin. Keltaisella fontilla: ”Wish you were here.”

Kunpa ystävä olisi vielä täällä.

Teksti: Julius Halme
Kuvitus: Lauri Pulkkinen