Helsingissä esitettiin Israeli Apartheid Week -tapahtumassa maaliskuussa 2019 dokumenttielokuva Forever Pure. Elokuva tutkii rasismin, jalkapallon ja vallan kolmiyhteyttä israelilaisessa Beitar Jerusalem -seurassa ja erityisesti sen kannattajissa. Nykyisin Beitar Trump Jerusalemina tunnettu seura on Israelin rasistisin ja maan sionistisen liikkeen symboli. Sen ultrat eli kaikin tavoin fanaattinen ja valitettavasti usein myös väkivaltainen ydinkannattajajoukko on pahamaineisen rasistinen. Ultrat tuntuvat menettävän viimeisenkin järjenhippunsa, kun Beitarin omistaja vuonna 2013 hankkii riveihin kaksi muslimipelaajaa Tšetšeniasta.

La Familiaksi kutsutut Beitarin ultrat eivät halua mistään hinnasta joukkueeseen arabeja, joiksi he tulkitsevat myös tšetšeenit. Tätä nuoret muslimipelaajat keskenään naureskelevat, mutta muuta naureskeltavaa heillä ei olekaan. Koti-ikävä iskee salamannopeasti vasta 19-vuotiaaseen Dzhabrail Kadiyeviin ja 23-vuotiaaseen Zaur Sadayeviin, kun ultrien protestointi alkaa. Elokuvan alussa – ennen kuin muslimit ovat ”saastuttaneet” puhtaan joukkueen – kiihkokannattajat näytetään seuraamassa Beitarin harjoituksia, joissa fanien ikuista rakkautta joukkueeseen vakuutteleva laulunhoilotus raikaa verkkoaidan takaa. Pian rakkaus muuttuu halveksunnaksi ja vihaksi. Beitarin kapteeni Ariel Harush, joka yrittää johtajanominaisuudessaan puhua faneille järkeä, alkaa saada tappouhkauksia. Kadiyev ja Sadayev puolestaan elävät jatkuvassa henkisen väkivallan ristitulessa ja fyysisen väkivallan uhan alla.

Itse joukkueen pelaajista osa näyttää ottavan tšetšeenit pelaajina siinä kuin muutkin. Silti heistä vain pari kolme – joista yksi on argentiinalainen – nousee avoimesti arvostelemaan kannattajien rasismia. Sekin on kiihkoilijoille liikaa, ja ultrat ryhtyvät boikotoimaan Beitarin otteluita. Tyhjinä ammottavat katsomot ovat hätkähdyttävä näkymä. Ne tuovat mieleen ikään kuin sen ultrien päässä sijaitsevan tyhjän tilan, josta terve järki puuttuu.

Venäläis-israelilainen oligarkki Arcadi Gaydamak osti Beitarin omiin propagandatarkoituksiinsa. Hänet tuomittiin myöhemmin rahanpesusta ja asekaupasta vankeuteen Ranskassa. Gaydamak väittää hankkineensa muslimipelaajat joukkueeseen ”näyttääkseen millainen tämä yhteiskunta todellisuudessa on”, mutta hänellä lienee ollut myös muita motiiveja. Niin tai näin, tämä harvinaisen vastenmielinen episodi muutenkin iljettävän rasistisessa ja äärioikeistolaisessa ultrajoukossa saa monien muiden eurooppalaisjoukkueiden ”tavalliset” kiihkokannattajat näyttämään pehmopandoilta.

La Familia ryhtyi sittemmin politiikantekoon ja on vahvasti kytköksissä Israelin oikeistolaiseen Likud-puolueeseen. Ja vaikka Beitar onkin kannattajineen rasistinen poppoo, kaikki sen kannattajat eivät ole rasisteja. La Familian vastapainoksi on perustettu tolkullisempi faniryhmä.

Elokuva on raaka ja aiheuttaa pahaa oloa, mutta on erittäin terveellistä katsottavaa, jos haluaa ymmärtää ympärillämme leviävää rasismia ja väkivaltaa. Televisioalan Emmy-palkinnon saaneen elokuvan voi katsoa Netflixissä.

 Anu Harju

 Forever Pure. Ohjannut Maya Zinshtein. 2016. Kesto 87 min.