Venäläisen uuden realismin kärkinimen Roman Sentšinin juuri suomennettu romaani Pato pureutuu ajankohtaisiin ympäristöongelmiin. Kyläläiset revitään juuriltaan. Välit esi-isiinkin katkaistaan, sillä tämän ajan ihmiset eivät pysty ottamaan hautoja mukaan uusille asuinpaikoille. Romaani piirtää tarkan kuvan keskusvallan järkkymättömästä kolonialismista ja paikallisten asukkaiden voimattomuudesta sen edessä.
Pato on puolidokumentaarinen romaani, joka käsittelee siperialaiselle Angara-joelle vuonna 2012 valmistuneen Bogutšanskin voimalan rakentamiseen liittyviä väärinkäytöksiä. Sentšin on käyttänyt lähteinään viranomaisdokumentteja sekä Novaja gazetan ja muiden lehtien artikkeleita.
Teos viittaa Neuvostoliiton hajoamiseen 1990-luvun alussa, jolloin kansantalous romahti ja kansalaiset elivät paljolti kasvimaidensa tuotteilla. Monet palasivat synnyinseudulle, kun yrityksissä ei maksettu palkkoja ja tuontielintarvikkeet olivat kalliita.
Kirjailija Roman Sentšin (s. 1971) on prosaisti ja realisti, joka on kuvannut neuvostovallan ja sosialismin hajoamista ja arjen vaikeuksia. Tunnetuista nykykirjailijoista hän on lähes ainoa, joka kuvaa muutakin kuin Moskovaa tai Pietaria. Useiden hänen kirjojensa tapahtumat sijoittuvat Siperiaan, Krasnojarskin aluepiiriin tai Sentšinin synnyinseudulle Tuvan tasavaltaan.
VÄRIKÄS HENKILÖGALLERIA
Kirjan kuvaaman Angara-joen rantakylät turvasivat asukkaille vaatimattoman toimeentulon ja järkevää tekemistä – minkä sitten patotyömaa heiltä, jälleen kerran, riistää. Henkilögalleriassa on karkotettujen kulakkien, balttien, Krimin tataarien ja saksalaisten jälkeläisiä. Uusi pakkosiirto muistuttaa heitä tuskallisesti menneestä. Kokemus saattaa myös selittää alistumista kotikylien tuhoon. Kuten aikoinaan Baltiasta karkotettu Ula-mummo itkee: ”Ja… ja sanon miehelle, että ite en halunnu. Taas ajavat… Minkä siinä mahtaa…”
Pato kirjoittaa uuden luvun Siperian valloitukseen. Sen kasakat aloittivat tsaarin käskystä 1600-luvulla. Silloin siellä asui pieniä alkuperäiskansoja, kuten hakasseja, jakuutteja ja evenkejä. Ensimmäiset Angaran rantaniittyjen viljelijät olivat pomoreja, Arkangelin rannikolta komennettuja tsaarin talonpoikia. Kuten monissa siirtomaissa, Siperiassakin emämaata edustivat pitkään rangaistussiirtolat ja niitä hallinnoivat sotilaat, virkamiehet ja papit. Uusia asukkaita tuli myös paenneista maaorjista, vanhauskoisista ja sotilaskarkureista, sillä Siperiaan ei lain koura juuri ylettynyt.
Neuvostohallinto laajeni myöhemmin 1900-luvulla myös Siperiaan. Koulut, lehdistö ja paikallisneuvostot mullistivat alkuperäiskansojen ja venäläisten elämää, mutta tietty omavaltaisuus ja karanneet vangit leimasivat oloja yhä. Jo tsaarin ministeri Pjotr Stolypin siirsi väkisin talonpoikia Siperiaan, ja 1930-luvun kulakkikarkoituksista alkaen pakkotyöstä tuli Siperian talouden ydintä.
EI ROHKEUTTA VASTARINTAAN
Kirjailija korostaa kyläläisten repimistä juuriltaan kertomalla tuhoon tuomitusta yrityksestä ottaa esi-isien hautoja mukaan uusille asuinpaikoille. Hautojen häpäisemisen ja hylkäämisen teema on vahva myös Valentin Rasputinin (1937–2015) romaanissa Jäähyväiset Matjoralle (1976, suom. 1979). Siinä hän kuvaa Angaran saaren polttamista ja upottamista Bratskin voimalapadon tieltä 1960-luvulla. Sentšin onkin omistanut teoksensa Rasputinille, joka kuvasi teoksissaan modernisaation ja maaseudun perinteisen elämäntavan välistä yhteentörmäystä Neuvostoliitossa.
Lähistön vankileirin väestöpankki takaa kylien armottomat tuhoajat ja vastaan hangoittelijoiden pelottelijat, jopa pahoinpitelijät. Kyläläisten pellot, kasvimaat, karja ja pienyritykset tuhotaan korvauksitta, tilalle annetut asunnot ovat pieniä. Ihmiset eivät kuitenkaan liity yhteen protestoidakseen.
Kyläläiset rohkaistuisivat ehkä vastarintaan, jos heillä olisi vahvempaa ja arvovaltaisempaa tukea kuin kituva Työläisen ääni -lehti ja sen journalisti Olga. Venäjän poliittisia oloja kuvastaa osuvasti poliisin ilmaantuminen entisten naapurusten tapaamiseen kaupunkiasunnossa, kaukana tuhottavista kylistä: ”No kun saamme ilmoituksia, ja minun kuuluu tarkistaa. Kerrotaan, että täällä pidetään jatkuvasti kokouksia. – – minun kuuluu myös tarkistaa. Varsinkin kun tilanne maassamme ei ole ongelmaton, ilmaantuu erilaisia ryhmiä… Oletteko kuulleet, että Moskovassa on paljastettu salaliitto?”
Kaukaisessa kylässä, keskellä ei mitään, protesteja voisi ehkä järjestää poliisin estämättä, mutta kuka niitä siellä näkisi.
PAKKOSIIRTO KAUPUNKIIN
Padon kuvaaman voimapolitiikan tulokset alkavat näkyä todellisuudessa.
Tämän vuoden helmikuussa ryhmä Bratskin patoevakkojen jälkeläisiä ajeli varastetulla autolla päihtyneinä, pysäytteli ja ammuskeli autoja ja surmasi opiskelijan kotikylästään. Tapaus heijastaa alueen asukkaiden toivottomuutta ja juurettomuutta sekä niistä kumpuavia ongelmia. Alkoholin lisäksi huumeet, ryöstöt, tappelut ja perhesurmat ovat yleisiä.
Ihmiset siirrettiin pikkukaupunkeihin ja kyliin, joissa ei ole työpaikkoja eikä tulevaisuudennäkymiä. Omavaraistalous ei toimi, viljelysmaat hukutettiin patoaltaaseen ja kalakannatkin ovat tuhoutuneet.
Heinäkuussa 2019 Siperiassa oli tuhoisa tulva, jota voimalapadot luultavasti pahensivat, sillä sähköntuotannosta ei haluttu tinkiä juoksuttamalla sadevesiä turbiinien ohi. Voimalat ovat paljolti veroparatiiseissa toimivien holdingyhtiöiden omistuksessa.
Kesän valtavat metsäpalot saattoivat johtua laittomien metsähakkuitten jälkien peittelystä. Angara-joen laakson asukkaita uhkaa lisäksi seuraava, viides patohanke, joka on jo insinöörien työpöydällä.
Sentšin kertoi romaanissaan Jeltyševit, erään perheen tuho (2015) työttömäksi ja asunnottomaksi jääneen kaupunkilaisperheen tuhoutumisesta maalaiselämässä, joka vaatisi tarmoa ja oma-aloitteellisuutta.
Padossa tilanne on vastakkainen: vankat Angaran rantakylät hukutetaan voimalapadon alle ja toimeliaat, itsenäiset maalaiset siirretään kaupunkeihin tyhjän päälle. Romaani on silti Jeltyševejä valoisampi, rivi-ihmiset tukevat toisiaan ja pohtivat maan ja kotiseudun tilannetta.
Kirsti Era
