Liisa Liimatainen on suomalaisille tuttu ääni radiosta ja televisiosta kymmenien vuosien ajalta. Hän raportoi aikoinaan erityisesti Italian tapahtumista mutta myös Balkanilta, Välimeren alueelta ja Lähi-idästä. Hän on ollut lisäksi merkittävä eurooppalainen yhteiskunnallinen vaikuttaja. Rauhanpuolustajien ja Rosebud Booksin Umpihanki-sarjassa on juuri ilmestynyt hänen viimeisin kirjansa Riikinkukko ja kameli – Iran ja Saudi-Arabia vastakkain.
Liisa Liimatainen syntyi jatkosodan aikana lokakuussa 1942 Imatralla kuusihenkiseen työlaisperheeseen. Isä oli toista kertaa naimisissa, ja perheessä oli Liisan ja hänen pikkuveljensä lisäksi kaksi poikaa isän edellisestä avioliitosta.
”Minun emansipaationi alkoi siitä, että selvitin itse, miten päästään oppikouluun. Sinne piti pyrkiä. Menin pääsykokeisiin ja minut hyväksyttiin oppilaaksi. Kun kerroin asiasta vanhemmilleni, he vastasivat, että herran jestas mitä me nyt teemme.”
Oppikoulu oli siihen aikaan maksullinen, joten kustannukset pelottivat vanhempia. ”Isä olisi halunnut kouluttaa pojat, mutta he eivät halunneet mennä oppikouluun. Minut isä pakotti keskeyttämään koulun keskikouluun. Hänen mielestään koulutuksesta ei ole tytöille mitään hyötyä, kun he kuitenkin menevät naimisiin.”
”Henkistä kasvuani edusti ennen muuta Vuoksenniskan kirjasto. Lainasin sieltä kasapäin kirjoja joka viikko. Se oli vaihtoehtoinen maailmani äärimmäisen riitaisessa perheessä. Kymmenen vuotta vanhempi veljeni hermostui, kun minulla oli valo sängyssä yöllä, sillä hänen piti mennä aamulla töihin terästehtaalle.”
”Isä oli kirvesmies ja myös töissä Imatran terästehtaalla. Vanhin veljeni meni töihin Kaukopään sellutehtaalle. Toiseksi vanhimmasta veljestäni tuli rautatehtaan terässulaton putkimies. Nuorin veli oli maalari. Isä oli maltillinen sosiaalidemokraatti ja vanhan kansan ihminen. Meillä puhuttiin sisällissodasta. Vaikka isä ei osallistunut siihen, oli selvää, millä puolella olimme.”
”Kuuluimme vasemmistoon. Pidin isää kädestä kiinni, kun menimme vappumielenosoitukseen. 1950-luvun Vuoksenniska oli hyvin vahvasti työläispaikkakunta. Meille tuli Demari ja paikallinen lehti Ylä-Vuoksi.”
”Perheessämme riideltiin paljon, ja yritin sovitella perheenjäsenten välejä. Monta kertaa jouduin pelastamaan äidin pulasta. Yritin olla perheen järkevä ihminen.”
”Tästä kokemuksesta seurasi se, että kun sitten 1990-luvulla kiersin ympäri Balkania ja törmäsin erilaisiin roistoihin, he eivät tehneet minuun mitään vaikutusta. Olin jo lapsena oppinut selviytymään pahoista tilanteista ja ymmärsin, ettei pidä antaa pelotella itseään. Se vaikutti ihmisten kohtaamiseen laajemminkin. Minusta tuli peloton, ja osasin hoitaa tilanteet.”
Imatralainen tyttö kohtaa maailmanpolitiikan
Heti kun Liisa Liimatainen täytti kahdeksantoista, hän lähti kahdeksi vuodeksi au pairiksi Ranskaan. Hän opiskeli ranskaa kirjekurssina, mutta suoritti kaksi Alliance Francaisen tutkintoa, joiden kokeet pidettiin Pariisissa.
Lähdöllä oli valtava merkitys myös sen takia, että se osui Ranskan Algerian sodan loppuaikaan vuosina 1961–1962.
”Olin au pairina lääninlääkäri madame Trocmen luona pikkukaupungissa nimeltä Bar-le-Duc, joka sijaitsee Pariisista itään. Rouva oli naimaton, mutta hänellä oli ottotytär. Hänen kotonaan kokoontuivat sosialistit ja kommunistit, jotka vastustivat Algerian sotaa. Ranskassa räjähtelivät äärioikeiston ja algerialaisten pommit, ja minä pääsin kuuntelemaan näiden poliittisten aktivistien keskustelua tämän kaiken keskellä.”
”Rouva oli joissakin asioissa hyvin konservatiivinen, hän valvoi esimerkiksi ottotytärtään tiukasti. Mutta poliittisesti hän oli hyvin valveutunut, ja hänen kotonaan kohtasin suuren maailmanpolitiikan.”
”Kiinnostuin keskustelun sisällöstä, ja kuuma poliittinen tilanne näkyi kaikessa. Esimerkiksi toisen vuoden keväältä muistan viikonlopun, kun armeija tuli suojelemaan lääninhallitusta, postia ja asemaa. Armeija oli estämässä äärioikeiston OAS:n vallankaappausta presidentti De Gaullen määräyksestä.”
Lähtö opiskelemaan
Tässä vaiheessa Liimatainen oli oppinut jo niin paljon ranskaa, että hän luki rouvan laajan kirjaston kirjoja. Rouva otti Liisan mukaan teatteriin, konsertteihin ja vierailuille ystäviensä luo, jotka opettivat hänet laittamaan ranskalaista ruokaa.
”Nämä kokemukset vaikuttivat niin, että palasin Ranskasta ihan toisenlaisena ihmisenä kuin olin sinne lähtenyt. Olin kohdannut ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita älyllisestä kehityksestäni. Se oli valtava kokemus.”
Suomeen palattuaan Liimatainen lähti heti vuodeksi Ruotsiin.
”Olin Stocksundissa kotiapulaisena. Perhe oli ruotsalaista eliittiä. Laitoin varakkaalle lääkäriperheelle ranskalaista ruokaa. He olivat järkyttyneitä huomatessaan, että heidän kotiapulaisensa luki älyllistä Le Monde -lehteä.”
Ruotsissa ollessaan Liimataiselle tuli halu jatkaa opiskelua. Hän oli käynyt keskikoulun Imatralla ja sai tiedon, että Tampereen yliopistossa, entisessä Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa, oli opetusjaosto, joka tarjosi väylän ei-ylioppilaille korkeakouluopintoihin. Hän haki sinne opiskelemaan sanomalehtitutkintoa ja tuli hyväksytyksi. Opinnot alkoivat syksyllä 1964.
Kamppailua liikkeiden suunnasta
”Ranskan kokemuksen takia menin heti mukaan politiikkaan ja liityin Tampereen akateemiseen sosiaalidemokraattiseen yhdistykseen. Minusta tuli nopeasti sen puheenjohtaja, ehkä liiankin nopeasti. Olin mukana perustamassa Tampereen opiskelijoiden YK-yhdistystä, ja samaan aikaan solmin myös opiskelija-avioliiton.”
Elämä oli vauhdikasta ja matkoja ja kokouksia riitti, mutta avioliitto päättyi pikaiseen eroon.
”Sitten minulle soitettiin Helsingistä opiskelijoiden YK-liitosta ja sanottiin, että lopeta se poraaminen siellä Tampereella, me tarvitsemme sinua täällä Helsingissä. Tulin Helsinkiin syksyllä 1967. Minusta tuli opiskelijoiden YK-liiton pääsihteeri.”
Liisa Liimatainen kertoo, että hänestä tuli hyvin vahva pääsihteeri, joka kehitti ja radikalisoi järjestöä. Uusi linja kulki kehitysyhteistyöstä vapautusliikkeiden tukemiseen. Työhön liittyi käyntejä Genevessä, ja hänestä tuli myös opiskelijoiden kansainvälisen YK-liiton hallituksen jäsen.
”Geneveen menin aina Pariisin kautta junalla, jotta voin käydä Masperon kirjakaupassa. Siellä kävivät kaikki ne, jotka olivat yhteiskunnasta kiinnostuneita. Muistan, että ostin sieltä muun muassa Che Guevaran pamfletin Create Two, Three, Many Vietnams (Luokaamme yksi, kaksi, kolme Vietnamia).”
Samaan aikaan Liimatainen toimi Helsingissä sosiaalidemokraattisen puolueen opiskelijajärjestössä.
”Minusta tuli Akateemisen sosialidemokraattisen yhdistyksen ASY:n varapuheenjohtaja. Olen koko elämäni ollut varapuheenjohtaja. Minulla on niin selvät näkemykset, että ne pelästyttävät ihmisiä.”
”ASY:ssä syntyi vasemmistolinjaa vetävä neljän hengen ryhmä. Siinä olin minä, Pertti Hynynen, Pekka Haapakoski ja Esko Franssila. Hävisimme sen taistelun. Minä ja Pertti Hynynen erosimme puolueesta, Pertti sittemmin palasi, minä en. Päätin saada opintoni päätökseen Tampereella ja lähteä sitten maasta.”
Kesällä 1968 Bulgarian Sofiassa järjestettiin kansainvälinen nuorisofestivaali, joka oli aina ollut osa Neuvostoliiton kansainvälistä toimintaa. Liimatainen kuului Suomen festivaalidelegaation johtoryhmään, joka oli vastuussa opiskelijoiden ohjelmista. Vuosien aikana kertyneiden eurooppalaisten tuttavuuksien seurauksena hän kohtasi Sofiassa vanhoja tuttuja eri maiden ryhmistä.
”Sofiassa eurooppalainen uusvasemmisto löysi toisensa. Järjestimme siellä kaikenlaista ’ulkoparlamentaarista’ toimintaa, eli festivaalien virallisen ohjelman ulkopuolella olevia keskusteluja ja mielenosoituksia.”
Kesällä 1968 ennen Sofian festivaaleja Genevessä pidettyyn kansainväliseen opiskelijoiden YK-liittojen kesäseminaariin saapui suuri määrä italialaisia nuorukaisia. He olivat porvarisperheiden poikia, joita vuoden 1968 opiskelijakapinat olivat koskettaneet.
”He olivat kuulleet puhuttavan minusta. Olin heille sellainen myyttinen työläisperheestä tuleva nuori nainen, joka reissaa, toimii, puhuu vieraita kieliä ja osaa kaikenlaista muuta. He odottivat tuloani, koska halusivat nähdä, että on oikeasti olemassa henkilö, jolla on työläistausta, mutta joka selviää erinomaisesti kansainvälisissä kokouksissa eikä ole vain pelkkää kirjoitettua tarua.” Italialaisten nuorukaisten joukossa oli Mimmo Arienzo, Liimataisen tuleva aviomies.
Kun Liisa Liimatainen sai opintonsa päätökseen Tampereella tammikuussa 1970, hän lähti Ranskaan, josta oli muodostunut hänelle läheinen maa. Uusi alku Ranskassa ilman työtä ja asuntoa oli vaikea. Liimatainen oli tutustunut Pariisissa trotskilaiseen porukkaan ja asui erään Ligue Communiste -nimisen järjestön kaadereihin kuuluvan pariskunnan luona. He yrittivät tehdä hänestä trotskilaista kommunistia, siinä onnistumatta.
Pariisin aikana Mimmo vieraili hänen luonaan. Asiat kehittyivät, ja oli tehtävä päätös: joko yhteinen tarina päättyy tai sitten sitä ryhdytään syventämään. Syksyllä 1970 Liisa muutti Mimmon kanssa Roomaan, ja sinne hän on asettunut pysyvästi, vaikka pariskunta erosi varsin pian.
Italia on kova paikka
Mimmo oli opiskellut yliopistossa lakia, ja joutui opintojensa päätyttyä suorittamaan asevelvollisuutta Padovaan.
”Minäkin lähdin sinne ja asuin opiskelijoiden kolhoosissa, jonne Mimmo aina illalla tuli. Jäseniä kolhoosissa oli kolmetoista, ja koska olin ainoa nainen joukossa, opiskelijat kutsuivat minua äidiksi.”
”Asuntomme alapuolella istuivat usein karabinieerit autossaan. Ehkä he ajattelivat, että tämä suomalainen nainen on joko vakooja tai huora tai ehkä molempia. Siihen aikaan Italiassa suomalaisiin kohdistui paljon epäluuloja. Suomi kun oli italialaisten mielestä maa, joka ei ollut tehnyt selviä valintoja idän ja lännen välillä.”
”Pian saimme tietää Mimmon isän tuttavan kautta, että viranomaiset pohtivat karkottamistani Italiasta. Karkotusaikeiden taustalla olivat ilmeisesti viranomaisten keskuudessa liikkuneet minuun kohdistuneet epäluulot. Menimme silloin Mimmon kanssa nopeasti naimisiin paikallisessa maistraatissa. Illalla pidettiin juhlat kolhoosikavereitteni kanssa. Koska Mimmo oli vielä armeijassa, saattelimme hänet hääpäivän iltana asemalle, sillä hänen piti leimauttaa Roomassa oma lomalappunsa.”
”Muutimme yhdessä Roomaan. Mimmon isä pani välit poikki poikaansa ja minuun, koska syntilistani oli pitkä: olin ulkomaalainen, eronnut, työläisperheestä ja vasemmistolainen. Olin pahinta, mitä heidän poikansa voi keksiä. Tämä kesti siihen asti kun lapsemme Mimosa syntyi. Silloin anoppi ei voinut vastustaa kiusausta tulla katsomaan ensimmäistä lapsenlastaan.”
”En ollut varma, tunnistaako hän minua sairaalassa. Hän kertoi myöhemmin tunteneensa minut siitä, että sängyssä oli nuori nainen, jonka ympärillä oli useita partaisia miehiä, siis sen ajan vasemmistolaisia nuoria.”
Sosialismin kritiikkiä vasemmalta
Liisa Liimataisella ei ollut silloin vielä Roomassa töitä. Mimmo oli töissä vakuutusyhtiössä, jossa hän hoiti lakimiehenä sopimusasioita.
Liimatainen meni mukaan Italian kommunistisesta puolueesta erotettuun intellektuellien Il Manifesto -järjestöön, ja oli järjestämässä sen tunnetun johtajan Rossana Rossandan kanssa seminaaria, jonka teema oli ”Vallankumouksen jälkeiset maat”. Seminaariin osallistui suuri joukko neuvostoliittolaisia ja muiden sosialististen maiden dissidenttejä ja eurooppalaisia vasemmistolaisia sosialismin kriitikoita, jotka analysoivat sosialististen maiden ja vasemmistopuolueiden tilaa Euroopassa ja muualla.
Toimittajan töitä oli vaikea saada.
”Olin suorittanut Tampereella sanomalehtitutkinnon, mutta Italiassa en onnistunut pääsemään toimittajana mukaan paikalliseen viestintään. Italialaiset eivät tunnistaneet erilaisuuteni ja kokemuksieni arvoa. Näin sen esimerkkinä myös vasemmiston keskuudessa esiintyvästä provinsiaalisuudesta, maaseutumaisesta sulkeutuneisuudesta siitä huolimatta, että Italia on vanha ja rikas kulttuuri.”
Kirjeenvaihtajan uralle
Liimatainen yritti elättää itseään ja eron jälkeen myös tytärtään Mimosaa ensin kirjoittamalla erilaisia juttuja suomalaisiin lehtiin, ennen kuin hänestä tuli Yleisradion kirjeenvaihtaja. Hän avusti MTV:n Kymmenen uutisia vuosina 1981–82, heti kun ne alkoivat.
”Silloin Ylen Italian-kirjeenvaihtaja oli Else Santoro. Kun hän ilmoitti lopettavansa työt, aloitin tammikuusta 1983 tekemään Ylelle juttuja. Tein uutisia sinne vuoteen 2008 saakka. Sen jälkeen tein vielä juttuja Ylen ohjelmien toimituksille vuoteen 2021 asti.”
Liisa Liimataisen ääni tunnetaan.
”Kun olen täällä Suomessa julkistamassa kirjojani, ihmiset muistavat minut siitä, miten päätin aina juttuni: ’Täällä Liisa Liimatainen, Rooma!’ Turussa yksi nuori mies tuli sanomaan, että olen osa hänen lapsuutensa äänimaisemaa.”
Nopeasti työkenttä laajeni, osin pakosta. ”Aloitin jutut Italiasta, mutta esimerkiksi vuonna 1988 menin ensimmäisen kerran Algeriaan, jossa oli syttynyt ruokapulaan liittynyt niin sanottu kuskus-kapina. Seuraavana vuonna 1989 menin ensi kerran Libanoniin, ja silloin aloitin Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän tapahtumien seurannan. Balkanilla kävin useasti runsaan kymmenen vuoden aikana vuodesta 1990 lähtien. Tämä oli minulle välttämätöntä senkin takia, että Italian-kirjeenvaihtajan työ ei antanut riittävää leipää. Siksi tarjosin Ylelle juttuja muualtakin.”
”Kun Albanian hallinto romahti vuonna 1989, albanialaiset kaappasivat matkustajalaivan, jolla he tulivat ensin Brindisiin ja seuraavana vuonna suuremmalla laivalla Bariin. Heitä roikkui laivan mastoissa ja reelingeissä, he pakenivat nälkää Italiaan. Silloin Italian puolustusvoimat meni Albaniaan jakamaan ruokaa. Lähdin sinne raportoimaan tilanteesta. Koska Albaniassa ei voinut ostaa ruokaa edes dollareilla, kutsu Italian armeijan lounaalle oli arvokas myös toimittajalle. Albanian yhteiskuntaorganisaatio oli romahtanut täysin, siksi ruokaa ei ollut yhtään.”
”Balkanin kokemukset ovat olleet tärkeitä minulle. Albanian kriisi oli ensimmäinen, mutta jouduin seuraamaan muita kriisejä yli vuosikymmen ajan. Albaniaa seurasi Kosovon kriisi ja ennen Albaniaa Jugoslavia hajosi. Sain Balkanin vuosien aikana PTSD-oireyhtymän eli traumaperäisen stressihäiriön, koska myös toimittaja joutui siellä näkemään kaikenlaista väkivaltaa.”
Jutuissa tärkeää analyysi
Liisa Liimatainen haluaa antaa nuorelle toimittajalle ohjeen, joka varmasti toimittajakouluissakin opetetaan: yleissivistys on hyvin tärkeää. Se auttaa näkemään asioita laajemmasta näkökulmasta. Esimerkkinä omasta työstään hän kertoo, että hänen uusi kirjansa Riikinkukko ja kameli: Iran ja Saudi-Arabia vastakkain on syntynyt uutistoimittajan turhautumista. Sellaisesta, että joutuu puristamaan äärimmäisen monimutkaisia asioita parin minuutin uutisjuttuun. Hän tietää kokemuksesta, että uutis- ja ajankohtaistyössä unohtuu helposti se, että tapahtumilla on syvät juuret.
”Uutta kirjaani varten luin valtavan määrän erilaisten ajatuspajojen analyysejä. Niissä on töissä paljon ihmisiä, jotka ovat myös omien kokemustensa kautta päätyneet esimerkiksi siihen, että USA on tehnyt mahtavia virheitä, kun se on toiminut arabimaissa ja muslimimaailmassa. Olen parin viime vuoden aikana saanut amerikkalaisen Columbian yliopiston Gulf-instituutilta analyysejä noin parissakymmenessä päivittäisessä sähköpostissa.”
”Uusi kirjani perustuu siihen, että pitkään erilaisia Lähi-idän ilmiöitä seuranneena toimittajana näen ne nyt analyyttisestä näkökulmasta.”
Oppi Italiasta
Liisa Liimatainen on asunut Roomassa yli viisikymmentä vuotta ja seurannut italialaista politiikkaa ja ihmisten toimintaa.
”Italiassa on paljon ihmisiä, jotka analysoivat Välimeren aluetta ja myös Lähi-itää. Ne ovat Italialle lähialuetta. Heille on välttämätöntä tietää, mitä siellä tapahtuu. Italialaiset osaavat yhdistää analyysin henkilökohtaiseen ja poliittiseen elämään. Siinä on inhimillinen ulottuvuus. Italian oikeisto Giorgia Melonin ja Matteo Salvinin johdolla yrittää nyt murentaa tätä pitkään vallinnutta ajatusta.”
”Italiassa on paljon esimerkkejä siitä, että paikallisviranomaiset ovat auttaneet maahanmuuttajia löytämään oman paikkansa. He ovat ratkaisseet asunto-ongelmia, löytäneet sijaisperheitä ja osallistuneet erilaisten ongelmien ratkaisuun paikallistasolla. Siinä näkyy italialaisten perusinhimillisyys. On lukuisia esimerkkejä siitä, että Italiassa puolustusvoimat, kansalaisjärjestöt ja valtio ovat toimineet yhdessä avustustehtävissä.”
Lopuksi Liisa Liimatainen miettii, mikä on tärkeää.
”Ainakin nämä ovat: on selvitettävä itselle, minkä seurausta asiat ovat ja että me olemme vastuussa asioista ja ihmisistä.”
Teksti: Erkki Kupari
Kuvat: Essi Rajamäki
