Terveys ja ihmisoikeudet liittyvät erottamattomasti yhteen. Paperittomilta ihmisiltä voidaan evätä valtion tarjoamat terveyspalvelut. Heidän voi olla pakko turvautua yksityislääkäreiden palveluihin ja maksaa korkeampia maksuja, tai he voivat jäädä kokonaan ilman terveydenhuoltoa. Tästä johtuen heidän terveytensä on yleensä heikompi kuin muiden ihmisten. Se on huono asia kaikille: sairaat ihmiset ovat vähemmän tuottavia, ja lasku jää yhteiskunnan maksettavaksi.
Thaimaassa asuu noin 500 000 ihmistä ilman kansalaisuutta, erityisesti Myanmarin rajalla. Monet heistä kuuluvat etnisiin vähemmistöihin, jotka ovat asuneet maassa sukupolvien ajan. Erilaisten maantieteellisten, taloudellisten ja koulutuksellisten esteiden vuoksi kansalaisuudettomilla ei ole rekisteröityä syntymätodistusta, joka osoittaisi heidät Thaimaan kansalaisiksi.
Thaimaa päätti vuonna 2002 koko väestön kattavasta yleisestä terveydenhuollosta. Terveydenhoitoa tarjotaan kolmen pääasiallisen julkisen järjestelmän kautta: virkamiesten terveydenhuoltojärjestelmä valtion työntekijöille ja heidän huollettavilleen, sosiaaliturvajärjestelmä virallisen yksityisen sektorin työntekijöille ja yleinen vakuutus kaikille muille.
Universaali järjestelmä korvasi ”pienituloisten korttijärjestelmän”, joka kattoi myös kansalaisuudettomat henkilöt. Thaimaan hallitus tulkitsi kuitenkin vuoden 2002 kansallisen terveyslain vaativan, että edunsaajilla on oltava Thaimaan kansalaisuus.
Kansalaisuudettomat jäivät ilman terveydenhuoltoa, mikä pakotti heidät maksamaan terveyskulunsa omasta pussistaan. He käyttivät vähemmän terveyspalveluja, ja monet kärsivät valtavista lääkintälaskuista. Osa sairaaloista velkaantui, koska ne tarjosivat tuettua palvelua kansalaisuudettomille potilaille, jotka eivät pystyneet maksamaan hoitolaskujaan kokonaan.
Vuonna 2010 hallitus loi kansalaisyhteiskunnan painostuksen jälkeen uuden Kansalaisuusongelmaisten sairausvakuutus -järjestelmän (HIPCP). Tavoitteena oli lievittää raja-alueiden julkisten sairaaloiden taloudellisia vaikeuksia ja parantaa kansalaisuudettomien ihmisten mahdollisuuksia saada terveyspalveluja. HIPCP tarjoaa yhtä kattavat edut yleiseen järjestelmään verrattuna: avohoitoa, laitoshoitoa, tapaturma- ja ensihoitoa, kalliita hoitoja ja palveluita terveyden edistämiseen.
Saadakseen HIPCP-vakuutuksen ja päästäkseen terveydenhuoltopalveluihin valtiottomilla henkilöillä on moniportainen ohjelma, joka heidän on käytävä läpi. Heidän on ensin rekisteröidyttävä sisäministeriöön, joka vahvistaa heidän kansalaisuutensa ja antaa heille 13-numeroisen tunnuksen. Tämän jälkeen heidän on rekisteröidyttävä asuinpaikkansa lähellä olevaan terveyskeskukseen. Terveydenhuollon budjetti määräytyy rekisteröityneiden määrän mukaan. Sairaalat saavat joka vuosi kiinteän summan jokaista valtiotonta henkilöä kohden. Valtiottomien potilaiden, jotka ohittavat terveyskeskuksen johon ovat rekisteröityneet, on katettava kaikki hoitokustannukset, varsinkin jos heillä ei ole virallista lähetettä.
Huolimatta kattavasta ilmaisen hoidon etupaketista HIPCP ei ole saavuttanut tavoitteitaan helpottaa edunsaajiensa pääsyä terveydenhuoltoon. Tämä johtuu paikallistason toiminnallisista ongelmista, kansalaisuudettomien rekisteröintiprosessin viivästymisestä, riittämättömästä yhteistyöstä kansanterveys- ja sisäministeriöiden välillä sekä siitä, että budjetoinnista ja kansalaisuudettomien potilaiden palvelun järjestämisen laajuudesta ei ole riittäviä ohjeita.
HIPCP-vakuutetut kansalaisuudettomat lapset käyttävät avohoitopalveluja 25 prosenttia harvemmin kuin thaimaalaiset, jotka on vakuutettu yleisessä järjestelmässä. Mutta sairaalahoitoa he tarvitsevat 29 prosenttia enemmän, ja he jäävät 34 prosenttia todennäköisemmin sairaalaan. Kansalaisuudettomat lapset sairastuvat myös todennäköisemmin tartuntatauteihin, kuten malariaan, denguekuumeeseen, tuberkuloosiin ja ripuliin. Kaiken kaikkiaan he näyttävät olevan huonommassa kunnossa.
Palvelupisteessä ei periaatteessa peritä käyntimaksua. Mutta muut kuin taloudelliset tekijät estävät kansalaisuudettomia käyttämästä avohoitopalveluja erityisesti syrjäisillä alueilla ja maaseudulla. Tällaisten alueiden perusterveydenhuollon toimipisteet ovat usein vaikeasti saavutettavissa, mikä johtaa korkeampiin välillisiin kustannuksiin: kansalaisuudettomat matkustavat keskimäärin yli puoli tuntia päästäkseen lähimpään perusterveydenhuollon toimipisteeseen ja yli kaksi tuntia päästäkseen lähimpään sairaalaan. Sadekausi pahentaa asioita.
Vaikka varhainen diagnoosi ja hoito ovat vähentäneet malarian leviämistä Thaimaassa, useimmat (79 prosenttia) kansalaisuudettomista viivyttelevät hoitoa tai yrittävät hoitaa tautia itse. Lisäksi monet ovat saaneet taudin lääkkeille vastustuskykyisiä kantoja. Alhainen rokotuskattavuus ja rutiininomaisen rokottamisen puute vaikuttavat siihen, että suhteellisen harvat kansalaisuudettomat lapset rokotetaan, joten he ovat muita thaimaalaislapsia alttiimpia sairastumaan ehkäistävissä oleviin tauteihin.
Luku Treating symptoms, not the cause teoksesta Atlas of the Stateless: Facts and figures about exclusion and displacement. Rosa-Luxemburg-Stiftung. Berlin, 2020.
Suomennos: Anu Harju
