Suomesta turvapaikan saanut ukrainalainen Aleksandr Medinski toteutti ruohonjuuritason rauhantapaamisen Itä-Ukrainan konfliktin taistelijoiden välillä Moskovassa.

Ajatus sovinnon etsimisestä ja dialogista konfliktin osapuolten kesken oli syntynyt jo vuonna 2016, kun Aleksandr Medinski palveli Ukrainan armeijassa ”terrorisminvastaisen operaation” taistelutehtävissä. Tuolloin hänelle selvisi, että konfliktissa oli kyse kansalaissodasta. Hän ymmärsi, että tulituksen lopettamiseksi tarvitaan tuntuvampia toimia kuin poliitikkojen lupaukset ja ulkomaiden johtajien lausunnot. Poliittisista syistä toisiaan surmaavat veljet on saatava ymmärtämään toisiaan.

”Hanke tuntui toivottomalta ottaen huomioon, että Ukrainassa vainotaan poliittisia toisinajattelijoita. Kuitenkin onnistuin vähitellen löytämään samanmielisiä molemmin puolin rintamaa, ensin netin messengerin keskusteluissa, sitten Skypen välityksellä pidetyssä videokonferensseissa. Aloimme lähettää keskustelujamme suoratoistona Youtube-kanavalla. Ne herättivät katsojissa todellista kiinnostusta ja hyväksyntää.

Tapaaminen kasvokkain oli elintärkeää. Vei kuitenkin vuosia ennen kuin tämä tuli mahdolliseksi – eikä projekti nyt ole läheskään sellainen, että voisi olla tyytyväinen saavutuksiin. Vuosien mittaan koimme pettymyksiä ja painostusta Porošenkon hallinnon ja sen alaisina toimivien puolisotilaallisten uusnatsijoukkojen taholta. Tapaaminen onnistuttiin kuitenkin järjestämään, ja sen tulokset ylittivät rohkeimmatkin odotukseni. Alun perin suunnittelimme tapaamista muualla Euroopassa tai edes Valko-Venäjän Minskissä. Halusimme Minskin sopimuksiin viitaten järjestää eräänlaisen ’kansalaisten Minskin’. Valitettavasti ymmärtämyksen puuttuessa tapaaminen ei onnistunut EU-alueella, ja Lukašenkon hallituksen ihmisoikeuspolitiikka herätti meissä epäilyksiä: tunnustamattomien tasavaltojen nostoväkisotilaat voitaisiin mahdollisesti passittaa Ukrainaan, jossa heitä odottaisi kidutus ja pitkä vankeus.”

SPONTAANIT HALAUKSET

”Avunpyyntöömme tapaamisesta reagoi nopeimmin Venäjän valtiollisen tv- ja radioyhtiön erikoiskirjeenvaihtaja Aleksandr Rogatkin, joka ehdotti kansalaissodan veteraanien tapaamisen televisiointia ja järjestämistä Vesti-tv-kanavan studiossa. Tietenkään emme olisi halunneet järjestää niin historiallista tapaamista Venäjän alueella ja vieläpä valtiollisen tv-kanavan studiossa. Toisaalta mikään muu taho ei antanut takeita separatistien edustajien turvallisuudesta eikä mahdollisuutta esteettömään maahantuloon. Jäi vielä riski, että Venäjän turvallisuuspalvelut pidättäisivät ukrainalaiset veteraanit, mutta olimme valmiit ottamaan riskin, jotta tämä askel kohti rauhaa voitiin ottaa.

Rogatkin pelkäsi mahdollisia nahisteluja ja jopa osanottajien yrityksiä surmata toisensa ja vaati, että majoituttaisiin eri hotelleihin. Ensi tapaamisemme oli studiossa tv-kameroiden tiukan katseen alla ja valaistuslaitteiden hohteessa. Meillä ei ollut käsikirjoitusta eikä mitään aavistusta, miten tapaaminen hoidetaan. Jos sanoo tunnelman olleen kireä, on ilmaisu liian lievä. Sekä me ukrainalaiset että separatistien taistelijat odotimme jotain välistävetoa ja olimme valmistautuneet mihin vain. Ilmapiirin laukaisi Rogatkin kysymällä, olemmeko valmiit puristamaan toistemme kättä. Ojensin käteni lähimmälle separatistille Maksim Fominille. Hän sanoi ’Miksipä ei?’ puristaessaan lujasti kättäni, ja ymmärsin, ettei synny tappelua vaan pystymme keskustelemaan.

Menimme vuoron perään jokaisen separatistin luo. Ukrainan puolelta olivat Vitali Ploškin, Aleksei Grživatš ja minä, ”tasavaltojen” puolelta myös Maksim Drozdov ja Sergei Sivak. Kättelimme, ja näin päästiin alkuun, vaikka vinoja katseita riitti yhä. Löysimme melko nopeasti yhteisymmärryksen monista kysymyksistä, joita olivat esimerkiksi sotavankien tilanteen ja kidutusten estämisen valvonta sekä tietymättömiin kadonneitten ja menehtyneitten ruumiiden etsiminen. Näistä näkemyksemme olivat yhteneväiset. Jo se oli hienoa, olimmehan näin päässeet tulevien neuvottelujen ja tuloksellisen kanssakäymisen maaperälle.

Tunnin pituisen keskustelun jälkeen nousimme kaikki ylös, ja silloin aivan spontaanisti halasin ’Jugoslaavia’ (Sergei Sivak), hän halasi minua ja siitä alkoi luonteva veljeily: kaverit vaihtoivat hihamerkkejä keskenään. Vielä äskettäin surmasimme ja olimme valmiit heittämään henkemme tuossa sodassa, mutta nyt havaitsimme, että meillä ei ole aihetta kiistellä ja että sodan ovat käynnistäneet poliitikot. He sotkivat meidätkin tähän teurastukseen. Tietenkin jokaisella on ihanteensa ja mielipiteensä, mutta se ei ole syy tappamiseen ja tykistötulituksiin, jotka surmaavat siviilejä. Tämän jälkeen juttelimme epävirallisesti ja huomasimme, että yhteistä on enemmän kuin erottavaa. Studiosta poistuimme kädet toistemme harteilla, kävellen pitkin öisiä Moskovan katuja ukrainalaisia kansanlauluja laulaen.”

UHKAUKSIA JA KIITOKSIA

”Emme miettineet, miten ’sotapuolue’ suhtautuu meihin. Mielestäni sodassa ei ole osapuolia, tai oikeammin osapuolet eivät ole niitä, joita olemme tottuneet ajattelemaan. Todellisuudessa on tavallisia ihmisiä – siviilejä ja sotilaita – ja toisaalla ’sotapuolue’, fanaattinen ja julma, täysin sydämetön ja valmis sotimaan aina viimeiseen ukrainalaiseen. Ja se on sama puolue molemmilla tahoilla. Julkistuksen jälkeisenä päivänä meitä odotti haukkumisten ja uhkausten vyöry, sotaisat militaristit halusivat leimata meidät pettureiksi ja tappionlietsojiksi, valhetta ja uhkauksia tuli kasoittain meille ja perheenjäsenillemme.

Uhkauksia tuli todellisilta henkilöiltä ja ne olivat käytännössä samanlaisia konfliktin osapuolesta riippumatta. Tapaamiseen osallistuneet Kiovan osapuolen edustajat joutuivat muuttamaan asuinpaikkaa, koska heidän sotilasyksikkönsä vuotivat heidän henkilötietonsa nationalistiselle Mirotvorets-sivustolle. Näin aidot rauhantekijät (mirotvorets = rauhantekijä) joutuivat sivustolle, jonka sulkemista ja kieltämistä vaatii koko sivistynyt maailma, koska tälle mustalle listalle joutuneita on vainottu vihapostein, uhkailtu ja jopa surmattu (kirjailija Oles Buzina).

Olen itse saanut turvapaikan Suomesta eikä kokemani uhka ole niin suuri kuin tovereillani, jotka palasivat Luhanskiin, Donetskiin ja Kiovaan. Heidän sankarillinen tekonsa on saanut myös kiitosta yleisöltä ja ammattisotilailta. Olemme saaneet paljon julkisia ja yksityisiä kommentteja, joissa kiitetään meitä ja kehotetaan jatkamaan näitä ruohonjuuritason rauhanneuvotteluja. Tiesimme, mikä meitä odotti, ja saamamme palaute osoittaa ottamamme riskin perustelluksi.

Haluan omistaa työni rauhan puolesta äitini Nina Medinskajan muistolle. Rauha maailmalle!

Teksti Aleksandr Medinski
Suomennos Kirsti Era

Ukraina on Venäjän jälkeen Euroopan suurin maa. Vuonna 1991 väkiluku oli 51,5 miljoonaa, pinta-ala 603 700 neliökilometriä ja se oli (on) maailman 60. suurin kansantalous. Nyt Ukraina on menettänyt hallinnastaan kaksi merkittävää aluetta, Krimin niemimaan ja osan Donbassin alueesta Itä-Ukrainassa. Nämä alueet muodostavat noin 10 prosenttia maan pinta-alasta.

Donbassissa on meneillään aseellinen konflikti keskusvallan ja separatistien välillä. Konfliktin osapuolia tukevat eri maat mukaan lukien Venäjä ja Yhdysvallat (Nato-liittolaisineen).

Kiovan hallituksen mukaan maassa on 42 miljoonaa asukasta, mutta riippumattomat asiantuntijat arvioivat väkiluvuksi 35 miljoonaa, sillä 6–7 miljoonaa on muuttanut muualle työn perässä. Eräät länsiosan alueet ovat myös taipuvaisia separatismiin: Zakarpatjen unkarilaisvähemmistö ja Bukovinan romanialaiset. Rivnen alue ei faktisesti ole keskusvallan kontrollissa, alueella kukoistaa arvokkaan meripihkan laiton tuotanto ja salakuljetus Kiinaan ja Arabiemiraatteihin. Meripihkatasavallaksi nimitetyn alueen ekologiset ongelmat ovat suuria.

Aleksandr Medinski

Pääkuvassa vasemmalta Maxim Drozdov (ns. Donetskin tasavalta), Sergei Sivak (ns. Luhanskin tasavalta),  siviili Aleksandr Rogatkin, Vesti-tv-kanavan toimittaja Aleksandr Medinski (Ukraina), Vitalii Ploshkin (Ukraina), Oleksii Hrzhyvach (Ukraina) ja Maxim Fomin (ns. Luhanskin tasavalta).