Ruby van der Wekken uskoo ruohonjuuritason demokratiaan ja hyvän tekemiseen kansanliikkeiden kautta, ja hän toteuttaa arvojaan konkreettisesti. Kaikki alkaa siitä, mitä meidän kaikkien on pakko tehdä: syödä.

Innokas viljelijä joutuu keskeyttämään parhaan satokauden korjuupuuhat tätä juttua varten. Onneksi se ei näytä harmittavan, vaan iloisesti naurava Ruby van der Wekken tulee maatilan parkkipaikalle kuvaajaa ja toimittajaa vastaan kantaen isoa laatikollista kurpitsoja.

”Eivätkö olekin hienoja!”, hän hihkuu.

Ja ovat ne.

”Nämä päät ovat kuin palloja”, Wekken esittelee. Trombetta-lajikkeen kesäkurpitsat ovat toistensa syleilyssä kuin valtavat yli puolimetriset keltaiset käärmeet.

Wekken on maanviljelijä-aktivisti, joka työskentelee Oma Maa -osuuskunnan maatilalla Tuusulassa. Hän viihtyy viljelijöiden ja kuluttajien yhteisen osuuskunnan viljelyksillä. Sieltä jäsenet hankkivat viikoittain muhkean ruokakassin. Tarjolla on satokausien mukaan viljaa, kasviksia, juureksia, hedelmiä, viljatuotteita ja vapaasti aitan reunalla ikiomalla pihallaan tepastelevien, erittäin vapaasti kasvavien kanojen munia.

Arvoperintöä

Kristillisessä tilaisuudessa toisiinsa tutustuneiden intialaisen äidin ja hollantilaisen isän tytär syntyi Kanadassa vuonna 1972.

”He ovat erittäin uskonnollisia. Isän isä oli protestanttisaarnaaja, joka perusti Ranskaan hollantilaisen kristillisen koulun. Äidin vanhemmat olivat intialaisia pelastusarmeijan työntekijöitä. Isäni ja äitini tapasivat Seattlessa Raamattu-ryhmässä.”

Perhe muutti Hollantiin Rubyn ollessa yksivuotias.

Kotona äiti teki intialaista ruokaa. Häntä kuitenkin ahdistivat poliittiset konfliktit omassa maassaan, joten hän halusi lapsensa identifioituvan enemmän länsimaihin.

Wekken on perinyt vanhemmiltaan arvoja. ”Olen kristitty. Minähän olen heidän aatemaailmansa tuote”, hän sanoo hymyillen. ”Ei uskontoa voi ottaa minusta poiskaan. Pidän niin kutsutusta vapautuksen teologiasta. Sen tapaisesta kuin Brasiliassa harjoitetaan. Ihmisen pitää toimia aktiivisesti hyvän puolesta.”

Suomeen Ruby van der Wekken rantautui vuonna 1996 poikaystävän mukana. Poikaystävä vaihtui uuteen kumppaniin ja antropologiaa opiskellut Wekken jäi Helsinkiin. Nyt hän on kaiken muun aktivismin ohella originelli ruokaosuuskunnan aktiivi, joka toteuttaa yhtä aikaa sekä kaupunkilaisen että maalle muuttaneen intoilijan unelmaa.
Wekken asuu perheensä kanssa Helsingin keskustan tuntumassa alueella, josta on parinkymmenen minuutin bussireissu ytimeen. Kotoaan hän ajaa varsinkin satokauden aikana päivittäin Tuusulaan maatöihin. Mukana on usein kimppakyydissä joku osuuskunnan vapaaehtoistyöntekijöistä. Wekken itse saa aktivismista nykyään myös palkkaa, kun hän käy päivätöissä Oman Maan maatilalla.

Pieniä vallankumouksia

Sosiaalifoorumit, yleisötilaisuudet, joissa taloudellista uudelleenjakoa kannattavat sekä ihmisoikeus- ja ympäristöaktivistit tapaavat, ovat tärkeitä Ruby van der Wekkenille. Nyt niitä ei ole voitu järjestää koronapandemian takia, ei ainakaan oikeina kokoontumisina.

Eivätkä kaikki edes pääsisi matkustamaan niihin. ”Joo, eikä kaikkien edes pitäisi matkustaa.”

Hän ei kuitenkaan vaikuta olevan kovin allapäin siitä, ettei ole livetapaamisia. ”Ne ovat siirtyneet nettiin. Kun tekee ruumiillista työtä, ainoa keino seurata sellaisia on netti. Niitä voi hyvin kuunnella missä päin maailmaa tahansa.”

Vaikka nettitapahtumien pienemmästä hiilijalanjäljestä voi iloita, silti Wekken ei voi olla lisäämättä: ”Olisi kyllä hienoa välillä kohdata ja saada toisista ihmisistä voimaa.”

Wekken on ollut aktiivinen myös Siemenpuu-säätiössä, joka tukee kehitysmaiden kansalaisyhteiskunnan toimijoita.

Toinen tärkeä yhteisö, jossa hän on ollut primus motor, on Aikapankki. Kansainvälisesti tunnetun Time Banking -periaatteen mukaisesti osallistujat vaihtavat työtään, ”aikayksikköä”, tarvitsemiinsa palveluksiin. Esimerkiksi ompelua taitava henkilö tarjoaa korjausompelua muille ja saa itse apua lastenhoidossa.

Suomessa viranomaiset halusivat verottaa aikapankin yksiköitä, ja se monimutkaisti ajan vaihtamista. Wekken kertoo, miten Aikapankin aktiivit olivat valmiita jopa aikaveroon, yksikköön, jolle voisi antaa arvon ja vähentää sen alkuperäisestä vaihdannasta, mutta harmillisesti viranomaiset eivät tulleet prosessissa vastaan. Aikapankkilaiset olisivat ohjanneet aikaveron julkiselle taholle, vaikka päiväkodille, mutta viranomaisten vaatima muutosprosessi tyrehtyi.

Wekken haluaisi muuttaa päätöksentekojärjestelmää. Suomessa ruohonjuuritasoa pitäisi kuunnella enemmän, jotta nämä vaihdot voisivat onnistua.

Keskustelu ajautuu paikallisiin valuuttoihin, rahatalouden pienimpiin toistaiseksi tunnettuihin järjestelmiin. Sellaisia kansanliikkeet kehittävät koko ajan ympäri maailmaa.

Haluat siis muuttaa koko talousjärjestelmämme?
”No joo, on sekin listalla”, Wekken vastaa leikkisästi.
Tämähän on vallankumouksellista.
”On, on”, Wekken kuittaa.

Diktaattorina hän ei silti missään nimessä halua touhuta, vaan niin, että järjestelmän muutos – kuinka vallankumouksellisena sitä muut aluksi pitävätkään – tehdään yhdessä.

Ruoalla muutoksia maailmaan

Kysymykseen, ketä Ruby van der Wekken pitää esikuvanaan, saa vastauksen vasta pitkän mietinnän jälkeen.

”Pidän niin paljon yhdessä tekemisestä.”

Hän ihailee järjestöjä, yhteisöjä ja kansanliikkeitä. Henkilön ihailu ei mahdu tähän ajatuskuvioon.

”Sademetsien säilyttäminen on tärkeää… Tietenkin Chico Mendes”, Wekken muistaa.

Mendes (1944–1988) oli brasilialainen kuminvaluttaja, ihmisoikeus- ja demokratia-aktivisti ja ympäristönsuojelija. Hän kehitti luonnonkumin eli kautsupuiden hyödyntämiseen menetelmiä, jotka säästäisivät puita. Hän toimi alkuperäiskansojen oikeuksien puolesta ja järjesti mielenosoituksia, jotka noteerattiin ympäri Brasiliaa ja lopulta koko maailmassa.

Sen jälkeen kun hän oli saanut työstään jopa YK:n tunnustuksen, brasilialaiset tilanomistajat tilasivat Mendesin murhan. Hänet tapettiin kotiovelleen.

Varmasti toisin kuin murhaajat ajattelivat, surma oli bensaa liekkeihin syöksevä teko, ja Mendesistä tuli runojen, laulujen ja tarinoiden sankari.

Wekkenille ”se juttu”, pääsyy olla toiminnassa mukana, on yhdessä tekeminen. Ja niin, että se myös tuottaa jotain hyvää.

”Olen nimenomaan ruohonjuuritason aktiivi. Minulle on tärkeää ajaa muutosta niin, että ihmiset tekevät asioita, päättävät asioista ja luovat uutta – yhdessä. Ja ottavat päätöksistään vastuuta yhdessä.”

Viime aikoina, syvennyttyään Oman Maan toimintaan tarkemmin, Wekken on alkanut ymmärtää, miten tärkeää on muuttaa maailmaa nimenomaan ruoan tuotannon kautta.

Viljelyprojekti on kirkastanut tämän ytimen. ”Meidän kaikkien täytyy syödä”, hän sanoo painokkaasti. ”Jos muutamme tapojamme syödä, mitä syömme, miten syömämme ruoka tuotetaan ja miten sitä kuljetetaan ja jaetaan, voimme muuttaa isoja asioita yhteiskunnassamme.”

Ruby van der Wekken on tekemässä vallankumousta ruokatuotannon avulla.
”Ruokatalous voi muuttaa systeemiä vain, kun muutos on ihmisten vallassa.”
Toinen asia on muutoksen, siis kaiken muokkaamisen, vaikutus itse maaperään.
”Ei ole hyvä miettiä pelkästään sitä, mikä on ihmisten vaikutus maahan, kuin olisi ihmiset ja maa erikseen, koska olemme samaa ekosysteemiä.”

Maanviljelyssä Oman Maan tiluksilla ei katsota vain eteenpäin vaan myös taaksepäin. Jotta voi ymmärtää, mitä alueella on hyvä kasvattaa, pitää tietää, millainen alue oli sata vuotta sitten.

”Viljellessä voi aiheuttaa myös hyviä vaikutuksia maalle, ei vain tuhoa.”

Kuuluisa ruoka-aktivisti, bestseller-kirjailija Michael Pollan kokee huonoa omatuntoa muokatessaan puutarhaansa, ja etenkin siitä, että hän rakastaa moista, lähes väkivaltaista touhua.

Puutarhan perustaminen on voiman käyttöä, jossa ihminen ottaa ohjat eikä anna luonnon levittää kasvejaan oman halunsa mukaan. Tunteet kasvien elämän synnystä ja uusiutumisesta ovat jopa inhimillisesti molemminpuolisia, ikään kuin kasvit ajattelisivat ja viestisivät lähes inhimilliseen tyyliin.

Wekken tunnistaa ajatuksen. Eikä tietenkään kukaan saa pilata maata. Viljelyssä pitää lisäksi miettiä ilmastovaikutuksia

”Ei tässä ole kyse vain hiilipäästöjen laskemisesta, kyse on myös hiilen sitomisesta. Me mietimme tarkkaan, mitä milloinkin kannattaa viljellä ja miten. Joitakin alueita on suojeltava enemmän.”

Wekken on innoissaan hyönteisistä, tuholaisista ja muista kutsuvieraista, joita saapuu, kun valitsee kasvattamansa kasvit oikein.

Olennainen on myös viljelyn kierto: joka vuosi ei kannata kasvattaa samoja kasveja samassa paikassa. Pitää miettiä, mitkä kasvit muokkaavat maata seuraavan vuoden viljelyksille parhaiten, saati miten toteuttaa viiden vuoden vaihtelua.

Aitojen rakentamisesta sotiin

Antropologit pitävät kulttuurin syntynä aikaa, jolloin ihmiset laskeutuivat puista ja muuttuivat metsästäjä-keräilijöistä maanviljelijöiksi. Kun ihmiset rakensivat ensimmäiset aidat omina pitämiensä alueiden ympärille, he alkoivat sotia.

Yuval Noah Harari on mennyt kirjassaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (Bazar 2016) jopa niin pitkälle, että hän väittää metsästäjä-keräilijöiden elämän olleen helpompaa, mahdollisesti jopa onnellisempaa, kuin maanviljelijöiden, sillä ruokavalio muuttui yksipuolisemmaksi ja eläinperäinen ruoka on ollut ihmisen terveydelle vaarallista viimeistään pilaantuessaan.

Kirjassa Me olemme ilmasto – Miten planeetta pelastetaan ruokavalinnoilla (Atena 2020) nykypäivien tunnetuimpiin älyköihin lukeutuva Jonathan Safran Foer kirjoittaa tilanteista, joissa ihmiskunta on käynyt sotaan maanviljelyn avulla:

”Heinäkuussa 1942 Disney tuotti Yhdysvaltain maatalousministeriölle lyhytanimaation Food Will Win the War (Ruoalla voittoon), jossa maanviljely julistettiin kansallisen turvallisuuden asiaksi. Yhdysvalloissa oli kaksi kertaa enemmän maanviljelijöitä kuin sotilaita. ’Heidän aseensa ovat ruoantaistelulinjojen panssarivoimat’.”

Maataloudelle on käynyt niin kuin yritysmaailmallekin. Jotta tuotantohinnat pysyisivät matalina ja voitto maksimoitaisiin, yksiköt ovat nyt jättisuuria. Peltoja joudutaan lannoittamaan paljon, koska maassa ei enää riitä ravinteita. Samalla tuotantoeläimet ovat kuin koneen osia.

Foer tarjoaa faktoja:
”Jos ihmisen historian kesto olisi yksi vuorokausi, olimme metsästäjä-keräilijöitä kymmentä vaille keskiyöhän saakka.” Ja ”siitä lähtien, kun maanviljelys noin 12 000 vuotta sitten keksittiin, ihminen on hävittänyt kaikista luonnonvaraisista nisäkkäistä 83 prosenttia ja kasveista puolet”.

Foer ei vastusta kaikenlaista maanviljelyä, ainoastaan tehomaataloutta:
”Teollinen maatalous ei ’ruoki maailmaa’. Teollinen maatalous näännyttää maailman nälkään samalla kun tuhoaa sitä.”

Oma Maa on juuri sellainen ruokaa tuottava mutta maata säästävä projekti, johon lähitulevaisuudessa pitäisi Foerin mukaan siirtyä.

Musisointia

Kun kiihkein sadonkorjuu hellittää, on paremmin aikaa myös muulle. Lasten kanssa on hurjan kiva touhuta, mutta musiikki on Wekkenille tapa rentoutua.

”Laulamisesta mä tykkään paljon. Varsinkin kuorossa. Oikein odotan, että voidaan taas treenata. Musiikin tekeminen yhdessä on mahtavaa!”

Kun korona suo, treenit alkavat taas ja Wekken pääsee laulamaan alttostemmoja ihmisten kanssa.

”Ja soitan pianoa. Olen ottanut klassisen tunteja. Mulla on ollut saksalainen, tosi tiukka ope. Nyt olen ruosteessa, enkä ole soittanut pitkään aikaan. Mutta on se piano siellä kotona.”
Debussya, Chopinia.
”Mä voisin viettää muutaman päivän vaan musisoiden. Se on parasta.”

Teksti: Ilona Iida Simes
Kuvat: Anna Miettinen