Helsingin Hakaniemessä sijaitseva Maailman rauha -pronssiveistos on diplomaattisuhteisiin kuuluva lahja, joka on kuumentanut tunteita ja herättänyt kiistaa 90-luvulta lähtien. Tämä eräänlainen suomettumisen muistomerkki tuli Suomeen vaiheessa, kun itänaapuriin oltiin jo hakemassa uutta suhdetta.
Marraskuussa 1983 Helsingin Itäkeskuksessa sijaitsevassa Ystävyydenpuistossa paljastettiin Antti Neuvosen Kansojen ystävyyden monumentti. Ystävyydellä tarkoitettiin Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita ja syy monumentin pystyttämiseen oli YYA-sopimuksen 35-vuotisjuhla. Aloitteen veistoksen pystyttämisestä teki jo 1970-luvun lopulla SKDL:n kaupunginvaltuutettu Kalevi Kilpi. Hanke oli jatkoa vuonna 1968 Kaivopuistonrantaan pystytetylle Essi Renvallin Rauhanpatsaalle, jolla juhlistettiin YYA-sopimuksen 20-vuotisjuhlia.
Helsingin kaupunki järjesti uudesta monumentista vuonna 1978 kilpailun, johon tuli peräti 48 ehdotusta. Voittajaksi valittiin Antti Neuvosen Ystävät ja kylänmiehet, jota taiteilija itse luonnehti kilpailuun lähettämässään saatetekstissä seuraavasti: ”Ystävyyden lähteelle kokoontunut ihmisjoukko symboloi rauhanomaista rinnakkaiseloa, joka luo turvallisen elämän edellytykset myös seuraavalle sukupolvelle.” Kilpailuvoitto tarkoitti, että kolme metriä korkea ja kymmenen ihmishahmoa käsittävä pronssiveistos toteutettaisiin suihkulähteineen ja jalustoineen.
Tässä yhteydessä teoksen nimi vaihtui YYA-henkisemmäksi Kansojen ystävyyden monumentiksi. Teoksen paljastustilaisuudessa puhunut kokoomuspoliitikko ja silloinen Helsingin kaupunginhallituksen puheenjohtaja Harri Holkeri luonnehti veistosta rauhan huutomerkiksi.
Kylmän sodan taidetta ja taiteen ja politiikan suhdetta tutkinut taidehistorioitsija Maija Koskinen kuvaa Neuvosen veistosta: ”Teos ei edusta muotokieleltään kylmää sotaa. Se istuu 1980-luvun alun suomalaiseen kuvanveistotaiteeseen, vaikka siinä on tyylillisesti jotain 1960-lukulaistakin. Teos ei siis ole missään tapauksessa avantgardistinen. Se on jopa hieman vanhahtava 1980-luvun veistokseksi, kun ottaa huomioon, että vuonna 1980 oli pystytetty J. K. Paasikiven täysin abstrakti muistomerkki.
Kansojen ystävyyden monumentti ei kuvaa suurmiehiä vaan tavallisia kansalaisia. Siinä kaksi ihmisryhmää tapaa toisensa. Teoksessa on kahdeksan aikuista ja kaksi sylilasta. Kahden ryhmän kohtaaminen tapahtuu lasten kautta. Lapset ovat poikkeuksellisesti isähahmojen sylissä äitien seuratessa kohtaamista vierestä. Veistoksen juurella soliseva pieni suihkulähde altaineen on nimetty Rauhan lähteeksi.
Diplomaattisia vastalahjoja
Helsingin kaupunki lahjoitti ystävyyskaupungilleen Moskovalle osaversion Neuvosen Kansojen ystävyyden monumentista. Antti Neuvosen Rauhan lapset -veistoksessa on neljä alkuperäisen monumentin hahmoista. Veistos on sijoitettu Moskovan pohjoisosassa sijaitsevaan Ystävyydenpuistoon, jonne on pystytetty myös lukuisia muita Moskovan ulkomailta lahjaksi saamia veistoksia.
Maija Koskinen pohtii veistoksen sijoituspaikan vaikutusta teoksesta saatuun vaikutelmaan: ”Kun Rauhan lapset vietiin Moskovaan, se näyttäytyi siellä suomalaisena, siis ulkomaisena kuvanveistotaiteena. Voidaan myös ajatella, että itähelsinkiläinen lähiö tuo Ystäviin ja kylänmiehiin omat merkityskerroksensa. Mutta kun se tai osa siitä viedään Moskovaan, sitä tulkitaan toisin siinä ympäristössä.”
Diplomatiaan kuuluvana vastalahjana Moskovan kaupunki tarjosi Helsingille Leninin patsasta. Helsingin päättäjät eivät halunneet Leniniä ja kiistelivät muutenkin Neuvostoliitosta tulevan patsaan sijoituspaikasta.
Lopulta Moskova päätyi antamaan Helsingille vastalahjaksi kansantaiteilija Oleg Kirjuhinin (1929–1991) tekemän massiivisen, sosialistista realismia uhkuvan pronssiveistoksen Maailman rauha, joka paljastettiin tammikuussa 1990 kaksi kuukautta Berliinin muurin murtumisen jälkeen. Mihail Gorbatšovin johtama Neuvostoliitto oli tuolloin voimakkaassa murrosvaiheessa ja hajosi lopullisesti joulukuussa 1991.
Kiistelty Maailman rauha
Vuonna 1990 vanha YYA-retoriikka oli vielä voimissaan, ja Maailman rauhan -patsaan paljastustilaisuudessa nähtiin suurvaltapoliittista vaivaantuneisuutta ja karvahattulähetystöjen pönötystä. Helsingin kokoomuslainen ylipormestari Raimo Ilaskivi luonnehti veistosta tilaisuudessa intohimoiseksi, selkeäksi ja konkreettiseksi vetoomukseksi rauhan ja ystävyyden puolesta. Neuvostoliittoa edusti Moskovan kaupunkineuvoston toimeenpanevan komitean puheenjohtaja Valeri T. Saikinin johtama valtuuskunta, johon kuului myös veistoksen tekijä Oleg Kirjuhin.
Sen verran glasnost ja perestroika olivat kuitenkin jo vaikuttaneet neuvostokansalaisten ajatteluun, että itse taiteilija kertoi paljastamistilaisuudessa patsaan olevan realistinen mutta ei sosialistinen. Hän ei myöskään halunnut luonnehtia teoksensa naiskuvaa sen koommin kapitalistiseksi kuin sosialistiseksikaan. Tulkinnat hän jätti kaukaa viisaasti katsojille.
Maailman rauha on herättänyt runsaasti mielipiteitä. Se oli yksi Helsingin kiistellyimpiä patsaita jo ennen paljastamistaan, ja sitä on pidetty muun muassa väkisin Helsinkiin tuotuna pysähtyneisyyden ajan muistomerkkinä sekä myöhäis-brežneviläisyyden monumenttina.
”Maailman rauha herättää minussa ristiriitaisia ajatuksia”, kertoo Maija Koskinen. ”Veistoksessa on paljon erilaisia asioita. Voidaan ajatella, että veistos itsessään on ’viaton’. Sitä voidaan tarkastella taiteena ja havaita sen olevan malliesimerkki sosialistisesta realismista. Sosialistista realismia ei voida kuitenkaan pitää pelkkänä taiteellisena suuntauksena, samaan tapaan kuin vaikkapa ekspressionismia tai impressionismia. Kyseessä oli enemmänkin metodi, joka lävisti koko neuvostoyhteiskunnan taiteen ja kulttuurin tekemisen.”
Termillä sosialistinen realismi tarkoitetaan Neuvostoliitossa ja sen satelliittivaltioissa vuosina 1934–1991 vallinnutta tyyliä, jossa muoto pyrki olemaan realistinen ja sisältö sosialistinen. Sosialistinen realismi oli Neuvostoliiton virallinen ja ainoa hyväksytty taidesuuntaus. Siinä taide valjastettiin palvelemaan järjestelmää. Sosialistiselle realismille on tyypillistä jylhä mahtipontisuus ja työläisten tai muiden tavallisten kansalaisten kuvaaminen sankareina. Rauha, ystävyys ja yhteistyö ovat neuvostotaiteessa usein käytettyjä teemoja.
Vaikka kyse on rauhanpatsaasta, edustaa hahmojen voittoa julistava kurottautuminen kohti taivasta lähes sotilaallista ojentelua. Vain nainen ja lapsi edustavat pehmeitä ja inhimillisiä arvoja. Veistoksen muut hahmot ovat tulleet suorittamaan tehtävää, jonka he tulevat saattamaan loppuun tehokkaasti ja keinoja kyseenalaistamatta.
”Tässä on ideologislähtöistä kirkasotsaisuutta ja tavallisten ihmisten sankarillistamista. Nämä hahmot ovat tavallaan arkkityyppejä, joskaan ne eivät näytä aivan työläisiltä, vaan ne on puettu eri maanosia edustaviin asuihin. Sosialistisessa realismissa on sellainen erityinen piirre, että se on aina suunnattu tulevaisuuteen, joka joskus koittaa. Kun työskentelemme oikein kovasti, saavutamme tavoitteen, mutta emme ole ihan vielä siellä. Tuolla se aurinko paistaa horisontissa. Katsotaan tulevaisuuteen ja uskotaan edistyksen olevan siellä. Sinne me päädymme, kun oikein ponnistelemme”, kuvailee Koskinen.
Rauha vastaan vapaus
Herää kysymys, mitä tekemistä veistoksella on rauhan kanssa. Kysymys on lähinnä pompöösistä neuvostopropagandasta, joka monesti naurattaa nykykatsojaa. Kylmän sodan tiukassa ilmapiirissä hymyt olivat kuitenkin hyytyneitä ja itänaapuria pyrittiin olemaan ärsyttämättä. Tuntuu absurdilta, että rauhaa kuvataan nyrkkiin puristetulla kädellä.
”Tämä on paradoksi, joka liittyy sosialistiseen realismiin. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton kulttuuripropaganda politisoi rauhan käsitteen. Neuvostoliitto tarjosi kansainvälisillä näyttämöillä rauhaa, yhteistyötä ja ystävyyttä. Toinen supervalta Yhdysvallat ei voinut näin ollen käyttää rauhaa omassa propagandassaan, vaikka peace on iskevä sana ja rauha oli äärimmäisen kannatettava ajatus toisen maailmansodan jälkeen varsinkin Euroopassa. Niinpä Yhdysvallat omi omaan käyttöönsä sanan vapaus – freedom.”
Voitto natsi-Saksasta ja fasismista oli Neuvostoliitolle iso asia. Myös nyky-Venäjän identiteetti perustuu pitkälti tälle voitolle. Mutta miksi Neuvostoliitto otti propagandansa keskeiseksi välineeksi juuri rauhan?
”Peilaan asiaa suurvalta-asetelmaa vasten. Kylmästä sodasta tuli kahden ideologian ja yhteiskuntajärjestelmän välinen kamppailu. Se, mitä Yhdysvallat tarjosi tälle pelikentälle kulttuurisesti ja materiaalisesti, oli pitkälti massiivinen amerikkalainen kulutus- ja populaarikulttuuri. Meidät on tänä päivänäkin kyllästetty tällä ’vapaasti’ käytettävissä olevalla kulttuurilla niin, ettemme enää huomaa tai tajua sitä. Neuvostoliitolla ei ollut tarjota tällaista. Mutta se saattoi esittäytyä oikeutetusti natsi-Saksan kukistajana. Lännessä unohdetaan monesti Neuvostoliiton merkitys toisen maailmansodan lopputuloksen tärkeänä ratkaisijana ja sotaisan Saksan kukistajana itärintamalla. Näistä lähtökohdista rauha ja ystävyys sopivat hyvin Neuvostoliiton propagandavälineiksi. Koska Neuvostoliitolla ei ollut sodan jälkeen tarjota maailmalle kommunismin ohella oikein muuta, he tarjosivat rauhaa. Se oli hyvä veto tuossa tilanteessa, vaikka sisällöllisesti jokseenkin ontto.”
Vapautta on tunnetusti kylvetty Yhdysvaltain voimin muun muassa Irakin taivaalle pyrkimyksenä pommittaa maa kivikaudelle. Vapauden tai rauhan käsitteet tuntuvat täysin järjettömiltä suurvaltapoliittisessa kontekstissa. Ne saattavat kylmän sodan logiikalla menettää merkityksensä tai muuttua merkitykseltään vastakohdakseen. Kun voimaa on tarpeeksi, mikä tahansa käsite voidaan valjastaa väkisin suurvallan käyttöön. Mieleen nousevat George Orwellin Vuonna 1984 -romaanissa lanseeratut sloganit: ”Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta ja tietämättömyys on voimaa.”
Kaasua ja Höyhensotureita
Maailman rauha -veistos ei saanut olla kovin kauan rauhassa. Lokakuussa 1991 Höyhensotureiksi itseään kutsunut ryhmä tervasi veistoksen ja heitti perään höyheniä. Ryhmään kuului muun muassa nuori oikeustieteen ylioppilas Mikael Jungner, joka myöhemmin opittiin tuntemaan sosiaalidemokraattien kansanedustajana ja Yleisradion toimitusjohtajana. Höyhensoturien mielestä veistos oli ruma eikä sopinut ympäristöönsä. Lisäksi he ilmoittivat Helsingin tehneen virheen vastaanottaessaan patsaan, sillä oli yleisesti tiedossa, että kommunismin aika Itä-Euroopassa oli päättymässä. Toukokuussa 2010 huumekauppoihin sekaantunut mies yritti räjäyttää veistoksen kaasupullolla. Räjähdys ei kuitenkaan vahingoittanut veistosta. Teon motiivi on jäänyt epäselväksi.
Viime aikoina Maailman rauha on ollut jälleen otsikoissa, sillä veistos joudutaan siirtämään Kruunuvuoren sillan rakennustöiden tieltä. Tässä yhteydessä helsinkiläiset poliitikot ovat ehdottaneet jopa veistoksen upottamista mereen tai sen siirtämistä Leninin puistoon. Maailman rauha kuitenkin pysyy Hakaniemessä ja tulee todennäköisesti sijoittumaan sinne rakennettavan norjalaisomisteisen hotellin yhteyteen. ”Hotellin omistaja on kuuleman mukaan innoissaan veistoksesta. Se kertoo siitä, miten ajat ovat muuttuneet. Veistokset on aina hyvä suhteuttaa omaan aikaansa. Tämä veistos on syntynyt tietyistä lähtökohdista, tietyn ideologian pohjalta ja tiettyyn maailmantilanteeseen, joka on muuttunut tämän jälkeen merkittävästi. Uudet sukupolvet ja vaikkapa norjalaiset ovat vailla sitä painolastia, joka meillä vanhemmilla suomalaisilla on. Nyt Maailman rauha alkaa olla jo retrohenkinen”, pohtii Koskinen.
Helsingin kaupungin kulttuuri- ja vapaa-ajanlautakunta perusteli Maailman rauhan säilyttämistä Hakaniemessä seuraavasti: ”Hakaniemenrannan asemakaava muuttuu ja alueella käynnistetään lähivuosina mittavat rakennustyöt. Tähän liittyen kaksi alueella sijaitsevaa julkista taideteosta, Oleg Kirjuhinin Maailman rauha ja Miina Äkkijyrkän Joy vuodelta 2006 on siirrettävä nykyisestä sijoituspaikastaan uuteen. Paikka pyritään mahdollisuuksien mukaan etsimään läheltä nykyistä sijaintia. On tärkeää, että Helsingin kaupunkikuvassa, arkkitehtuurissa ja julkisessa taiteessa näkyvät historian monet kerrostumat. Kaupunkikuvallisesti on myös tärkeää, että veistokset sijoitetaan mittakaavaansa sopivaan paikkaan.”
Koskisen mielestä se, että Helsingissä on pystyssä kiistojakin herättäneitä veistoksia, kertoo suomalaisen yhteiskunnan avoimuudesta ja vahvuudesta. ”Mielestäni meillä on kulttuurista varaa säilyttää yksi tällainenkin monumentti. Tuskin olemme ylpeitä suomettumisen ajoista, mutta meidän on hyvä muistaa tällainenkin kausi historiassamme. Maailman rauha -veistos voi näin olla myös pedagoginen akti. Kylmän sodan päättymisen jälkeen entisissä itäblokin maissa alettiin katkoa sosialistisilta veistoksilta päitä, ja patsaita kaadettiin, vietiin pois ja hajotettiin. Jos olisimme tehneet samoin Maailman rauhalle, mihin joukkoon olisimme silloin asemoineet itsemme?”
Teksti: Timo Kalevi Forss
Kuvat:
Taustaa
Maailman rauha tuotiin Helsinkiin osina vuoden 1989 puolella. Pronssisen veistoksen pituus on 6,5 metriä, ja sillä on korkea jalusta, joten sitä katsotaan alhaalta päin. Jotta perspektiivi saadaan katsojalle sopivaksi, veistoksen figuureita on venytetty. Tyylillisesti veistos on muokattu sosialistisen realismin ihanteisiin sopivaksi. Hahmojen asennot ovat korostetun herooiset ja niiden kuvaustapa on realistinen. Veistoksessa on neljä miesfiguuria, jotka edustavat eri maanosia ja mantereita – Aasian edustaja on jätetty hahmoista pois. He kannattelevat rauhan puolesta järjestetyssä mielenosoituksessa lehvin koristettua maapalloa toisella kädellään, kun toinen käsi on puristettu uljaasti ja julistuksellisesti nyrkkiin. Heidän keskellään on naisfiguuri lapsi sylissään. He muistuttavat Mariaa ja Jeesusta. Tässä veistoksessa he kuvaavat neuvostoäitiä lapsineen. Veistos on hyvin maskuliininen. Miehet ovat aktiivisia toimijoita ja suojelevat patsaan naishahmoa”, Maija Koskinen kuvailee Maailman rauhan tunnuspiirteitä.
Maailman rauha ei ole Helsinkiin pystytetty uniikki teos. Kyseessä on vain yksi kopio veistoksesta, joita pystytettiin ympäri Neuvostoliittoa. Veistoksia on yhä pystyssä nyky-Venäjällä. Maailman rauhan versioita voi nähdä ainakin Tverissä ja Moskovassa. Erikoiseksi tämän sosialistisen realismin merkkiteoksen tekee myös se, että se muistuttaa huomattavasti Pariisissa sijaitsevaa Jean-Babtiste Carpeauxin veistosta Neljä maanosaa, jossa eri maanosien edustajat kannattelevat käsillään maapalloa. Teos pystytettiin Pariisin Luxemburgin puistoon vuonna 1874.
Helsingin Maailman rauhan tekee ainutlaatuiseksi se, että veistos on ainoa Neuvostoliiton ulkopuolelle pystytetty kopio. Vuosi 1990 on myös melko erikoinen ajankohta veistosvaihdolle: ”Tämä on ollut todennäköisesti viimeinen mahdollisuus tällaiselle vaihdolle”, kertoo Maija Koskinen. ”Veistos on melkoinen reliikki, ja se voidaan tulkita jonkinlaiseksi suomettumisen muistomerkiksi. Tässä vaiheessa oltiin kuitenkin jo hakemassa uutta suhdetta itänaapuriin. Koko 1980-luvun alkoi olla nähtävissä, että Neuvostoliiton systeemi tulee jollain tavoin muuttumaan tai hajoamaan. Veistoshankkeen suhteen juna oli kuitenkin jo tullut asemalle.”
