Rauhantutkimuksen moninaisuutta ja laaja-alaisuutta kuvaa se, että siihen voidaan sisällyttää myös vaikkapa vanhusten hoivan tutkiminen. Tiina Vaittinen kertoo suomalaista vanhushoivaa käsittelevästä tutkimuksesta.

Olen rauhan- ja konfliktintutkija, jonka tutkimus käsittelee suomalaista vanhushoivaa. Väitöskirjassani tarkastelin filippiiniläisten sairaanhoitajien Suomeen suuntautuvaa muuttoliikettä ja pengoin ilmiön rakenteellisen väkivallan kietoumia Suomessa ja Filippiineillä. Aihetta ei voinut tutkia perehtymättä samalla hoivamarkkinoiden ansaintalogiikkaan. Viime aikojen vanhushoivakohun taustoja käsittelemme muun muassa Vaiva-kollektiivin kanssa kirjoittamassamme Hoivan arvoiset -kirjassa (Gaudeamus, 2016).

Sittemmin olen tutkinut arkista rauhaa ja konfliktien ratkaisua vanhusten hoivakodissa. Pian aloitan hankkeen, joka kartoittaa aikuisten ”vaippojen” – eli oikeammin inkontinenssisuojien – globaalitaloutta.

Koska rauha yleiskielessä ymmärretään aseellisten konfliktien poissaolona, on monen tutkijakollegankin toisinaan vaikea hahmottaa, mikä tekee tällaisesta tutkimuksesta rauhan tutkimusta. On saatettu esimerkiksi ihmetellä, onko tutkimani hoivakoti sotatoimialueella. Rauhantutkimuksen monisäikeiset perinteet sisältävät kuitenkin myös tarkastelemiani kysymyksiä. Erityisesti feministisestä rauhanteoriasta löytyy pitkä hoivaetiikkaan keskittyvä perinne.

Tänäkin päivänä rauhan- ja konfliktintutkimus voi ammentaa oppia hoivan maailmasta monin tavoin – eikä vähiten siksi, että hoiva-alan ammattilaiset ovat myös konfliktinratkaisun ammattilaisia. Tätä väitettä tukee viimeisin tutkimukseni dementiahoivakodissa.

HOITAJIEN KOHTAAMA VÄKIVALTA DEMENTIAHOIVASSA

 Toteutin talvella 2017–2018 tutkimuksen, jossa tutkin arkipäivän rauhan rakentumista eräässä suomalaisessa vanhushoivakodissa osallistuvan havainnoinnin keinoin. Havaintojeni kohteena olivat erityisesti arjen rauhan ylläpitämiseen liittyvät käytännöt sekä konfliktit, niiden ratkaiseminen ja ennaltaehkäisy.

Tutkimusta aloittaessani ennakoin näkeväni viitteitä myös erilaisista epäsuoran väkivallan muodoista, kuten rakenteellisesta väkivallasta, joka ilmenisi hoitajien suurena työtaakkana, liian pienenä hoitajamitoituksena tai siitä johtuvina laiminlyönteinä. Näitä tilanteita en lopulta juuri havainnoinut, sillä tuossa hoivakodissa työ on organisoitu asukkaiden elämän rytmejä ja tarpeita mukaileviksi. Tämän kodin arjessa vallitsi siis useimmiten rakenteellinen rauha.

Suoraa väkivaltaa, tai sen uhkaa, en odottanut tutkimuksessani havainnoivani lainkaan. Kuitenkin tutkimukseni merkittävimmät tulokset liittyvät arkisiin pelkoihin satuttavista nyrkin iskuista, raapimisista tai puremisista. Tällainen arkinen väkivallan uhka kuuluu dementiahoivan arkeen, ja väkivallan kohteena ovat hoitajat.

Uhkaavia tilanteita sisältyy etenkin arkiseen intiimihoivaan, kuten ”vaipan” vaihtoon, WC-käynneissä avustamiseen ja asukkaiden intiimialueiden pesemiseen. Hoitajiin kohdistuvan väkivallan esiintyminen tällaisissa tilanteissa on ymmärrettävää, jopa luonnollista.

Kun dementiaa sairastava vanhus ei enää ymmärrä puhetta eikä sitä, mitä hänelle tehdään pesutilanteessa ja kuka tekee – tai ei yksinkertaisesti halua, että hänen kehoonsa kosketaan – intiimihoiva voi laukaista hoidettavassa sellaisen itsesuojeluvietin ja aggression, että nyrkki heilahtaa hetkessä hoitajan naamaan. Tai potku osuu palleaan. Tai hampaat pureutuvat poskeen kiinni, kynnet ehkä syvälle käsivarteen. Hoitajan hiuksiin saatetaan tarttua, tiukastikin. Näin minulle kerrottiin, kaikkea tätä en nähnyt.

Kaikki dementian kanssa elävät vanhukset eivät käyttäydy näin, eikä väkivallan uhka kuulu kaikkien hoivakotien arkeen jatkuvasti. Esimerkiksi havainnoimassani hoivakodissa väkivallan uhkaa sisältyi vain joidenkin asukkaiden intiimihoivatilanteisiin. Osa dementiasairauksista kuitenkin aiheuttaa aggressiivisuutta säännöllisesti. Tästä huolimatta hoitajien tulee huolehtia kaikkien intiimihoivatarpeista tasapuolisesti. Jos näin ei tehdä, hoidosta riippuvaisen ihmisen tarpeita laiminlyödään, mikä voi aiheuttaa kohtalokkaita, jopa kuolemaan johtavia tulehduksia, esimerkiksi virtsateissä.

Dementian parissa työskentelevät hoitajat joutuvatkin jatkuvasti kiperien kysymysten eteen: Kuinka suojella itseä fyysiseltä väkivallalta tilanteessa, jossa hoivasta riippuvainen vanhus on aggressiivinen – samalla varmistaen, että itsesuojelu ei satuta hoivan tarvitsijaa ja että hoiva on riittävää uhkaavasta tilanteesta huolimatta?

HOIVAAVA ITSESUOJELU JA EPISTEEMINEN RAUHA

 Dementian parissa työskentelevien hoitajien kokemasta väkivallasta puhutaan aika ajoin. Tutkimusten mukaan jopa neljä viidestä vanhushoivakodeissa työskentelevästä hoitajasta kokee Suomessa väkivaltaa tai väkivallan uhkaa viikoittain. Määrä on tuplaantunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Hoitajat kokevat työssään myös seksuaalista häirintää, Suomessa useammin kuin muissa Pohjoismaissa. Silti aihe on edelleen monin tavoin tabu.

Hallitsevissa kuvastoissa hoivasta riippuvaiset vanhukset ovat hauraita. On vaikea kuvitella, että he voisivat satuttaa ketään. Dementian aggressiivisista oireista puhuminen voi lisätä stigmaa ennestään pelättyyn sairauteen tai koko vanhushoiva-alaan, josta puhutaan jo nyt pääasiassa negatiiviseen sävyyn. Hoitoalan ammattilaiset eivät ehkä mielellään puhu kohtaamastaan väkivallasta, sillä kokemukset voidaan tulkita huonosta hoivasta johtuvaksi sen sijaan, että ymmärrettäisiin väkivallan uhka osaksi dementiahoivan arkea.

Kun väkivallasta ei voida puhua, näkymättömiin jäävät kuitenkin myös ne hienovaraiset konfliktinratkaisun ja rauhantyön taidot, joilla hoitajat suojelevat itseään väkivallalta, samalla kun huolehtivat hoivasta riippuvaisen vanhuksen tarpeista ja turvallisuudesta. Näitä taitoja nimitän hoivaavaksi itsesuojeluksi, jonka tekniikoista ja taktiikoista olisi mahdollista ottaa oppia myös monille muille aloille, rauhan- ja konfliktintutkimus mukaan lukien.

Hoivaava itsesuojelu on kehittämäni käsite, jolla viittaan sellaisiin tekniikoihin ja taktiikoihin, joilla hoitajat suojelevat itseään hoivasta riippuvaisen vanhuksen heihin kohdistamalta väkivallalta, samalla kun huolehtivat siitä, että vanhusta ei satu ja hän saa riittävää hoivaa (esimerkiksi riittävän alapesun, joka turvaa henkilökohtaisen hygienian).

Seurasin tällaisia tilanteita usein ihaillen sitä, kuinka hoitajat saattoivat pienillä verbaalisilla ja ruumiillisilla koreografioilla – dementiaa sairastavan vanhuksen pientä toimijuutta kunnioittaen ja kuunnellen ja siihen vastaten – muuttaa uhkaavat tilanteet rauhanomaisiksi kohtaamisiksi. Havaitessaan nyrkin iskun intiimihoivatilanteessa hoitaja saattoi esimerkiksi astua askeleen taaksepäin, rauhoittavasti jutellen, ojentaa oman kätensä riittävän etäisyyden päähän aggressiivisesta vanhuksesta, jotta tämä saa hetken huitoa ilmaa ja purkaa vihansa ja pelkonsa.

Vaikka hoivaavan itsesuojelun tarkoitus on ennaltaehkäistä väkivaltaa, havainnoimani tekniikat eivät koskaan kohdistuneet väkivaltaiseksi miellettyyn vanhukseen tai edes väkivaltaan sinänsä. Sen sijaan hoitajat keskittyivät muokkaamaan tilanteeseen ja tilaan sidottua hoivakokemusta sellaiseksi, että dementian kanssa elävän vanhuksen on mahdollisimman hyvä ja turvallinen olla. Jos vanhuksen puhetaito oli sairauden myötä kadonnut, he saattoivat esimerkiksi pyrkiä sanoittamaan tämän irrationaalilta vaikuttavia pelkoja. Suklaan, musiikin tai oikeanlaisen kosketuksen avulla voitiin ohjata hoivan aistielämystä epämukavasta miellyttäväksi.

Useimmiten uhkaavissa tilanteissa oli kyse episteemisestä kuilusta, konfliktista, jossa hoivan tarpeessa oleva vanhus eli jossain toisessa todellisuudessa kuin se, missä hoivaa annettiin ja tarvittiin. Tällöin hoitajan tehtäväksi jäi tulkita sitä todellisuutta, jossa vanhus kulloinkin asusti, jotta voisi verbaalisesti tai aistimaailman kautta muokata vanhuksen kokemaa todellisuutta sellaiseksi, että siellä on hyvä olla. Tällaisesta episteemisen rauhan neuvottelusta rauhan- ja konfliktintutkimus tietää toistaiseksi vielä varsin vähän. Hoitoalan ammattilaisilla – ja myös dementiaa sairastavilla vanhuksilla – onkin meille paljon opetettavaa, jos vain viitsimme kuunnella.

Teksti Tiina Vaittinen
Kuvitus Anni Marin

TAPRI 50 VUOTTA

Rauhan- ja konflktintutkimuskeskus TAPRI perustettiin vuonna 1969, joten se on päässyt kunnioitettavaan puolen vuosisadan ikään. 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Rauhan Puolesta -lehdessä julkaistaan artikkeleita, joiden kirjoittajat avaavat rauhantutkimuksen nykytilaa ja kertovat, mitä aiheita rauhantutkimuksessa tällä hetkellä tarkastellaan.