Pääministeri Rinteen hallituksen ohjelmasta ei löydy turvallisuuspolitiikan osalta merkittäviä muutoksia edeltäjiin nähden muuten kuin sanamuotojen väljyyden antamissa rajoissa. Tämä on tietenkin tavallaan ymmärrettävää – turvallisuuspolitiikassa jos missä on pyritty jatkuvuuteen. Toisaalta olisi nimenomaan edellisen hallituksen jäljiltä toivonut selkeämpää korjausliikettä muun muassa lisääntyneeseen sotaharjoitustoimintaan Nato-maiden kanssa, avoimuutta ylimitoitettujen asehankintojen uudelleenarviointiin sekä muun kuin asevaraisen turvallisuuspolitiikan painotusta.
Elinkaarensa aikana kymmeniä miljardeja nielevien Hornet-hävittäjien korvaamisesta on vain lyhyt maininta: ”Hornet-kaluston suorituskyky korvataan täysimääräisesti. Hankintasopimus solmitaan vuonna 2021.” Avaako tämä mahdollisuuden esimerkiksi kyseenalaistamaan hävittäjien lukumäärän miettimällä halvempia vaihtoehtoja ”suorituskyvyn” korvaamiseksi, tai voidaanko todeta, että uudempien ja tehokkaampien hävittäjien suorituskyky on parempi kuin nykyisten, ja sillä perusteella voitaisiin leikata koneiden määrää?
Samoin laivastolle suunnitellun 1,2 miljardin euron Laivue 2020 -hankkeen hankintasopimuksesta todetaan vain, että sitä koskeva päätös tehdään hallituskauden alussa. Nämäkin, kuten hävittäjienkin hankintaan tarvittavat miljardit, tulevat budjetin ulkopuolelta. Kaiken lisäksi edellinen hallitus ehti jo päättää, että näidenkin laivojen aseistamisella tuetaan Israelin apartheid-hallintoa: ne ja muut laivaston alukset varustetaan israelilaisilla pintaohjuksilla.
Kaikkinainen kritiikki puolustusvoimien miljardihankintoihin on pyritty vaientamaan sotilaiden asiantuntemukseen vedoten. Tälle asiantuntemukselle on tyypillistä vaihtoehdottomuus – jos näitä leluja nyt ei saada niin meille käy köpelösti. Vuosituhannen alussa Laivue 2000 -nimellä julkistetun strategiaohjelman nimissä piti laivastolle hankkia kolme suurta ja nopeaa ilmatyynyalusta, joista onneksi vain ensimmäinen, Tuuli, ehti valmistua vuonna 2002. Jo seuraavana vuonna se päätettiin laittaa myyntiin. Mutta eipähän tämä vaihtoehdoton valinta muillekaan kelvannut, vaan Tuuli romutettiin vähin äänin vuonna 2013. Se siitä asiantuntemuksesta.
Asehankinnat ovat paitsi sodankäynnin teknisten välineiden kauppaa, myös politiikkaa. Epäilemättä Trumpin hallinto tekee kaikkensa painostaakseen Suomen ostamaan amerikkalaiskoneet, tätä ei meille vain kerrota. Kerran tehty päätös amerikkalaiskoneiden hankkimisesta tekeekin seuraavasta valinnasta vähemmän vapaan: eurooppalainen konevalinta vaarantaisi ”transatlanttiset suhteemme”. Lisäksi asehankinnat ovat aina myös politiikkaa.
Toisaalla ohjelmassa todetaan, että ”toimintaympäristön kehitystä vastaavan puolustuskyvyn ylläpito ja sen kehittämisedellytykset varmistetaan turvaamalla puolustushallinnolle riittävät resurssit. Puolustuksen resursoinnissa noudatetaan puolustusselontekoa (2017).” Tällä viitataan varmaankin valtiovarainministeriön julkisen talouden suunnitelmaan vuosille 2019–2022, jossa puolustusbudjetin on arvioitu nousevan tälle vuodelle arvioidusta noin 3,2 miljardista 4,5 miljardiin vuonna 2022 (sisältää arvion kehyksen ulkopuolisista menoista).
Rauhanliikkeen mielestä tietysti jokainen asevarusteluun käytetty euro on liikaa. Toivottavasti Rinteen hallitus voisi edes asettaa tavoitteet asemenojen vähentämisestä ja resurssien varaamisesta todelliseen turvallisuuten kuten hyvinvointiin, ilmastonmuutoksen torjuntaan ja kehitysyhteistyöhön.
Teemu Matinpuro
