Keinutan sitteriä ja seuraan samalla palikkakaupungin rakentumista. Mietin, millainen on maailma, jossa lapseni tulevat elämään. Kuluneet viikot ovat osoittaneet, että niin sanottu normaali arki voi muuttua nopeasti. Elämä on epävarmempaa mutta samanaikaisesti tuo konkreettisesti esille sen, mikä lopulta on merkittävää. Meillä, kuten monessa muussakin perheessä, se on tarkoittanut tiivistä oleskelua yhdessä kotosalla. Pyrkiessäni pitämään vanhemman lapsen elämän mahdollisimman huolettomana, tuttuna ja turvallisena oma mieli vaeltaa monissa kysymyksissä. Kaupassa ihmiset katsovat vastaan tulevia tarkemmin, aivan kuin jokainen olisi potentiaalinen vihollinen. Some-maailmassa raportoidaan milloin karanteenista karanneista vanhuksista tai vastuuttomasti kokoontuvista teineistä ja kysytään, kenen on vastuu.

Millainen on yhteiskuntamme tämän kevään jälkeen? Kuinka huolehditaan tilanteen jälkihoidosta? Miten ihmiset suhtautuvat toisiinsa, kun jälleen palataan normaaliin?

Syksyllä 2018 oppilaat jäivät ilman koululounasta poliittisen lakon vuoksi, ja ”laupiaat yrittäjät” riensivät apuun tarjoten lapsille ruuan. Keskusteltiin kiivaasti, miten ay-liike uhkaa lasten ja perheiden hyvinvointia. Poliittinen lakko kesti kaksi päivää. Tätä kirjoittaessani koululaiset ovat käyneet etäkoulua kuukauden. Kotona, valtaosa ilman mahdollisuutta koululounaaseen. Missä ovat nyt perheistä ja lapsista huolta kantavat?

Lasten ja perheiden kanssa työskentelevien kirjoituksissa heijastuu suuri huoli lasten tilanteesta. Mediassa tilaa valtaa talouskriisi, joka väistämättä tämän kevään jäljiltä syntyy. Osalle poliittisen kentän toimijoista tämä tarjoaa alustan vaatia äänekkäästi leikkauksia julkiselle sektorille. Käytännössä se tarkoittaisi juuri niiden resurssien leikkaamista, jotka tulevat olemaan koronakriisin jälkihoidossa avainasemassa. Toimintojen, jotka ratkaisevat miten yhteiskuntamme selviää tulevina vuosina. On täysin käsittämätöntä, miksi Suomen hävittäjähanke ei ole ensimmäisenä peruttavien hankkeiden joukossa keskusteltaessa siitä, miten talouskriisi selätetään.

Päivien aikana vastaan lukuisiin kuusivuotiaan esittämiin miksi-kysymyksiin. Lapsen maailmassa asiat sekoittuvat helposti keskenään. Yritän siis selittää ja vastata rehellisesti kysymyksiin televisiossa tai meidän vanhempien puheissa vilahtelevista asioista, jotka ovat jääneet mietityttämään. On kuitenkin yksi kysymys, johon en ole löytänyt vastausta: ”Äiti, miksi niitä koneita sitten pitää ostaa, kun eihän kukaan niitä tarvitse, kun eihän ne ketään auta?”

Tanja Pelttari
Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja