Suomen hallitus kokoontuu syyskuussa Säätytalolla budjettiriihessä. Uutisten mukaan siellä kiistellään pääasiassa lämmityspolttoaineverosta, pellonraivausmaksusta ja liikenteen päästökauppaan liittyvistä kysymyksistä. Pääministeri Sanna Marin on pahoitellut, että nyt käytävässä riihessä ei päästä tavoitteeseen parantaa julkista taloutta 110 miljoonan euron työllisyystoimilla.

Kaikki nämä ovat tärkeitä ratkaisuja ilmastonmuutoksen torjunnassa, valtiontaloudessa ja työllisyyden edistämisessä – mutta nappikauppaa. Kymmenen miljardin HX-hävittäjähankinnan kritiikkiin ei kukaan edes vaivaudu kommentoimaan. Äskettäin julkaistussa Raportti uusien hävittäjien hankinnasta -kirjassa 31 eri alojen asiantuntijaa tarkastelee hanketta kriittisesti. Silti järjetön neljälle vuosikymmenelle ulottuva Suomen historian taloudellisesti suurin yksittäinen päätös sitoa arviolta 30 miljardia euroa ei ole missään vaiheessa herättänyt päättäjien keskuudessa minkäänlaista keskustelua, puhumattakaan kiistelystä.

Hävittäjähanke on edennyt kuin juna raiteillaan, kriittiset arviointiasemat ohittaen. Veturi viheltää ensimmäisen kerran vasta päätepysäkillä. Muutamaa kansanedustajaa lukuun ottamatta poliitikkojen keskuudessa on vallinnut syvä hiljaisuus. Kuvaavaa on äskettäin kuulemani sitaatti erään ministerin yksityisessä keskustelussa esittämästä mielipiteestä. Se meni suurin piirtein näin: ”Tietenkin kannattaisi harkita vaihtoehtoja tai hankinnan kokoa, mutta asiat nyt vain on näin.”

HX- ja merivoimien Laivue 2020 -hankkeen (1,2 miljardia euroa) jatkoksi maavoimille kaavaillaan teknologialoikkaa Panssariajoneuvo 2020 -hankkeella, hintalappuna kaksi miljardia euroa. Suomi alkaa asekaupoillaan olla aivan omassa luokassaan varustelukierteen kiihdytyksessä. Todelliset ja välittömiä toimia vaativat uhat, kuten ilmastonmuutos, saavat tyytyä roposiin – uhkakuvia varten varustaudutaan ja luodaan omin toimin uusia uhkakuvia.

Niin asehankinnat kuin ”kriisinhallintaoperaatiotkin” herättävät kriittisen keskustelun valtamedian ja päättäjien keskuudessa laajemmin aina vasta jälkikäteen. Viimeisimpänä esimerkkinä Afganistan-operaatio, johon sijoitettiin vajaan miljardin verran kehitysapu mukaan lukien. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, mietitään ensimmäistä kertaa vakavasti, olisiko pitänyt tehdä jotakin toisin. Alusta asti esitetty arvostelu on käytännössä vaiettu ja haudattu kouluun kiiruhtavien afgaanityttöjen kuviin. Samaan hengenvetoon Suomi on päättänyt lähettää lisäjoukkoja kriisinhallintaan EU:n koulutusoperaatioon Maliin. Kannattaisiko kysyä muiltakin kuin sotilailta, mitä esimerkiksi pohjoismalilaiset toivoisivat Suomesta alueelle lähetettävän.