Eila Belilalla on rautainen kokemus monista Latinalaisen Amerikan valtioista ja maanosan solidaarisuustoiminnasta. Suomi–Chile-seura tutustutti Belilan Rauhanpuolustajiin, josta löytyi hänelle monivuotinen työpaikka.
Chilen sotilasvallankaappaus, jossa kenraali Augusto Pinochetin johtamat joukot ottivat maassa vallan 11.9.1973, sai maailman sijoiltaan. Kaappaus johti maan vasemmistolaisen presidentin Salvador Allenden kuolemaan. Suomessa reagoitiin vallankaappaukseen nopeasti, ja jo 18.9. samana vuonna perustettiin Suomi–Chile-seura, jonka tehtäväksi tuli auttaa Suomeenkin vallankaappauksen jälkeen saapuneita poliittisia pakolaisia. Seuran laajempana sekä pitkäkestoisempana tavoitteena on tehdä tunnetuksi chileläistä kulttuuria ja yhteiskuntaa suomalaisille sekä lisätä kulttuurivaihtoa maiden välillä. Sotilasdiktatuurin vuosina 1973–1990 tuhansia chileläisiä tapettiin, kymmeniä tuhansia kidutettiin ja sadat tuhannet joutuivat lähtemään maanpakoon.
Suomi–Chile-seura ja sen johdolla organisoitu Chile-solidaarisuustoiminta saivat laajaa kannatusta lähes kaikissa puolueissa, ammattiyhdistysliikkeessä ja rivikansalaisten parissa. Seura keräsi vuonna 1974 yli 20 000 jäsentä. Suomi–Chile-seuraa tuki näkyvästi myös tuolloinen tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Suomi-Chile-seuran puheenjohtajina on toiminut joukko tunnettuja vaikuttajia, muun muassa Eino S. Repo, Jacob Söderman ja Tarja Halonen. Chile-seura on toiminut alusta asti tiiviissä yhteistyössä Rauhanpuolustajien kanssa. Vuonna 1998 sen puheenjohtajaksi valittiin Latinalaisen Amerikan tuntija Eila Belila.
Chile sieppasi mukaan
Eila Belilan kiinnostus Latinalaiseen Amerikkaan alkoi jo opiskeluaikoina. ”Opiskellessani ulkomailla 1980-luvun alussa tutustuin latinalaisamerikkalaisiin, erityisesti chileläisiin, ja opin paremmin espanjaa. Sain kuulla kertomuksia maiden tilanteista. Se kosketti minua syvästi.”
Belila asui 1980-luvulla kuusi vuotta Chilessä ja tutustui sitä kautta maan tilanteeseen. ”Palattuani Chilestä Rauhanpuolustajissa avautui paikka Latinalaisen Amerikan toimitsijalle.”
”Ensi kontaktini Rauhanpuolustajiin tapahtui itse asiassa Suomi–Chile-seura aktivismin kautta. Olin lähes alusta lähtien mukana kaikissa tapahtumissa. Myöhemmin minut valittiin seuran johtokuntaan. Kun olin aloittanut työt Rauhanpuolustajissa, minut valittiin Börje Mattssonin tilalle seuran pääsihteeriksi vuonna 1986, aikana jolloin Tarja Halonen oli puheenjohtaja. Börje keskittyi sitten Afrikka-asioihin.”
Suomi–Chile-seuran toiminta on vuosien varrella ollut erittäin monimuotoista. Skaala on ollut laaja aina yksittäisistä kulttuuritapahtumista kansainväliseen poliittiseen toimintaan. ”Sekä pääsihteeri- että puheenjohtajakautenani järjestimme konsertteja ja taidenäyttelyitä. Konserteissa esiintyi sekä suomalaisia taiteilijoita että chileläisiä Suomessa asuvia esiintyjiä. Järjestin myös muun muassa Chilessä Kalevala-juhlan, jossa runoja lausuivat espanjaksi chileläiset näyttelijät ja suomalaiset amatöörilausujat. Silloinen Suomen suurlähettiläs oli itse paikalla ja oli maksanut paikalle koko henkilökuntansa. Tilaisuudessa tarjottiin myös suomalaista ruokaa. Toimme Suomeen useita chileläisiä musiikkiryhmiä kuten Quilapayunin, Inti Illimannin, Illapun ja Los Jaivasin. Suurin tehtävämme oli mielestäni se, kun järjestimme Chilen sotilasjuntan rikoksia tutkivan kansainvälisen komission vuonna 1974. Sen pääsihteerinä toimi Jacob Söderman. Järjestimme myös eduskunnassa 1980-luvun lopulla kongressin teemalla ’Demokratia Chileen’. Puhujia oli useita Chilestä ja Suomesta ja osallistujia oli ympäri Eurooppaa.”
Belila osallistui myös avustustyöhön Chilessä. Chile-seura teki yhteistyötä muun muassa maan pääkaupungissa Santiago de Chilessä toimivan Metropolitana de Pobladores -järjestön kanssa. Avustuskohteena olivat Santiagon köyhien alueiden asukkaat. Chile-seuran yhteistyökumppaneita olivat myös suomalaiset kansalaisjärjestöt ja ammattiyhdistysliike. Yksi kumppaneista oli Rakennusliitto. Sitä kautta chileläistaiteilijoita tuli esiintymään muun muassa suomalaisiin työmaaruokaloihin ja Chilen asia tuli tutuksi tavallisille duunareillekin.
Varallisuuserojen kasvu tuo levottomuutta
Augusto Pinochet luopui vallasta vuonna 1990, ja jo vuonna 1988 chileläiset maanpakolaiset alettiin toivottaa tervetulleiksi takaisin maahan.
”Teimme valtuuskuntamatkan Chileen ja tutustuimme avustusjärjestöömme ja sen asuinalueisiin. Olin itse paikalla, kun maassa järjestettiin kyllä–ei-äänestys Pinochetin syrjäyttämiseksi. Se yö oli pelottava, mutta aamu vihdoin riemukas, kun diktatuuri tunnusti hävinneensä. KOM-teatterin ollessa Chilessä vierailulla Maailman teatterifestivaaleilla järjestimme konsertin eräässä vankilassa, jossa pidettiin poliittisia vankeja. Samaan aikaan Santiagossa tapahtui maanvyörymä, ja komilaiset halusivat järjestää avustuskonsertin uhrien hyväksi. Chilessä asuessani vierailin tapaamassa poliittisia vankeja, ja kävin myös Kirjailijaliiton tapahtumissa.”
Vuonna 1990, seitsemäntoista vuotta kuolemansa jälkeen, Salvador Allende haudattiin virallisesti Chilen muiden presidenttien viereen. ”Olin mukana, kun Allenden ruumis siirrettiin Recoletan hautausmaalle mausoleumiinsa. Kuriositeettina haluan kertoa, että kun jonotin mausoleumiin pääsyä, kävelin rouva Mitterrandin ja rouva Palmen välissä. Pääsin kirkkoonkin. Olin myös Isla Negrassa, kun runoilija Pablo Nerudan ja hänen vaimonsa Matilde Urrutian jäännökset siirrettiin heidän kotinsa kummulle vuonna 1992.”
Vuonna 1971 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Neruda kuoli vuonna 1973. Hän oli Pinochetin sotilasjuntan kuuluisimpia uhreja.
Pinochetin jälkeen vasemmiston valtaa kesti Chilessä aina vuoteen 2010 asti. Tätä nykyä maata hallitsee liikemiestaustainen Sebastián Piñera, jonka sanotaan olevan maltillinen demokraatti. Chilen talouskasvun hiipuminen ja varallisuuserojen kasvaminen on ajanut maan jälleen levottomuuksiin. Metrolippujen hinnankorotukset Santiagossa lokakuussa 2019 aiheuttivat suuria levottomuuksia, joissa kuoli parikymmentä ihmistä ja loukkaantui useita tuhansia.
Alkuperäisväestön ahdinko syvenee
Tätä nykyä Espanjassa asuva Eila Belila seuraa aktiivisesti Chilen politiikkaa. Hän on huolissaan nykytilanteesta, mutta näkee muutosmahdollisuuden tulevissa vaaleissa.
”Chilen presidentti on oikeistopuolue Renovación Nacionalin edustaja, miljonääri tai liekö peräti miljardööri. Hän omistaa muun muassa LATAM Chile -lentoyhtiön. Chile on maa, jossa rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on maailman suurimpia. Chile vaurastui, mutta rahat jäivät harvoille, minkä vuoksi tyytymättömyys leimahti liekkeihin. Ihmiset lähtivät kadulle vaatimaan tuloerojen tasaamista, palkkojen parantamista, terveydenhuoltoa ja koulutusta sekä elinkustannusten laskemista. Mielenosoituksissa poliisi on käyttänyt väkivaltaa ja ihmisiä on kuollut. Chilessä käytiin vaalit perustuslain muutoksesta, joka hyväksyttiin 77,9 prosentin kannatuksella. Sen jälkeen perustettiin 155-jäseninen kansalaisten valmistelukunta laatimaan luonnos uudeksi perustuslaiksi, josta äänestetään 2022.”
Toinen Belilan tämän päivän Chilesta esille nostama teema on alkuperäisväestön asema.
”Chilen suurimman intiaaniväestön mapuchejen tilanne on erittäin vaikea. He vaativat muun muassa ihmisoikeuksia, alueellista autonomiaa sekä vangittujen johtajiensa vapauttamista. Heidän puolestaan on järjestetty mielenosoituksia, joissa poliisi on käyttänyt raakaa väkivaltaa. Ihmisiä on tapettu ja vangittu. Aivan vähän aikaa sitten mapuche-äiti ja hänen tyttärensä löydettiin murhattuina.”
Ortega jälleen vallassa
Espanjankielentaitoinen Belila on osallistunut projekteihin muissakin Latinalaisen Amerikan maissa. Hän on työskennellyt 1980-luvun sisällissodan runtelemassa Nicaraguassa.
”Rauhanpuolustajien Nicaragua-yhteydet toimivat Latinalaisen Amerikan Solidaarisuuskomitean kautta, jonka sihteeri olin. Meillä oli myös avustuskohteita Nicaraguassa, muun muassa lastenkoti Jinotegassa. Teimme Nicaraguassa prikaatimatkan pieneen kylään, missä korjasimme ja maalasimme koulun. Olin myös valtuuskuntamatkalla, jonka aikana kävimme tutustumassa avustuskohteeseemme ja Jinotegan sotilassairaalaan. Tätä kokemusta on tuskallista kertoa. Kävimme äitien kokouksessa. Oletimme, että paikalla olisi heidän pari työntekijäänsä, mutta siellä oli noin sata äitiä ja minun piti tulkata heidän kauhukertomuksensa. Sieltä ei voinut itkemättä lähteä.”
Nicaraguan nykytilanteesta Eila Belilalla ei ole kovin ruusuista kuvaa. Suomen rooli maan tukemisessa on tätä nykyä mitätön.
”Entinen sandinistijohtaja ja nykyinen presidentti Daniel Ortega johtaa Nicaraguaa varapresidenttivaimonsa Rosario Murillon kanssa diktaattorin ottein. Korruptio kukoistaa maassa. Nicaragua oli aiemmin Suomen kehitysyhteistyökohde, mutta yhteistyö lopetettiin vuonna 2012. Ortegan eroa vaativissa mielenosoituksissa on kuollut satoja ihmisiä. Mielenosoitukset alkoivat Ortegan päätettyä eläkkeiden leikkaamisesta. Leikkaukset peruttiin, mutta mielenosoitukset jatkuvat.”
Myöskään tulevaisuudennäkymät eivät näytä hyviltä, ennen kuin Daniel Ortegan itsevaltainen hallinto saadaan kaadettua.
”Mielestäni tilannetta kuvaa hyvin korkeimman oikeuden tuomarin Rafael Solisin päätös erota. Hän on ollut Ortegan tukija vuosia ja toimi muun muassa Ortegan bestmanina hänen häissään vuonna 2005. Erokirjeessään Ortegalle hän kirjoitti, että tilanteesta seuraa sisällissota ja taloudellinen kaaos. Nicaraguasta on tullut diktatuuri- ja terroristivaltio. Ortega on ollut vallassa 39 vuotta.”
Belila pohtii Suomen ja Latinalaisen Amerikan maiden välisiä eroja ja muistuttaa, että talouden valta ei ole ratkaisu ongelmiin.
”Suomalaisten tulisi ottaa oppia siitä, mitä kaiken yksityistäminen merkitsee, kun kyseessä on terveydenhuolto, koulutus, sosiaalihuolto ja työttömyysturva. Tai itse asiassa mitä niiden puuttuminen merkitsee. Ja mitä merkitsee valtava kuilu köyhien ja rikkaiden välillä, joka Suomessakin kasvaa kasvamistaan. Latinalaisen Amerikan, Karibian ja Keski-Amerikan maat ovat kauniita, mutta köyhyys näkyy kaikkialla, paitsi rikkaiden kortteleissa ja ostoskeskuksissa. Suomessa pitäisi kertoa näiden maiden tilanteista muulloinkin kun silloin, kun tapahtuu joku valtava katastrofi.”
Rauhantyötä Belila pitää henkilökohtaisesti erittäin merkittävänä. Vuosia kestäneestä työstä Rauhanpuolustajien kanssa hän on saanut paljon.
”Rauhantyö on maailman tärkeintä työtä. Maailma on täynnä hätää. On sotia, epätasa-arvoa, erilaista terrorismia – myös edelleen valtioterrorismia – ja vaikka minkälaista vastakkainasettelua, erilaisia fobioita ja rasismia. Rauhanpuolustajat on ollut mielenkiintoisin ja opettavaisin työpaikka, missä olen ollut. Sen kautta olen tutustunut aivan toisenlaiseen maailmaan. Myös olemalla yhteisissä tiloissa eri seurojen kanssa olen tutustunut eri kansallisuuksiin, ja erityisesti rauhanleirejä järjestettäessä teimme paljon yhteistyötä. Kukin meistä hoiti mukaan esimerkiksi oman alueensa taiteilijoita ja puhujia. Leirillä sitten olimme kaikki yhtä suurta perhettä. Myös meidän työntekijöiden kesken oli erittäin hyvä henki ja kaikki tarvittaessa auttoivat toisiaan. Suurin osa meistä on edelleen tavalla tai toisella yhteydessä keskenään.”
Teksti: Timo Kalevi Forss
