Kansallisvaltioiden syntyminen 1800-luvulla johti käytäntöön kieltää kansalaisuus näissä valtioissa asuvilta ihmisiltä. Ensimmäisen maailmansodan aikana osalta kansalaisista alettiin aktiivisesti riistää kansalaisuus. Sitä käytettiin sekä yksilöiden rankaisemiseen että ryhmien tukahduttamiseen. Natsit käyttivät sitä osana holokaustia.
Kansallisvaltioiden synnyttyä Euroopassa Romanian juutalainen väestö oli ensimmäisiä, jotka joutuivat kansalaisuudettomuuden uhriksi. Vuonna 1868 Romanian prinssiksi valittu Carol I, jonka alkuperäinen nimi oli Karl Hohenzollern-Sigmaringen, reagoi vakaviin antisemitistisiin levottomuuksiin tekemällä maan perustuslakiin täydennyksen. Se määräsi, että vain kristityille voitaisiin antaa Romanian kansalaisoikeudet, mikä oli jyrkässä ristiriidassa monien muiden maiden tuon ajan tasa-arvopolitiikan kanssa. Useat Euroopan valtiot ryhtyivät diplomaattisiin toimiin Romanian juutalaisten oikeuksien suojelemiseksi. Näin teki esimerkiksi Osmanien valtakunta, jonka vasallivaltio Romania vielä muodollisesti oli. Näiden ponnistelut olivat tuloksettomia.
1800-luvun lopulla kansalaisuudettomuus oli kuitenkin pikemminkin kuriositeetti Euroopan kansainvälisessä oikeudessa kuin vakava oikeudellinen ongelma. Maapallo oli jaettu kansallisvaltioiksi ja niiden siirtomaiksi. Maa-alueita hallitsivat valtiot, jotka olivat vastuussa alueellaan asuvista ihmisistä. Mutta tämä käytäntö osoittautui epärealistiseksi, eikä vain monikansallisella Balkanilla. Rajat siirtyivät edestakaisin, ja kansalaisuudesta, joka oli ollut itsestäänselvyys, tuli poliittinen ase. Sen vastinosa, kansalaisuudettomuus, oli ongelma näitä rajoja ylittäville ihmisille, ja sitä käytettiin aseena sisäpolitiikassa.
Poikkeukset olivat hyvin tiedossa jo ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Monissa maissa jokaisen, joka liittyi vieraan valtion armeijaan tai kieltäytyi asepalveluksesta kotimaassa, oli varauduttava kansalaisuutensa menettämiseen epälojaalisuuden perusteella.
Nykyään palkkasoturit ovat tarkkana siitä, että he pysyvät puolisotilaallisissa joukoissa eli niissä, joita ei ole integroitu tavalliseen armeijaan tai muihin valtion rakenteisiin.
Sotilaisiin sovellettu oletettu epälojaalisuus oli väylä, jota käytettiin yleiselle ”kansalaisoikeuksien riistämiselle” ensimmäisen maailmansodan aikana. Ilmiö ei ollut enää poikkeus. Vuodesta 1915 lähtien Ranska peruutti satojen Ranskan kansalaisuuden saaneiden saksalaisten kansalaisuuden erityisesti siksi, että heillä epäiltiin olevan läheiset suhteet viholliseen. Vastaava laki, joka hyväksyttiin vuonna 1918 Yhdistyneessä kuningaskunnassa, mainitsi erityisedellytykset ja epämääräisen ”hyvän luonteen” puuttumisen perusteena kansalaisuuden riistämiselle.
Vuoteen 1926 mennessä 163 henkilöltä oli viety kansalaisoikeudet, useimmilta kuitenkin pitkän poissaolon vuoksi. Kansalaisuuden riistämisen syyt vaihtelivat: vuonna 1922 Belgiassa se oli ”epäisänmaallista” käyttäytymistä, vuonna 1926 Italiassa ”arvotonta” toimintaa, ja Itävallassa vuodesta 1933 lähtien ”vihamielisiä tekoja”. Nämä säännökset oli yleensä suunnattu miehille; naisten ja lasten oikeudet saattoivat vaihdella, varsinkin jos naisilla oli perheen asuinmaan kansalaisuus.
Yhdysvalloissa suuntaus oli päinvastainen. Indian Citizenship Act vuodelta 1924 myönsi alkuperäiskansoille kansalaisuuden ja äänioikeuden. Ennen tätä he eivät olleet virallisesti Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän alaisia. Päätöksellä oli myös sotilaallinen tausta: presidentti Calvin Coolidge halusi antaa tunnustuksen monille alkuperäiskansojen jäsenille, jotka taistelivat Yhdysvaltojen riveissä ensimmäisessä maailmansodassa. Yhdysvaltojen kansalaisuuden saaminen ei vaikuttanut heimon jäsenyyteen: se määritettiin erikseen.
Nuori Neuvostoliitto sen sijaan käytti kansalaisoikeuksien riistämistä päästäkseen eroon suuresta määrästä poliittisia siirtolaisia, joita oli yhteensä noin miljoona. Vuonna 1921 julkaistiin asetus, jossa julistettiin, että henkilöt, jotka olivat jääneet ulkomaille yli viideksi vuodeksi tai lähteneet maasta ilman virallista lupaa vuoden 1917 lokakuun vallankumouksen jälkeen, menettävät kansalaisuutensa. Turkki vei kansalaisuuden myös armenialaisten kansanmurhasta 1915–16 selviytyneiltä, samoin kuin myöhemmin muilta pakolaisryhmiltä.
Ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen ongelma sai sellaiset mittasuhteet, että vuonna 1922 Kansainliiton pakolaisasiain päävaltuutettu Fridtjof Nansen esitteli Nansen-passin. Tämä asiakirja toimi passina kansalaisuudettomille pakolaisille ja siirtolaisille, erityisesti venäläisille ja armenialaisille. Nansen-passin tunnusti alun perin 31 valtiota ja lopulta 53. Vuonna 1951 se lopulta korvattiin Geneven pakolaissopimuksen nojalla annetuilla asiakirjoilla.
Vuonna 1933 natsi-Saksa alkoi julkaista luetteloita ihmisistä, joilta oli riistetty Saksan kansalaisuus. Mukana oli yli 39 000 juutalaista ja ei-juutalaista. Vuonna 1941 luetteloon lisättiin 250 000 Saksasta poistunutta maastamuuttajaa. Kolmas valtakunta takavarikoi heidän aineellisen omaisuutensa sekä niiden viimeisten 150 000 Saksan juutalaisen omaisuuden, jotka karkotettiin vuosina 1941–43. Koska tuhoamisleirit sijaitsivat Saksan ulkopuolella, tulokkaat saivat joskus ilmoituksen kansalaisuutensa menettämisestä. Keskitysleiri Auschwitzissa miehitetyn Puolan alueella, jonka Saksa oli liittänyt itseensä, julistettiin jopa ulkomaiseksi alueeksi. Nämä juutalaiset kuolivat kansalaisuudettomina.
Uhrit pysyivät kansalaisuudettomina myös sodan jälkeen. Vuonna 1968 Saksan liittovaltion perustuslakituomioistuin pani lopulta pisteen tälle natsien käynnistämälle politiikalle. Tuomioistuin totesi, että tällaisissa kansalaisuuden menettämistä koskevissa tapauksissa ”ristiriita oikeudenmukaisuuden kanssa oli saavuttanut niin sietämättömän tason”, että menettely oli alusta alkaen mitätön. Johtavaa periaatetta ilmaistessaan tuomioistuin jopa käytti lainausmerkkejä, kun se kommentoi natsien ”laillisia” säädöksiä: henkilöt, joilta oli viety kansalaisuus, eivät olleet sitä koskaan menettäneetkään.
Suomennos: Anu Harju
Luku Weapons of mass discrimination teoksesta Atlas of the Stateless: Facts and figures about exclusion and displacement. Rosa-Luxemburg-Stiftung. Berlin, 2020.
